Menetyksen päivä ja luopumisen aika



Joulukuun kolmas. Taas se on täällä. Tänä vuonna sen varjo tuntuu vieläkin pidemmältä kuin tavallisesti, kohtuuttoman pitkältä. 

Viisitoista vuotta tänä päivänä menetin isäni, ja elämäni jakautui kahtia ennen-aikaan ja jälkeen-aikaan. Jälkeen-aika alkoi minun ja mieheni häillä: seuraavana keväänä menimme naimisiin, ja sydämeni itki tyhjää paikkaa kirkon eturivissä ja hääjuhlan pöydässä koko päivän ajan. 

Rakkaan perheenjäsenen puuttuminen etenkin silloin, kun hänen kaikkein eniten kuuluisi olla paikalla, on jotakin joka tyhjentää keuhkot. Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on kuin raajarikko; jotakin niin oleellista, jotakin joka on osa sinua, puuttuu. 

Kun katson tämän postauksen aloittanutta kuvaa häistäni (lempikuvaani), muistan aina sen surun, joka tuohon onnenpäivään sisältyi. Kuva kertoo niin paljon, enemmän kuin voisin koskaan sanoilla kertoa. Siinä ovat läsnä molemmat, onni ja suru.

Vuosia on kulunut, elämäni on kiertynyt siitä alkuvaiheidensa loppupuolelta kohti keskimääräisen elämän puoliväliä ja monella tapaa - siltä ainakin tuntuu - loppuaan kohti. Tai ainakin siinä missä kaksikymmentäviisivuotiaana loppua ei suunnilleen tajunnut edes olevan, nyt sen erottaa häilyvänä pisteenä, toivottavasti vielä kaukaisena, jossakin siellä pitkän polun päässä. Tietää, että siellä se on; illuusio kuolemattomuudesta on hävinnyt.

Se hävisi isän kuoleman myötä, se on hävinnyt lisää muiden menetysten myötä, joita elämässä on tullut vastaan, ja joka kerta ajatus kaiken lopullisuudesta ja kaiken pohjimmaisesta turhuudesta on valjennut entistä selvemmin. Tänä vuonna aivan erityisen paljon, sillä tämä on ollut menetysten vuosi monella tapaa. Yhä vieläkin on käynnissä luopumisen aika, hyvästijättöjen hetki. 

Postauksen kuvituksena kuvia Gretasta,
uudesta perheenjäsenestämme, muistutukseksi siitä
että postauksen sävystä huolimatta elämään
mahtuu myös runsaasti iloa ja valoa!


Olen oppinut sen, ettei rakkaan ihmisen menettämiseen tarvita välttämättä kuolemaa. Kuolema ei ole ainut asia joka erottaa ihmisiä, asia jonka avioliittovalan vannoneet ja sen rikkoneet hyvin tietävät.  

Olen jo jonkin aikaa jättänyt jäähyväisiä ihmiselle, jota rakastan ja joka on aina ollut minulle läheinen ja tärkeä, mutta en kuoleman kautta vaan siten, että pimeä on voittanut ihmissuhteessa valon eikä tilaa rakkaudelle ole. 

En onneksi puhu parisuhteestani, vaan toisesta tärkeästä ihmissuhteesta. Se on rikkoutunut ehkä peruuttamattomasti, ja vaikka oma sydämeni on auki enkä omasta puolestani antaisi ikinä minkään ajallisen asian peittää valoa ja rakkautta ja yhteyttä, jota meidän on tarkoitettu toisiamme kohtaan tuntevan, niin tiedän ja ymmärrän, etten voi olettaa toisen osapuolen ajattelevan samalla lailla.

Kunnioitan sitä mitä toinen tuntee ja ajattelee, en erehtyisi koskaan pilkkaamaan tai halveksimaan hänen näkökantojaan ja mahdollisia erheitä ja väärinkäsityksiä, joita kokisin hänen tehneen tai välillemme sattuneen. 

En voi pakottaa toista empatiaan tai edes yritykseen ymmärtää, en vaikka itselleni empatia ja toisen asemaan asettumisen yrittäminen on lähes yhtä itsestäänselvä toiminto kuin syöminen tai hengittäminen. 

Ainoa mitä voin tehdä, on säilyttää kunnioitus ja rakkaus aina ja elämän loppuun asti, vaikka toinen kuinka kuohuisi vihassaan tai loukkaantuneisuudessaan. Vastata vihaan valolla.


