Altistuneena ja karanteenissa. Tekisikö sannamarinit?


Karanteeniulkoiluja. 

Nyt se taas napsahti päälle, ties mones karanteeni tämän pandemian aikana. Suurin osa altistumisista on tullut lapsilta koulussa, yksi lasten kyläilykaverien kautta ja nyt tämä uusin niin ikään kyläilijöiden kautta. 

Altistus on identtinen edellisen kyläilijäaltistuksen kanssa eli vahva: yhteinen illanvietto sisätiloissa, ja oireet sairastuneella alkoivat seuraavana yönä. Nykytiedon mukaan sairastunut tartuttaa eniten juuri ennen oireiden alkua ja sairauden ensi päivinä, joten aloimme varautua henkisesti taudin tuloon heti kun saimme kyläilyperheeltä kuulla altistuksesta.

Tartunnanjäljitykselle oli ilmoitettu kaikki perheemme jäsenet, ja itse sainkin viestin altistumisesta pikaisesti heti seuraavana päivänä. Pian varmasti tulee miehellenikin ja lapsille, ajattelin koko keskiviikkopäivän.

Mutta nyt sunnuntaina, kahdeksan päivää altistuksen jälkeen, yhä odottelemme mieheni ja lasten karanteenimääräystä. Meistä osa on jo päässyt karanteenista tehtyämme kuuden päivän päästä karanteenin alusta negatiivisen testin, kuten saamassani karanteeniohjeistuksessa neuvottiin. 

Loppuviikko oli vähän turhauttavaa aikaa. Kauppaan olisi pitänyt päästä ja lapset surivat väliin jääviä pikkujouluja ja treenejä. Itseäni ei karanteeni haitannut eikä edes se, että lapsilta jäi pari joukkokokoontumista väliin. 

Mutta silti heidän puolestaan suretti. Kun kuopus huuli lerpattaen kysyi, enkö voikaan mennä kerhon joulujuhlaan kun ollaan taas kalenterissa (häneltä menevät kalenterit ja karanteenit vähän sekaisin), pystyin vain vaivoin myöntämään, että niin se valitettavasti nyt on. 

No, ei se sittenkään niin paljon haittaa, hän kuitenkin lapsen ihailtavalla myönteisyydellä totesi. Koska ei muutkaan mene kouluun vaan ollaan kaikki kotona ja se on niin kivaa. 


Vaikka lapset ovatkin aivan tyytyväisinä kotona (esikoisen ajoittaista miksi en pääse kouluun -purnausta lukuunottamatta) ja välillä jopa onnessaan huokaavat: ihanaa kun voi vaan olla kotona ja leikkiä!, en ole voinut välttyä monenlaisten ajatusten mieleen putkahtamista tämänkertaisessa kotikaranteenissa kököttäessä. 

Itselleni karanteeni on selvä; tulihan siitä virallinen karanteenimääräyskin. Tosin minulle karanteenin virallisuus on kaikista vähiten tärkein koko perheessä, sillä teen töitä freelancerina ja aina kotona. Tarvetta todistaa karanteenin todenperäisyys työpaikalla ei siis ole. 

Lapsillakin tilanne on melko simppeli: vaikka virallista määräystä ei olekaan tullut, koulun suuntaan karanteenipoissaolo on helppo ilmoitusasia. 

Miehelläni sen sijaan olisi ollut viikolla läsnäoloa vaatinut työtapaaminen (harvinainen näinä etätyöaikoina), eikä siitä poissajääminen toisaalta ollut vaikea juttu sekään. Työtekijän sanaan kyllä näissä asioissa luotetaan eikä kukaan halua altistunutta ihmistä tapaamisiin kanssaan. 

Mutta onko karanteeni ehdoton, jos siitä ei ole tullut virallista määräystä tartunnanjäljityksestä? Tällaista kysymystä mieli kehittelee, vaikka maalaisjärjellä, näinä aikoina monesti aliarvostetulla, ajateltuna asia on tietenkin selvä: on se ehdoton. 

Vaikka kukaan ei ole tullut kädestä pitäen neuvomaan, että altistuneena täytyy välttää kaikkia kontakteja, sen kyllä muutenkin ymmärtää. Ainakin luulisi ymmärtävän.

Tekisikö mieli tehdä sannamarinit, kysyin mieheltäni kun hän arpoi kauppaan menemisen ja nettitilauksen väliltä. Itsellenikin asia kieltämättä käväisi mielessä keskiviikkona ennen tartunnanjäljityksen tekstiviestiä. 

Tiedän olevani altistunut, mutta virallisesti kukaan ei ole kieltänyt kontakteja. Tässähän voisi vaikka lähteä yökerhoon Corona-olutta juomaan. 

Tyypillinen karanteeniaamu: pimeää ja piirrettyjä.

En usko että olen lainkaan ainoa, jolle syntyy samantyyppinen ajatusketju pääministerin altistuskohun jälkeen. Koska kerran pääministerikin niin miksen minä?

Vaikka emme edes harrasta yökerhoja eikä muutenkaan asiassa ollut epäselvyyttä (altistuneena täytyy vallitsevien koronakäytäntöjen mukaan välttää kontakteja), silti valtion päämiehen käyttäytyminen ja siihen liittyvät selittelyt altistuksen jälkeen saivat ajatusketjun aikaan. 

Lopulta olemme tehneet karanteenissa kaiken kuten pitääkin, ja nyt negatiivisen testituloksen saaneet voivat rauhassa jo käydä siellä kaupassakin tai vaikka fudistreeneissä. Pilkkuun asti yökerhossa tanssiminen ei ole kyllä käynyt mielessä. 

Keskiviikkona on kymmenen päivän karanteeni kaikilta ohi, juuri sopivasti joulun kynnyksellä. Tosin kotona se joulukin tiivisti menee ja oman porukan kesken, mitä nyt toiveissa ja suunnitelmissa olisi aatonaaton illanistujainen (kotona sekin) ystäväperheen kanssa. Koko syksyn aikana kolmas kerta, kun tällainen suunnitelma toteutuisi. Kaikki muut ystävien kanssa tapaamiset ovat peruuntuneet jonkun osapuolen pitkittyneeseen/uudelleenalkaneeseen flunssaan. Loppumattomien flunssakierteiden syksy.

Karanteenipuuhia: piparitaikinan ja piparkakkutalon tekoa.

Ja toinen toteutunut suunnitelma on tähän mennessä johtanut karanteeniin. Silti mennään rohkeasti uusia tapaamisia päin. Pieni riski jonka joutuu tapaamisten kanssa näinä aikoina ottamaan, on todellakin sen arvoista. Ystävien ja läheisten seuraa ei korvaa mikään, tautien uhallakaan. 

Ja nyt kun alkaa olla ainakin asiantuntijoiden mukaan jo selvää, että saamme sen ennemmin tai myöhemmin kaikki, alkaa kai olla turhaakin varoa liikaa. Jospa pelko viimein hellittäisi, se piinaava, kaiken luonnollisen ihmisten välisestä kanssakäymisestä poispyyhkivä pelko. Se joka meitä nyt hallitsee ja saa käyttäytymään epärationaalisesti ja välillä suorastaan höpsösti, varomaan sellaistakin mitä ei tarvitsisi varoa ja siinä sivussa sokeutumaan sille, mistä mahdollinen oikeasti pelättävä uhka tulee. 

Karanteenipuuhia 2: tonttu toi askartelukirjat lapsille
joulukalenteriin, joululahjat vähän etuajassa.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Nyt riittää! Ajatuksia k-passia vaatineen kahvilan tiskiltä

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?