Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Syntyvyys jatkaa Suomessa historiallista laskuaan, nopeammin kuin ennusteissa on arveltu. Nyt vallitsee tilanne, joka tilastojen ja ennusteiden mukaan piti vallita vasta vuonna 2040. Eläköön, sanovat ilmastonmuutos- ja ympäristöaktivistit. Apua, sanovat Suomen kansan tulevaisuudesta huolestuvat ja eläkejärjestelmästä vastuussa olevat.

Asiantuntijat yrittävät kilvan selvittää, selittää ja tulkita, mikä on ennusteitakin nopeamman vauvakadon taustalla. Miksi vauvoja ei synny eikä niitä yhä useammin haluta? Miksi juuri Suomessa vallitsee tilanne, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellinen? Suomessa, jossa perheitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti toisin kuin esimerkiksi Italiassa, jossa syntyyys on jo pitkään ollut todella alhaista ja jonka lukuja Suomi alkaa nyt lähestyä.

Mikä voi olla syynä vauvakatoon? Pelko prismaperheeksi taantumisesta? Halu luoda uraa? Halu matkustella ja elää vapaasti? Huoli ilmastonmuutoksesta ja maailman tilasta? Itsekkyys? Ryhmäilmiö (kun lähipiirissäkään ei ole vauvoja, en minäkään halua, mutta myös ajattelu, että koska muutkaan suomalaiset eivät, niin en minäkään)? Taloudellinen toivottomuus? Lapsiperhetukien puute ja pienuus? Myöhäistynyt perheellistyminen? Lisääntynyt  ei-vapaaehtoinen lapsettomuus hedelmällisyyden lasku paitsi iän, myös ympäristötekijoiden vaikutuksesta?

Kaikki edellä mainitut vaikuttavat tietenkin asiaan. Joku noista on motiivi ja syy jollekin ja monille useampi kuin yksi edellä mainituista.

Olen ennenkin pohtinut blogissa aihepiiriä eli sitä, miksi ihmiset eivät enää halua lapsia ja tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä voivat olla vaikkapa - koirat! Lue teksti Syy vauvakadon takana - koira lapsen korvikkeena? täältä.

Tänään vedän esille toisen näkökulman, joka voi olla asiassa yllättävänkin tärkeä. Ainakin minusta on. Minulle se oikeastaan on vanhemmuudessa ihan kaikki.

Nimittäin kotitäitiys ja sen arvostus. Se että on mahdollista jäädä kotiin lapsia hoitamaan heidän varhaislapsuutensa ajaksi, edes ensimmäisiksi vuosiksi. Ja se miten vähän sitä nykyään arvostetaan. Minä en olisi lapsia varmaan edes halunnutkaan, ellen olisi tiennyt voivani ja haluavani jäädä hoitamaan heitä kotiin niin pitkään kuin mahdollista.

Monet muut sen sijaan ajattelevat, että ei mitään lapsia, jos vähänkään riskiä että se tarkoittaa kotiin jäämistä ja taukoa uraputkesta ja mahdollisesti jopa pientä tulojenalennusta ehkä koko loppuelämäksi. Raha, raha ja raha ratkaisee kaikessa. En voi hoitaa lastani kotona edes kolmevuotiaaksi, koska se raha. Ja ura. Meidät on saatu aivopestyiksi siihen, että ainoa normaali ja hyväksyttävä tapa elää on painaa duunia rippikoulusta hautaan ja kaikki mikä tätä taukoamatonta työntekoa häiritsee, on huonoa, myös ja erityisesti lapsi. Joka sekin on helppo jättää elämänkaaresta pois, ettei vaan tule sitä pientäkään taukoa.

Pitkäaikaisille kotiäideille naureskellaan ja heitä kutsutaan siivellä eläjiksi, sanamuoto siivellä eläminen kaikista kielteisistä merkityksistä painavana. Vanhanaikaista, vastuutonta, hölmöä, lyhytnäköistä, naista alistavaa, mitä kaikkea. Kotiäidin työ ei merkitse mitään, ei mikään metatyön määrä jota hän tekee. Mistä ei saa rahaa, sillä ei ole arvoa.

Ei ihme, ettei tämmöiseen yhteiskuntaan halua lapsia. Onhan se hankalaa, kun lapset pitää laittaa hoitoon heti kun he pinnasängystä kasvavat ja mielellään jo aikaisemmin, on löydettävä hoitopaikka läheltä kotia ja mistä hyvänsä sen saakin, herätettävä koko perhe kukonlaulun aikaan, käytävä läpi se joka-aamuinen kiire ja ehdittävä ajoissa päiväkotiin, sitten riennettävä työpaikalle ja oltava siellä terävänä vaikka olisi juuri valvonut hampaitaan tekevän lapsen takia puoli yötä. Ja kun töistä selviää, on kiirehdittävä päiväkotiin hakemaan lapsi, joka tappelee ja kiukkuaa oman isossa lapsiryhmässä kuluneen oman työpäivänsä jälkeen, sitten ehkä vielä kauppaan, ripeästi ruokaa laittamaan jotta ehditään syödä ennen kuin pitää jo ruveta iltatoimiin.

En minäkään haluaisi lapsia, jos tietäisin että elämästäni tulee lapsen myötä sellaista. Ruuhkavuosia. Niiden piikkiin usein laitetaan kaikki kiire ja kaaos. Ruuhkavuosien oletetaan kuuluvan elämään itsestään selvästi. Mutta kuuluvatko ne, onko niiden pakko kuulua?



Mitä sitten esitän ratkaisuksi? Kaikki naiset kotiäideiksi vai? Mitä käy tasa-arvon ja kansantalouden, jos kaikki naiset ajattelisivat yhtä vastuuttomasti kuin minä eivätkä laittaisikaan työelämää lastenhoidon edelle?

On valitettavaa mutta totta, että elämme maailmassa ja maailmankolkassa, jossa tasa-arvo on kutistunut tarkoittamaan sitä, että vahdataan mittarin kanssa että kaikki, aivan kaikki menee tasan ja jossa tarvitaan kahden aikuisen iso palkka, jotta sellainen elämä mihin olemme tottuneet ja joka meidän oletetaan elävän, on mahdollista. Asuminen on kallista, etenkin pääkaupunkiseudulla, on niin paljon asioita joita pitää ostaa, eikä ruokakaan ilmaista ole. Tämä on valitettavaa, mutta se nyt vain on todellisuus, jossa elämme.

Mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi alistua siihen. Jos enemmän naisia ja miehiä jäisi pidemmiksi ajoiksi kotiin hoitamaan lastaan, tarkoittaisi se laajempaa asennemuutosta jolla ei voisi olla vaikutusta myös työnajantapuoleen, ja ilmiönä vähempään tyytymisestä kertova pitkä kotivanhemmuus olisi esimerkiksi ympäristöä ajatellen mainio juttu. Vähemmän rahaa, vähemmän kulutusta, vähemmän hiilidioksidipäästöjä, vähemmän tuhoja luonnolle.




En kehota kaikkia naisia jäämään kotiin, tietenkään. Mutta toivon että vallitsisi enemmän vapautta valita. Että raha ei menisi kaiken edelle ja että heitä jotka jäävät kotiin, ei katsottaisi kuin toisen luokan kansalaisia. Lyhyesti sanottuna: että kotiäitiyden arvostus nousisi.

Vaatii nimittäin paljon kanttia jättäytyä kotiäidiksi sen nykyisellä arvostuksella. Olen itsekin ollut musertua sanattoman ihmettelyn ja aliarvostuksen vuoksi, jota ratkaisuni vuoksi olen saanut osakseni. Koska itse niin perinpohjaisesti pidän kiinni periaatteesta, että arvostan toisten valintoja ja annan heidän tehdä omat ratkaisunsa ilman että otan oikeudeksi alkaa ihmetellä, en osaa suhtautua siihen, jos joku ei tee samoin minun valintojeni ja ratkaisujeni kohdalla.

"Elääkö sillä?" kysyi entinen naapurini kun kerroin työstäni freelance-toimittajana kotiäitiyden ohella ja jatkoi: "Miten te tulette toimeen?" No, hyvin tulemme, kiitos kysymästä.

"Mistä saat rahaa?" kysyi puolestaan eräs tuttavani kerran. Vastasin, että ei meillä rahasta ole puutetta, vaan sitä on juuri sopivasti ja tarpeeksi siihen, että saamme sen mikä on välttämätöntä. Kaikkea mitä haluamme emme ehkä saa, mutta kaiken haluamisen ja saamisen on jo aikaa sitten ymmärretty olevan tuhoavaa ajattelua, joka on syypää maapallon nykyiseen jamaan. Ei se mitä tarvitsemme ja haluamme, vaan se mitä ilman emme tule toimeen, on oikeasti tärkeää. 

Olen selvinnyt ihmettelystä pitämällä mielessä edellä mainitun lauseen ja sen, mikä elämässäni on tärkeintä, mutta en toivoisi sellaista aliarvostuksen määrää kenellekään toiselle.



Valintani kotiäitiydestä on johtanut siihen, että joudumme elämään niukasti ja katsomaan, mihin rahamme laitamme, mutta eikö sitä pitäisi tätä nykyä tehdä ihan kaikkien? Mihin kaikkea sitä rahaa tarvitsemme, jota tienaamme, säästämme ja säilömme? Tuijottaaksemme yhä suurempaa tilin saldoa? Sijoittaaksemme ja saadaksemme yhä lisää rahaa? Ostaaksemme aina vaan lisää tavaroita, suurempia taloja ja kalliimpia autoja? Säästääksemme eläkkeelle, niihin vuosiin joita ei ehkä koskaan edes tule?

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että jokin iso asennemuutos hillitsisi hiukan kaikkea tätä kulutuksen hullunmyllyä, rahan palvontaa ja taloudellisen edun maksimointia, jonka keskellä elämme. Puhutaan suu vaahdossa siitä, että lapset ovat ilmastonmuutoksen vastainen teko, mutta eikö sekin ole, että elämme niin kuin elämme? Panostamme uraan jotta voimme tienata maksimaalisesti ja kuluttaa maksimaalisesti, matkustelemme, vaihdamme sisustusta ja remontoimme ihan vain siksi että olemme kyllästyneet seinän ja sohvan sävyyn.

En syytä ketään, jotka niin tekevät. Käytän tarkoituksella monikon ensimmäistä persoonaa kuvaillessani asiaa. Itsekin kulutan liikaa oman mittapuuni mukaan, ostelen kenkiä ja unohdan suunnitella ruokaostokset ja sorrun heräteostoksiin koska olen nähnyt kivan mainoksen jossa luvattiin vaikka mitä, ja, sitten jotain aina menee roskiin ja hukkaan. Me olemme oppineet siihen, meidät on opetettu siihen ja olemme jopa oppineet uskomaan, että onnellisuutemme on riippuvainen ostamistamme tavaroista ja kuluttamistamme asioista. Kuluttajien on pakko toimia niin, jotta talous ja tämän maailma pyörii. Meidän on pakko saada koko ajan paljon rahaa jotta voimme ostaa koko ajan ja kaikkea, kuin vimman vallassa, muuten talouden rattaat hidastuvat ja pysähtyvät, ja sitten kaikki romahtaa.

Vielä puoli vuosisataa sitten huonekalut ostettiin koko elämäksi, ne hankittiin yhteiseen kotiin kun mentiin naimisiin ja jätettiin perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille. Mutta moniko Ikean sohva tai Askon pöytä kestää lapsille asti? Jos ei muuta niin siihen kyllästytään ja laitetaan kiertoon uuden, kivemmanvärisen tieltä.

Olemme huolissamme ympäristöstä, mutta mitkään kaksi asiaa eivät ole niin ristiriidassa keskenään kuin ympäristönsuojelu ja kapitalistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteet. Suurin uhka ympäristölle eivät ole vauvat, jotka syntyvät, vaan me jotka täällä jo olemme ja elämme kuin viimeistä päivää. Luontoa ei voi suojella kulutusyhteiskunnan pelisääntöjä noudattaen.



Mitä tällä kaikella on tekemistä kotiäitiyden kanssa? No esimerkiksi se, että joskus oudoksuttaa kuinka kaikki muu hidastaminen, oravanpyörästä hyppääminen eli hienosti sanottuna downshiftaaminen on kyllä kovasti muotia, mutta kun joku sanoo että jää kotiäidiksi miehen siivellä elämään, tulee siitä kuin kirosana. Vaikka samasta asiastahan on kyse, halusta vastustaa koko ajan kiivaampana pyörivää kulutusyhteiskuntaa ja rahan palvontaa. Kyse on arvovalinnoista.

Myös työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuutta pitäisi parantaa. Omien lasten hoitaminen kotona ei nimittäin välttämättä tarkoita, että äidin (tai isän) on jäätävä kokonaan kotivanhemmaksi eikä se ole ehkä toivottavaakaan,  varsinkin jos kotivanhemmuus kestää monia vuosia kuten esimerkiksi minulla on kestänyt. Osa-aikatyö ja itsenäinen yrittäminen voivat mahdollistaa sen, että kotiäitikin tienaa vaikka hoitaisi lasta kotona. Varsinkin kun lapset ovat vähän isompia, työnteko heidän kanssaan kotona onnistuu hyvin, kun he ovat kerhossa, esikoulussa, koulussa ja harrastuksissa. Ja kun puhun osa-aikatyöstä, tarkoitan oikeasti osa-aikatyötä, enkä sitä työajanlyhennystä jossa työntekijä lopulta joutuu tekemään neljässä päivässä viiden päivän tai viidessä tunnissa kahdeksan tunnin työt.

Mutta nämä taitavat olla aika utopistisia haihatteluja nykyään vallitsevien arvojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden aikana. Tiedän että työelämä on mennyt niin julmaksi, että jo vuoden kotonaolo lapsen kanssa voi tukkia tiet ja saada aikaan, että jäät jälkeen kaikesta. Jos cv:ssäsi on monen vuoden aukko, olet tuhoon tuomittu yrityksissäsi saada enää töitä, ainakaan sellaista josta voisit saada ammatillista nautintoa rahan lisäksi.

Toisinkin voisi olla. Esimerkiksi Italiassa vuodet kotona lasten kanssa eivät automaattisesti tarkoita, että olet ulkona työelämästä. Käsittääkseni myös Keski-Euroopassa työnantajilla on enemmän ymmärrystä siihen, että ihmisen elämässä myös lapset saavat viedä aikaa ja aiheuttaa taukoja työelämään. Kotiäitivuodet ovat ihan ookoo syy aukolle cv:ssä.

Tosin Italiassa myös syntyvyys on alhainen, joten siellä edes kotiäitimyönteisyys ei ole tuonut asiaan ratkaisua. Suuri syy tähän on, että ajatellaan liian materialistisesti. Italiassa lapsia nimittäin usein jätetään hankkimatta selkeästi siitä syystä, että heihin ajatellaan uppoavan niin paljon rahaa: monet ajattelevat, että pitäisi olla tilit pullollaan, merkkivaatteet ja -tarvikkeet ostettuna, pesämuna lapsen ensiasuntoa varten ja kaikki viimeisen päälle hankittuna, ennen kuin lapsi uskalletaan laittaa alulle. Ja monet suomalaiset asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Suomessa mennään tätä samaa suuntausta kohti.


Maailma on mennyt liian työtä ja rahaa palvovaksi, urakeskeiseksi ja taloudellista voittoa tavoittelevaksi, jotta lapset siihen kuvioon mahtuvat. Niin se vain on. Tämä on varmasti yksi syy vauvakadon takana kaikkien muiden syiden kanssa, mutta mielestäni yksi oleellisimmista syistä. Lapsi ei mahdu elämään, joka nykyaikana meidän oletetaan elävän - tai vaikka joten kuten mahtuisikin, lapsi ei nykyisessä yhteiskuntamallissa tuo meille sellaista onnea ja lisäarvoa, joka tekisi lastenhankinnasta vaivan arvoisen. Koska on koko ajan paine palata töihin ja tienata enemmän, lapsen synnyttyä vanhemmat ovat vaarassa joutua siihen arkirumbaan, joka ihan totta voi tehdä elämästä sietämätöntä ja sitä masentavaa hypermarkettien käytävillä huutavan lapsen kanssa säntäilyä. Juuri sellaista mitä etukäteen pelätään. Kiire ja stressi tekevät helposti elämästä helvetillisen.

En olisi halunnut lapsia varmaan lainkaan, ellen olisi pystynyt jäämään hoitamaan heitä kotiin heidän ensimmäisiksi elinvuosikseen. Ja sitten kävi niin, että minulla on lapsia jo kolme, ja kotivuoteni ovat sen kun pidentyneet.

Tiedän olevani onnekas, että tämä on ollut minulle mahdollista.  Kaikille ei ole, vaikka he kuinka haluaisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. On yksinhuoltajia ja niitä, joille puolison tuloilla eläminen ei vain onnistu syystä tai toisesta. Tosin hyvin usein kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä haluaa ja miten paljon on valmis päätöksensä eteen uhraamaan. Tunnen yksinhuoltajan, joka hoiti lastaan kotona kolmivuotiaaksi, vaikka se tarkoitti joka sentin laskemista.

Minulle kotiäitiys on juuri ja juuri mahdollista, ei yhtään enempää.  Elän maassa, jossa valtio tukee lapsiperheitä, ja olen kiitollinen jokaisesta eurosta, joka tililleni lapsiperhetukien muodossa kilahtaa. Ja kun lapsilisiä pienennetään ja Helsinki-lisä viedään, en osaa edes protestoida, koska kaikki se raha jota minulle omien lasteni hoidosta maksetaan, on aina tuntunut niin yltäkylläiseltä ja ihmeelliseltä. Tiedän että se on ylellisyyttä, joka joskus loppuu.

Olen vähään tyytyvä eli minua ei haittaa,  vaikka luksuselämä ja design-huonekalut ovat ulottumattomissani. En pidä ulkomaanmatkustelusta enkä tunne tarvetta käydä kauneushoitoloissa tai manikyyreissa. Käytän ongelmitta kirpputorivaatteita enkä hermoile, vaikka rahaa eri riitä säästötilille asti.

Lisäksi ja mikä oleellisinta, mieheni elättää minua mielellään, eikä minun ylpeyteni yli käy se, että olen elätettävänä. Elän täysin hänen siivellään. Siivellä eläminen on hyvin monelle kauhistus, jotakin niin järkyttävää, että sitä ei ymmärrä suvaitsevaisimpienkaan silmälasien läpi katsottuna. Asiaan liittyvistä ennakkoluuloista on kirjoittanut Kaksplussan blogissa Desire Dyman, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että hänen paheksuvasti luullaan elävän miehensä siivellä, mutta eihän sellainen kauhea asia kuitenkaan ole totta.

Minun kohdallani se on ihan totta. Elän mieheni siivellä enkä edes häpeä sitä vaan olen siitä onnellinen.

Oikeastaan emme itse käytä sanaa siivellä eläminen ollenkaan, koska se kuulostaa niin hassulta. Ikään kuin muu perhe olisi sisällä lentokoneessa ja minä matkustaisin ulkona siiven päällä. Mutta me elämme samassa koneessa sisällä kaikki, olemme perhe. Ja mieheni kanssa olemme rakastavaiset, parhaat ystävät ja meillä on kolme yhteistä lasta, meille on kaikki yhteistä eikä tällaisessa tiimissä ajatella, mikä raha on kenenkin tienaamaa tai että jompikumpi meistä olisi jotenkin ulkopuolella.

Asiaan vaikuttaa varmasti se, että mieheni on italialainen, hän on imenyt tämän ajattelun jo äidinmaidossaan. Suomalaiselle miehelle vaimon elättäminen voi olla kenkuttavampi kuvio. Tiedän että Suomessa on olemassa myös miehiä, jotka vaativat jopa jääkaappiin ostettavien ruokien olevan tarkasti omille puolilleen aseteltuja, oikealla minun, vasemmalla sinun ruuat. Ja jos kumppani ottaa väärältä puolelta, joutuu korvaamaan toiselle.

Mieheni ei koskaan, ei edes pahimpien riitojen aikana, vedä esiin valttikorttina sitä, että hän maksaa suuren osan menoistamme. Hän ei käytä sitä aseena riidoissa, vaikka hänellä olisi siihen kaikki mahdollisuudet. Se kertoo, ettei asialla ole hänelle todellakaan mitään väliä. Ja itse toimisin aivan samalla tavalla, jos asetelma olisi toisinpäin eli minä työssä ja hän kotona. Jos tilaisuus sellaiseen tulisi, voisimme epäröimättä vaihtaa osia. Tämä ei siis ole millään muotoa sukupuolikysymys, vaikka uskonkin, että sukupuolten välillä on perustavalaatuisia eroja ja etenkin vauva-aikoina äiti on lapsen ensisijainen hoitaja näiden erojen vuoksi, kuten esimerkiksi kyvyn imetykseen.





Se että olen kotona ei tarkoita, etten tekisi työtä. Lastenhoito on työtä, sen tietävät kaikki jotka ovat lapsia vähänkään hoitaneet. Ruuanlaitto on työtä, kodin järjestyksen ylläpitäminen on työtä. Siitä ei vain saa palkkaa, ja siksi sitä eivät monet arvosta.

En vain makaa kotona, komenna lapsia ja katsele saippuasarjoja, vaan teen lasten kanssa asioita joista he oppivat uutta ja saavat virikkeitä, luen heille ja leikin heidän kanssaan, opetan heitä kirjoittamaan, tunnistamaan kukkia, lintuja ja sieniä, opettelemme maailmaa yhdessä. Luen ja kirjoitan itsekin aina kun kerkeän jotta pidän ajatukseni vireinä, opiskelen uusia asioita ja tietoa jatkuvasti. En koe tylsistyneeni tai tulleeni tyhmemmäksi kaikkina näinä kotiäitivuosina, päinvastoin. Kaikki tämä ihana aika jonka saan lasteni kanssa kotona viettää, on tehnyt minut onnellisemmaksi kuin mikään toinen asia, ja kokopäiväinen vanhemmuus on saanut minut tekemään itseeni syvemmän matkan kuin mikään muu. Olen joutunut pohtimaan itseäni ja virheitäni, maailmaa ja ihmismieltä armottoman tarkasti, olen etsinyt kirjoista vastausta moniin kysymyksiin itsestäni äitinä ja ihmisenä ja maailmasta jossa toimimme, ja olen oppinut uusia asioita enemmän kuin muistan edes yliopistovuosinani tai missään muussa työssä oppineeni. 

Olen kotona olon ohessa myös tehnyt myös jonkin verran "oikeita" töitä freelancerina ja teen parin vuoden tauon jälkeen nyt uudelleen. Lisäksi minulla on mahdollisuus tienta blogilla pieniä summia. Nämä pyöristävät kuukausituloja jonkun verran, mutta en todellakaan edes parhaina kuukausina pääse lähellekään mieheni tuloja. Käytännössä elämme yhden palkalla. Elämme vaatimattomasti, emme niin että joutuisimme luopumaan välttämättömästä tai edes pienestä ekstrasta, mutta emme syö usein ulkona, emme osta kalliita vaatteita, emme matkustele ulkomaille (muuta kuin Rooman-mummolaan) ja esimerkiksi sisutuksen kanssa meillä ei ole minkäänlaisia ulkonäkö- tai merkkikriteerejä.

Elämme kodissa, jossa samat sisustustyynyt kulkevat mukana vuosikymmenestä toiseen, välillä vain käyvät pesussa, verhoja on vain yhdet per ikkuna ja kalusteistamme on turha etsiä designia. Kotimme on värikäs ja täynnä leluja, seinillä on sinitarratahroja lasten piirustusten jäljiltä ja vähän muutakin pinttymää, kaapinovia kiinnitellään paikoilleen aina välillä ja remontoimme vasta sitten, kun on aivan pakko eli jos jokin ei kerta kaikkiaan enää toimi tai talon arvo uhkaa laskea - ulkonäköseikoilla ei ole väliä. Vaikka olisimme upporikkaita, emme luultavasti toimisi kovinkaan toisella tavalla, sillä emme nyt vain satu olemaan sisustusihmisiä tai sellaisia, meille ulkoiset puitteet eivät ole tärkeitä.


Mutta se ei tarkoita, ettemme pitäisi kauniista asioista. Kun haluamme ruokkia esteettistä silmäämme, tuon kotiin kukkia, sytytän kynttilöitä tuikkuihin tai sitten menemme ulos luontoon tai taidemuseoon. Ja onhan oma kotimme ja sekava sisustuksemmekin meidän mielestämme kaunis! Ainakin sen jälkeen kun vihdoin on saanut siivottua kaikki lelut lattialta...

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä, sillä se mahdollistaa sen mitä eniten haluan lapsilleni antaa: kotona olevan äidin, kiireettömän lapsuuden ja mahdollisuuden kasvaa omassa tahdissaan turvallisissa kotiympyröissä. 

Ja nyt odottelemaan niitä tyypillisiä aihepiirin kommentteja, jotka muistuttavat että siivellä eläminen on väärin ja lyhytnäköistä (mitä jos eroamme, kuolemme tai kadumme sitten eläkkeellä), tuomittavaa ja halveksittavaa, että lasten hankkiminen on ilmastonmuutoksen kannalta täysin väärä suunta, vastuutonta ympäristön kannalta eikä mikään muu ole yhtä tehokas ilmastotoimi kuin lapsen hankkimatta jättäminen, niin että veroja päinvastoin pitäisi mätkäistä jokaisesta nykyään syntyvästä lapsesta eikä maksaa mitään perhetukia. Ja kotiäidit ehdottomasti töihin!

Olen valmis lyttäykseen. Itsehän sitä kerjäsin, kun menin avaamaan suuni näin arkaluontoisesta aiheesta.

PAROLA DEL GIORNO: vivere sulle spalle del marito = elää aviomiehen siivellä (kirjaimellinen käännös: elää olkapäillä)

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!

Kommentit

  1. Ai että, nyt ollaan asian ytimessä! Mä taidan olla niiiiiin samaa mieltä kaikesta. Paitsi että en suostu käyttämään tuota termiä siivellä elämisestä, koska ajattelen, että yhteinen elämä=yhteinen perhe=yhteiset rahat jne. Täytyykin katsoa, olenko mä jo joskus kirjoittanut aiheesta (en muista :D :D ), vai kirjoittaisikos itsekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että pidit tekstistä! Päästin siinä kunnolla ulos höyryjä ja olen varautunut kovaankin kritiikkiin, mutta on kiva tietää että on samalla lailla ajattelevia myös. Mustakin siivellä eläminen on kauhea termi ja tekstissä tuonkin esiin, että en sitä itse käytä, emme mieheni kanssa ajattele että istuisin jossakin ulkopuolella vaan samassa koneessa, samassa perheessä olemme. =) Jos parisuhde on kunnossa, ei yleensä ole tarvetta alkaa miettimään, että kuka tienaa mitä ja mikä on kenenkin rahaa, vaan sitä ollaan yhteen hitsautunut tiimi.

      Poista
  2. Niin hyvä teksti, kiitos! Meillä on 1-vuotiaat kaksoset ja esikoinen täyttää ens kuussa neljä, tässä viime aikoina saanut paljon kommenttia että vanhin pitäisi päiväkotiin laittaa, öööö, miksi? Mä olen kotona lapsiani varten, ja todellakin meillä touhutaan ja opitaan uutta päivisin, sehän on vain vanhemmista kiinni miten niitä lapsia kasvattaa. Ja mä haluan kasvattaa lapsiani itse vielä kun se on mahdollista. En ajattele eläväni mieheni siivellä, toki, hän käy töissä ja tienaa rahaa,josta yhteisiä menoja maksetaan, mutta hoidanhan mäkin hänen lapsiaan ja hoidan kotia ym tässä samalla, että ehkä on myös väärin ajatella pelkästään rahan kannalta näitä asioita. Toivoisin kanssa että kotiäitiyttä osattaisi nykypäivänä arvostaa enemmän, eikä meitä kotiäitejä pidettäisi kakkosluokan kansalaisina, joita me valitettavasti nykymaailmassa ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, mukavaa että pidit tekstistä! Jos minulta kysytään niin todellakaan ei tarvitse laittaa lasta päiväkotiin jos vaan on mahdollisuus pitää kotona, aivan hyvin vaikka esikouluikään voi olla kotona. Aivan yhtä varhaiskasvatusta, ja jopa parempaa, on lapsen mahdollista saada kotona kuin päiväkodissa, jossa usein ylikuormitettu henkilökunta ei ehdi tai pysty keskittymään laadukkaan varhaiskasvatuksen antamiseen, kun kaikki aika menee perusjuttujen kuten ryhmän kasassa pitämisen, pukemisen ja syöttämisen hoitamiseen. Ja olen myös samaa mieltä siitä, että pelkästään rahan kannalta ei pitäisi näitä asioita katsoa, ja sitä yritinkin postauksessa kovasti tuoda esiin. =)

      Poista
  3. Kyllä se lasten hoitaminen on ihan päivätyötä 💕 eikä mikään halveksittava ammatti. Itse en osannut jäädä kotiin vaan kaipasin kovasti takaisin työelämään, koska työni on intohimoni. Syynä ei ollut raha. Ruuhkavuosia tässä siis eletään ja tykkään kovasti. Perhe (1 lapsi) tasapainottaa uraa. Enempää lapsia en haluaisi. Mun on just hyvä näin 💕

    Ja mun mielestä jokainen tekee omat ratkaisunsa ihan itse just sillä tavalla kun kokee itselleen parhaaksi. Oma hyvinvointi on kaikki kaikessa, vasta sen jälkeen pystyy antamaan aikaa ja rakkautta eteenpäin.

    Ihanaa, että teidän homma toimii ja nautit kotona olemisesta lasten kanssa. Arvostan suuresti! Oman pään pitäminen tässä yhteiskunnassa on varmasti vaikeaa, kuulinhan minäkin kauhistuneita kommentteja että hylkäsin lapseni niin nuorena ja menin takas töihin. Ihan kuin siinäkin muka olisi ollut jotain väärää, vaikka ei ollut. Jos rakastaa työtään, niin sitten sitä pitää tehdä. Eihän tämä sen ihmeellisempää ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Niin, on hienoa jos pystyy tekemään sellaiset ratkaisut, jotka juuri itselle ovat sopivia, kuten sinäkin olet tehnyt. Ihmettelyjä saa aina osakseen, tekeepä niin tai näin, joskus etenkin äitinä tuntuu siltä ja sinunkin esimerkki sen osoittaa. Joko liian vähän aikaa tai liian pitkään kotona =). Mutta ihanteellista olisi, jos olisi tasavertainen mahdollisuus molempiin valintoihin, sen mukaan mikä itselle ja perheelle sopii. Tällä hetkellä se pitkä kotiäitiys on liian monelta poissuljettu vaihtoehto yhteiskunnan kiivaan tahdin vuoksi.

      Poista
  4. Tää oli kyllä ihan huipputeksti! Tuon koiratekstinkin kävin lukemassa mutta siihen en pysty samaistumaan, vaikka ennen lasta kaikki vapaa-aikani kului koirien parissa. Ne ovat minulle edelleen perheenjäseniä ja erittäin tärkeitä, mutta en koskaan ole ymmärtänyt ajattelutapaa olla koiralle äiti 😅 siksi siis koirat lapsen tilalla tuntuvat vähän hassulta, sillä urheilua, käsitöitä tmv voi mielestäni harrastaa tai pitää elämäntapana yhtä intensiivisesti - jos haluaa. Kylläpä rönsysi sivuhuomio...

    Minäkin olen kotiäitinä ja aion olla niin kauan, kuin se on mahdollista. Kun kävin töissä käytin palkastani ison siivun (pakolliset maksettuani) harrastuksiini; koiriin, retkeily- ja valokuvausvarusteisiin, vaikka palkkani oli mieheni palkkaa puolet pienempi. Melkoisesti turhaa shoppailua siis, sillä kameraan ei todellakaan tarvitse vuosittain uusia objektiiveja. Mikään ulkonäkö tai sisustaja tyyppi en ole ja jo hankitut retki- ja kuvausvarusteeni käytän loppuun ennen uusia. Tulojen huomattava tippuminen ei siis muuttanut elämäntyyliäni oikeastaan mitenkään.

    Harrastan edelleen koirani kanssa (joskin vähemmän kuin ennen mutta se johtuu enemmän ajan ja motivaation, kuin rahan puutteesta) ja retkeilen, vaikka molemmat maksavat enemmän, kuin valtio maksaa lapseni kotihoidosta. Mies sponsoroi näitä ilomielin, kuten myös asumisemme, auton huollot jne. Hänelle oli ehkä jopa minua enemmän itsestäänselvyys että hoitaisin lasta kotona. Ja miksi en hoitaisi, sillä viihdyn kotona, metsässä, koirien kanssa ja käsitöiden parissa. Työssäkäyvänä minulla ei olisi ikinä näin paljon aikaa retkeillä ja tehdä kaikkea muuta kivaa, kuin nyt lapsen kanssa. Ja olen todella onnellinen, että mieheni haluaa tämän minulle mahdollistaa. Emme ole koskaan laskeneet kuka maksaa mitäkin, koska aikansa kutakin. Miehen ollessa armeijassa minä maksoin käytännössä lähes kaiken, totta kai. Mitä järkeä on asua yhdessä, jos käytännössä kaiken pitää olla erillään?

    Joskus vitsailin meneväni töihin ja että mies voisi jäädä vuodeksi kotiin. Hänen ilmeensä oli kauhistunut :D Hän ei ole kiinnostunut samoista harrastuksista kuin minä ja pitää työstään auton ratissa niin paljon että ei siitä helpolla luovu. Myöskin tuloeromme on niin huomattava, että yksin minun palkallani emme sitten enää ajaisi kahdella autolla, mikä tällä sijainnilla on välttämättömyys. Vaihtoehtoja on siis mietitty ja tulos on se että mies haluaa kustantaa kotona oloni niin kauan kuin haluan kotoilla ja minä olen kotona niin kauan kuin talous sen sallii. Aika simply ja jos siinä on jollain jotain mussuttamista niin kehoittaisin keskittymään oman elämän mielekkyyteen ;)

    Oli niin hyvä tämä tekstisi että jäin ihan blogisi seuraajaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiva että pidit tekstistä! Vähän hirvitti julkaista se, mutta ihanaa että löytyy äitejä jotka jakavat samoja ajatuksia, enkä olekaan näköjään niin harvinainen outolintu kuin välillä tuntuu =). Teidän elämänne kuulostaa tosi hyvältä ja olette saaneet hyvin tehtyä siitä omannäköistänne ja sellaista, että kaikki osapuolet ovat onnellisia. On ihanaa, että niin on mahdollista tehdä, jäädä kotiin jos sitä haluaa ja miehelle asia on enemmän kuin ok, eikä epäsuhtaisista tuloista tule sanomista. Aina tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys, on niin paljon tilanteita joissa äiti haluaisi jäädä hoitamaan lapsia kotiin mutta ei vaan onnistu.

      Tuo koira lapsen korvikkeena -vertaus on itsestänikin vähän hassu, mutta olen vakuuttunut että jossain määrin se vaikuttaa. Harva varmaan ottaa koiran tietoisesti lapsen korvikkeeksi, mutta ehkä tiedostamattomastikin ihminen voi kanavoida hoivaviettiään koiraan, ja sitten kun se on tyydytetty vähenee halu hankkia lapsi entisestään. Eli tämä voi olla yksi syy taustalla, miksi lapselle ei elämässä tunnu olevan sijaa.

      Poista
  5. Samaa mieltä kanssasi! Olenkin miettinyt että onko "kaltaisiani" muita. Ihana tietää että muitakin ylpeydellä kotiäiti-titteliä käyttäviä on.

    Esikoinen aloitti esikoulun tänä syksynä ja sitä ennen hän kävi vuoden seurakunnan kerhossa. Muuten "raukka parka" (erästä äitiä lainatakseni) on ollut kotona. Olen siis elänyt mieheni rahoilla pian 7 vuotta. Ja aion elää vielä ainakin 4 vuotta.

    Ehkä siksi, että olemme mieheni kanssa olleet yli 15 vuotta yhdessä, teini-iästä asti, meille on kaikki ollut automaattisesti yhteistä. Voihan sen tietenkin ajatella niin, jos "siivellä eläminen" on paheksuttavaa, että hoidan mieheni työpäivän ajan hänen lapsiaan, joten olen oikeutettu samanlaiseen korvaukseen minkä päiväkoti ottaisi. ��

    -tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja ihan samat sanat sinulle, ihana tietää että "kaltaisiani" on muitakin, etten olekaan tyyliin ainoa joka haluaa kynsin hampain olla pitkään kotona lasten kanssa, ympäröivästä yhteiskunnan tahdista ja ihmettelyistä huolimatta. =) Lapsesi on ihan varmasti onnellinen lapsi, kun saa olla esikouluun asti kotona, ja tämän voit vastata jos joku tulee vielä haukkumaan raukkaparaksi! On jännä, miten kotihoidetuista lapsista joskus ajatellaan, että he olisivat jotenkin huonommassa asemassa tai väliinputoajia, kun eivät "pääse" päiväkotiin, vaikka itse näen, että kotona voi vähintään aivan yhtä hyvin tarjoja virikkeitä kuin päiväkodissa. Ja sosiaalisuuttakin oppii, varsinkin jos on sisaruksia ja joka tapauksessa kontaktissa muihin perheisiin, harva kotiäiti nyt nysvää neljän seinän sisällä ilman toisten ihmisten tapaamista. Ja on kerhoja ja harrastuksia, joissa voi käydä.

      Monesti vedotaan, että päiväkodissa lapsen ryhmätaidot ja sosiaaliset taidot kehittyvät paremmin, mutta ei se välttämättä niin mene. Em. taidot, kuten vuoron odottaminen ja toisen huomioon ottaminen, kehittyvät joka tapauksessa iän myötä, ei niitä kauheasti voi kiirehtiä. Ekat luokat koulussakin menee vielä suurimmaksi osaksi näiden taitojen opetteluun, olkoon lapsi ollut päiväkodissa tai ei.

      Poista
  6. Ihana kun kirjoitit rohkeasti tästä aiheesta, hyvä kirjoitus! 😊 Itsekin olen kotiäitinä kohta neljälle pojalle, tämä on arvovalinta jonka olemme yhdessä mieheni kanssa tehneet.❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukavaa että tykkäsit ja kiitos myös että kommentoit <3 Ihanaa että olet voinut ja halunnut valita kotona olon poikiesi kanssa.

      Poista
  7. Olet Anna onnekas, että saat olla lasten kanssa kotona ja että sinulla on mahdollisuus valita 👍🏻🙂 Tällaisia suoria ja rehellisiä tekstejä maailma kaipaa muutenkin 👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jennyfer kommentistasi, tiedän että kaikille ei ole mahdollista enkä lakkaa olemasta kiitollinen että itse voin. Ihanaa että olet sitä mieltä, että tämän kaltaisia tekstejä tarvitaan. <3

      Poista
  8. Hyvä aihe tämäkin, syitä voi olla monia muitakin kuten se tosiasia ettei hyvää kumppania löydy ihan kaikille tai ei ajallaan. Itse olen nähnyt ainakin (myös vierestä) nimoniongelmaisia tapauksia ja sitten urakeskeisiä, ettei sellaisiin tilanteisiin mahtuisi lasta tai lapsia. On tietysti naisia jotka myös adoptoivat tai hankkivat lapsen yksin, sekin on mahdollista mutta moni ei ehkä ala sellaista harkita ajatus voi tuntua pelottavalta tai stressaavalta. Joskus myös unohdetaan kipuasiat, entäs naiset jotka ei kestä synnytyskipua? joillain äideillä jää synnytyksestä traumat tai näin olen joskus lukenut. Jos on kipuherkkä voisi synnytys olla vaikea kokemus. Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä että myös kotiäiteys on työ jota tulisi arvostaa enemmän, nyt on liikaa sellaista menoa että kaikkien on oltava opiskelemassa tai työssä. Vaihtoehtoja tulee olla muitakin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna kommentistasi, ihan totta että on paljon erilaisia tapauksia ja elämänpolkuja, joku ei saa lasta vaikka kuinka toivoisi tai muuten asiat menevät toisin kuin on toivonut. Nykyään tosiaan jotkut naiset hankkivat lapsia yksinkin, kun tuntuu että sopivaa miestä ei löydy. Ja todella joskus synnytyspelko voi olla jopa esteenä lapsen hankkimiselle, onneksi toisaalta nykyään neuvolassa on mahdollista saada pelkoihin apua ja mennä vaikka pelkopolille. On tärkeää että synnytyksestä jäisi hyvä kokemus, sillä huonosti mennyt synnytys voi jäädä vaivaamaan pahimmillaan loppuelämäksi.

      Poista
  9. Ei tule lyttäystä täältäkään, päinvastoin. Huikea teksti! Kohta kuusi vuotta ollut pääsääntöisesti muutamaa opiskelujatkoa lukuun ottamatta kotona, kolmas tulossa. Maailman aliarvostetuinta hommaa valitettavasti, mutta nautin olla lasten kanssa kotona ja meillä arki sujuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna kommentista ja palautteesta! Oon samaa mieltä että maailman aliarvostetuinta työtä tämä varmaan on, mutta ei voi mitään, minä myös nautin työstäni valtavasti.

      Poista
  10. Hyvä kirjoitus ja monipuolinen näkemys! Olen ihan samaa mieltä siitä että kun taloudessa on lapsi niin rahat lakkaavat olemasta omia, jokainen tienattu euro on perheen yhteinen ja on ihan turhaa puhua siivellä eläjästä. Perhe on yksikkö ja jos joku ajattelee, että siinä rahat on sun tai mun, niin on jokseenkin itsekäs.
    Yhtä asiaa kuitenkin minun on täyspainoisessa kotiäitiydessä vaikeaa ymmärtää: miksi isä ei saa (ja nimenomaan saa) kokea kotona olemisen ihanuutta? Monet äidit pitää itsestäänselvyytenä kolmea kotivuotta, miksi siitä ei haluta antaa puolia isälle? Lapsiin luodaan ihan ainutlaatuinen suhde kotona ollessa, ja omiin lapsiin pääsee tutustumaan ihan eri tavalla kun niiden kanssa on päivät. Minusta on hurjaa että isät suljetaan tämän ulkopuolelle. Myös jokseenkin surullista.
    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Hanna! Ja hyvästä palautteesta myös. Minusta myös isälle pitäisi olla samanlainen oikeus jäädä kotiin, ja sitähän yritetään parhaillaan puuhata että isien mahdollisuudet parantuisi. Toisaalta on niin, että monet miehet ei halua jäädä kotiin, vaikka tilaisuus tulisi ja talous sallisi (useinhan mies tienaa enemmän, seikka mikä tietysti on epätasa-arvoista...) Tätä voi moni pitää vanhanaikaisena ajatteluna, mutta uskon että miesten ja naisten välillä on eroa esim.hoitovietissä. Noin keskimäärin siis, yksilötasolla vaihtelu voi olla suurta. Jonkun näkemyksen mukaan kyse on vanhoista epätasa-arvoisista roolimalleista, joista pitäisi päästä eroon. Mut uskon, että erot sukupuolten välillä on jossakin syvemmällä ja monet miehet tulisi suunnilleen hulluiksi jos pitäis olla kotona kolme vuotta =D.

      Poista
  11. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen ollut kotona 11 vuotta, esikoisen syntymästä lähtien. Meillä on neljä lasta. Lapset ovat aloittaneet varhaiskasvatuksen vasta esikoulussa, ja siellä on valitettavasti edelleen osalla sellainen käsitys, että kotona kasvatetut lapset olisivat olleet vailla virikkeitä. Suuri yllätys on ollut, kun lapset ovatkin osanneet lukea ja laskea jo eskariin mennessä, ja kaverisuhteiden solmiminenkin on onnistunut helposti.
    Tiedän, että jopa kaveripiirissä minusta puhutaan pahaa selän takana, yksi jopa katkaisi välit sen takia, että elän laiskana kotiäitinä mieheni siivellä. Itse en välittäisi vastakkaisasettelusta, kukin tekee mitä parhaaksi ja tärkeäksi näkee. Meille tämä on ollut mahdollista, mutta olemme joutuneet venyttämään penniä ja elämään tarkasti. Samalla ne kadehtijat ovat reissanneet ulkomailla, bilettäneet festareilla, ostaneet uusia vaatteita, käyneet kampaajalla jne. ja samaan aikaan valittaneet, ettei heidän tuloilla ole mahdollista jäädä edes hetkeksi kotiäidiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Ihanaa että olet voinut olla niin pitkään kotona, ja tosi inhottavaa, että olet joutunut pahojen puheiden kohteeksi sen takia. Asia jota vähiten ymmärrän on se, miksi pitää toisten valintoja ja ratkaisuja arvostella, varsinkin kun ne eivät ole itseltä mitenkään pois... Ja niin totta kirjoitat, monet sanoo ettei olisi mahdollista taloudellisesti jäädä kotiin, mutta oikeasti kyse on vaan siitä, minkä asettaa tärkeimmäksi arvojärjestyksessä. Ja joillekin tietysti on hyvin tärkeää reissut, shoppailut ja kauneudenhoito, ja silloin ei auta muu kuin laittaa ne edelle. Mutta sitten ei pitäisikään ehkä sanoa, ettei ollut mahdollista jäädä kotiin, vaan että ei ollut valmis elämään taloudellisemmin tai jopa venyttämään penniä sen vuoksi. =)

      Poista
  12. Tämä on ihana kirjoitus, sillä ajattelen itsekin, että yhteiskunnassa kaivataan kotiäitiyden ja lasten kotona hoitamisen puolustamista! Hoidan kotona pian 2 vuotta täyttäviä kaksosia ja tuskailen kovasti sen kanssa, pitäisikö minun pian palata töihin edes osa-aikaisesti. Olisin mielellään vielä kotona, enkä ole oikein valmis viemään lapsia päiväkotiin. Haaveilen kolmannesta lapsesta, ja se onkin eniten pähkäilyä aiheuttava seikka. Sillä kolmas lapsi putkeen johtaisi ainakin viiden vuoden yhtäjaksoisen poissaolon töistä ja pelkään sen seurauksia uralleni. Minulle lasteni kanssa mahdollisimman paljon oleminen ja rauhallinen kasvuympäristö ovat ihan ykkösasioita, joten ihmettelen, miksi tämän asian päättäminen voi olla näin vaikeaa...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Oi Suomi on - vain yksi on juhlista poissa

Kaksikulttuurisesti yhdessä, onnellisesti Suomessa