Ja kuten niin usein, kun löytää itsensä odottamattomasta ja epämukavasta, vaikeasta tai murheellisesta tilanteesta, nytkin voi aina yrittää löytää asiasta sen pienen valoisan puolen, joka jokaisessa asiassa kuitenkin aina piilee: opin siemenen. Vaikeinkin tilanne yrittää opettaa jotakin kokijalleen. Oppia ei ole aina helppo nähdä ja miksi olisikaan, jos se olisi helppo juttu ei olisi tarvittu kaikkea sitä vaikeaa ja murheellista silmiemme aukaisemista yrittämään. 

Vielä en tiedä, mikä oppi tähän kaikkeen piilee, mutta jotakin aavistuksia ehkä jo on. Kuten se, että rakkaudesta on joskus maksettava kova hinta. 

Samoin olen oppinut sen, että murheellinen, kärsivä sielu on siitä ihmeellinen, että sen murhe voi ilmetä käsittämättömillä tavoilla, mustilla ja haavoittavilla. Murhe voi piileskellä määrättömiä aikoja ja lopulta särkyä niin, että sirpaleet leviävät kaikkialle ja viiltävät haavoja jokaiseen joka osuu tielle tai tulee auttamaan sirpaleiden keräämisessä.

Eikä välttämättä mikään, ei pahinkaan menetys, saa murhetta ja pahaa oloa poistumaan vaan se jatkaa yhä kasvamistaan, leviää ja laajenee ja kietoo helposti otteeseensa kaikki jotka liian lähelle joutuvat. 

Maailmassa on paljon pahaa, sen olen näinä luopumisen aikoina oppinut. Se paha voi olla aivan lähelläkin, niin lähellä ettei sitä selvästi näe. Koska sitä mikä on liian lähellä ei voi koskaan nähdä niin että kaikki puolet siitä olisivat näkyvillä. Jotain jää aina piiloon, varjoihin ja tummiin nurkkiin. Täytyy mennä kauemmas jotta näkee selvästi minkä hahmon se on ottanut. 


Näinä aikoina otan itsekin askelia kauemmas, sillä kaikki mitä kirjoitan, pätee totta kai myös itseenikin. Koskaan ei pidä sokeutua niin pahasti, että kuvittelee itse toimivansa aina oikein ja että virheet löytyisivät aina niistä muista. 

Yritän etsiä ja löytää omia sokeita pisteitäni, yritän etsiä tähän sanomattoman surulliseen luopumiseen liittyvää tarkoitusta ja oppia. Mitä minulle halutaan tällä kertoa ja näyttää, mikä on se rakkauden viesti joka tähän on piilotettu?

Ja tänään, jo pitkän aikaa näitä mietteitä pohtineena, tapahtui jännä sattuma tai "sattuma". Äitini pääsi kuukausien jälkeen, ainaisten flunssien ja koronauhkien jälkeen, viimein kylään meille. Jälleennäkeminen lastenlasten kanssa oli lämmin ja uuden koiraperheenjäsenemme näkeminen vierailun kohokohtia. 

Ja kuten aina, mummulla oli lapsille kivoja tuomisia, Kinder-munia ja sen sellaista. Lisäksi mummu toi mukanaan ison ja paksun kuvaraamatun. Hän oli kuullut poikieni erikoisesta innostuksesta lukea lastenraamattua yhä uudelleen ja uudelleen alusta loppuun asti, ja toi heille vähän isomman version isosta kirjasta. 

Äitini lähdettyä kotiin istuin olohuoneeseen selailemaan Raamattua ja ihailemaan sen hienoa kuvitusta. Joitakin sivuja lehteiltyäni katseeni pysähtyi tuttuakin tutumpaan tekstinkohtaan, kaikissa häissä kuultavaan salaperäisen tenhoavaan rimpsuun, omissanikin kuultuun silloin lähes viisitoista vuotta sitten kun tyhjä paikka häävieraiden joukossa raastoi sydäntäni. 

Luin tekstin yhtäkkiä kuin uutena ja moneen kertaan. Omissa häissänikin olin ymmälläni, kun pappi nämä jakeet lausui, en ollut koskaan oikein tajunnut sitä outoa puhetta rakkaudesta häissä. Ja nyt yhtäkkiä ymmärsin mitä se todella tarkoittaa. Kaikki oli niin selvää. Juuri niinhän se on. 

Ja sillä hetkellä melkein liikutuin silkasta ilosta siitä, että olin ymmärtänyt. 

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. 

Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. 

(1. kirje korinttilaisille 13:4-7)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi