Pim, olet rakastunut! Rakkaus - luonnonvoima, tahdon asia vai taitolaji?

Sain naapuriltani Italian-tuliaisina Baci-suklaita. Niitä tummasuklaisia, pähkinäisiä suukkoja, joiden paperikääreen sisällä on mukana runo. 

Näinä päivinä siis nautiskelen cappuccinon kanssa suukon tai pari. Eilen ensimmäisen suukon kääreestä paljastui seuraava runo:

Quando l`amore vuol parlare
la ragione deve tacere. 
(Jean-Francis Regnard)

Eli: Kun rakkaus haluaa puhua, järjen tulee vaieta.

Tästä runosta tuli mieleeni yksi lempiaiheistani, rakkauden ja järjen suhde. Sitä olen jo hiukan sivunnut kirjoituksessa Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa, mutta nyt ajattelin syventyä aiheeseen enemmän.

Jokin aika sitten juttelin äitini kanssa rakkaudesta. Mitä rakkaus on, voiko sitä määrätä tai ohjailla, johdatella tai harhauttaa, ja sitten tietysti ikuisuuskysymys, mitä eroa on rakkaudella ja rakastumisella (vaikka mitä ja valtavasti).

Äitini kehotti minua lukemaan Erich Frommin klassikon Rakkauden vaikea taito. Minähän luin. Ja häikäistyin. Siinä se on, yli kuudenkymmenen vuoden takaa, minun rakkauskäsitykseni: Rakkaus on tahdon ja tiedon, ei tunteen asia ja se mitä kutsutaan rakastumiseksi on pelkästään viettien aikaansamaa dopamiinihöyryä eikä sillä oikeastaan ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Rakastuminen on lajinomaisten vaistojen aikaansaamaa aivomyrskyä, hurmiotila, rakkaus on päätös, jonka ihminen joka päivä tekee uudelleen.

Juuri noin olen jo pitkään ajatellut. Kun sitoudumme toiseen ihmiseen parisuhteen kautta, valitsemme hänet joka päivä uudelleen, jokaisen riidan, erimielisyyden ja kyllästymisen hetken jälkeen tai jossakin aukeavan toisen mahdollisuuden sijaan.

Se että löysin kirjasta niin paljon omia ajatuksiani, kertoo Frommin ajatusten ajattomuudesta mutta myös omasta vanhanaikaisuudestani. Nykyajan rakkauskäsitys poikkeaa aika paljon Rakkauden vaikean taidon esittämästä rakkauskäsityksestä sekä myös omastani. Nykyään tunnutaan hedonistisesti ja itsekeskeisesti ajattelevan, että kuten kaikessa muussakin, myös rakkaudessa ovat ensi sijalla minä ja minun tunteeni ja tarpeeni. Kun minä rakastun, toissijaisiksi jäävät niin lapseni kuin kaikki muukin, mikä voisi olla rakastumisen oikeuteni tiellä.

Rakkaus on taito, joka vaatii tietoa ja ponnisteluja, kirjoittaa Fromm. Rakkaus on itsemme hiljaista tutkiskelua, kykyä opetella rakastamaan ja vastustamaan viettejämme, joiden mielestä vain dopamiiniryöppy on elämisen arvoista elämää ja tinder aivan liian täynnä hyvännäköisiä ihmisiä, jotta sitoutuminen pelkästään yhteen olisi tyydyttävää. Aivan liian vaikeaa meille nykyajan ihmisille, jotka olemme tottuneet saamaan kaiken nyt heti, tyydyttämään tarpeemme ja halumme ja matkustamaan vaikka maapallon toiselle puolelle nopeasti ja ilman hidastuksia.


Fromm menee rakkauden taidon analysoinnissa vielä paljon pidemmälle, hän esittää rakkauden tarpeen vastauksena ahdistukseen, joka syntyy inhimillisen olemassaolon ongelmasta eli oman yksinäisyyden ja erillisyyden, kuolevaisuuden ja oman avuttomuuden tajuamisesta luonnon ja yhteiskunnan voimien edessä.

Lääkettä ahdistukseen voidaan hakea esimerkiksi a) hurmiotiloista, joilla Romm tarkoittaa mm. rakastumista, seksiä ja päihteitä b) pyrkimyksellä yhdenmukaisuuteen eli ryhmään kuulumisella ja samanlaisilla aatteilla, elämäntavoilla ja kulttuurisilla mieltymyksillä: kaikki katsovat samoja elokuvia, käyttävät saman muodin mukaisia vaatteita ja pitävät samoista verhokuoseista c) luovalla toiminnalla, jossa taiteilija tai käsityöläinen yhtyy maailmaan luomisen työssään.

Mikään näistä ei kuitenkaan ole täydellinen lääke ongelmaan. Luovassa työssä yhteys ei ole ihmisten välistä, hurmoksellisessa yhteydessä se on ohimenevää ja yhdenmukaisuus toisten ihmisten makujen ja tapojen kanssa on valeyhteyttä. Rakkaus on oikea lääke, olemassaolon perusongelman kypsä ratkaisu. Ja nimenomaan kypsä rakkaus, riippumattomien ja yksilöllisyytensä säilyttävien ihmisten yhteys.

Rakastuminen on siis hurmiotila, vain ohimenevä mutta pettävän näppärän tuntuinen keino vapautua erillisyyden ahdistuksesta. Ja kun rakastuminen hiipuu, ahdistus palaa entistä suurempana, sillä toiseen hullaantuminen on Frommin mukaan ollut vain todiste aikaisemmasta yksinäisyydestä. Ellei rakastuminen muutu rakastamiseksi, ihmisen sisälle laskeutuu tyhjyys jota pyritään täyttämään uudelleen.

Näen rakastumisen halun myös ihmisen luonnollisena "heikkoutena", onhan se niin ihanaa ja huumaavaa, jopa niin ihanaa, että sen uudelleenkokemiseksi olemme valmiit lakaisemaan sivuun  monet arvokkaat asiat elämässämme, kuten entisen kumppanimme ja lastemme ehjän perheen. Emmekä millään jaksaisi puurtaa niin vaivalloisten asioiden parissa kuin pitkä parisuhde ja tahto ja taito rakastaa; ne vaativat onnistuakseen niin paljon töitä ja pitkäjänteisyyttä, että moni uupuu kesken kaiken, kun hetkellisesti helpompiakin ratkaisuja on tarjolla.



Olen lopen kyllästynyt tarinoihin, joissa parisuhteessa olleet ihmiset kertovat että he vain rakastuivat toiseen, noin vain. Mitään ei ollut tehtävissä, rakkaus vei mennessään ja silloin muuttui toisarvoiseksi kaikki se, mitä edellisen kumppanin kanssa oli ollut. Samaten olen kyllästynyt siihen, kuinka eronneet kertovat, että he vain kasvoivat erilleen, tunne hiipui, en rakastanutkaan häntä enää tai että yhtäkkiä huomattiin ettei mitään yhteistä ollutkaan. Rakkaus loppui.

Mutta rakkaus ei noin vain lopu, aivan kuten se ei myöskään syty kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuten sitä usein runollisesti kuvaillaan. Rakastuminen ei tuosta vain vie mennessään, ihminen antaa rakkauden viedä mennessään. Eikä rakkaus lopu, vaan tahto rakastaa loppuu. Näissä asioissa on valtameren kokoinen ero.

Ja kun tahto rakastaa loppuu, altistuu toiselle tunteelle: rakastumiselle. Siitähän rakastamisen tahdon heikkeneminen alun perin johtuu, paluusta arkeen rakastumisen huuman jälkeen: tässäkö tämä oli, tätäkö tämä elämä nyt on tuon rinnalla, jännityksetöntä ja yllätyksetöntä saman toistoa, uunin pesua, roskapussin viemisestä kinaamista, vauvanvaippojen vaihtamista, tylsien eläkesäästösuunnitelmien tekemistä. Ja kuka tuo tuossa rinnalla edes on, ei ainakaan se kiehtova ja hehkuva persoona, johon tutustuin ja rakastuin.

Vaikka jo Fromminkin mukaan rakkauden kypsin vaihe on mahdollista vasta silloin, kun toisen tuntee hyvin, ei silloin kuin toisen luonne ja olemus nähdään vielä rakastumisen huuman kaunistamina.  Huolenpito, vastuuntunto ja kunnioitus, aitojen rakkauden muotojen yhteiset tekijät, ovat mahdollisia vain yhdistettynä hyvin tuntemiseen, tietoon toisesta. Rakastan sinua, mutta sellaisena kuin sinä olet eikä sellaisena kuin haluaisin sinun olevan. 

Jälkimmäisellä tavalla eli sellaisena kuin haluamme näemme ihmisen, jonka kanssa olemme vastarakastuneena suhteessa ja katselemme häntä ihastuksemme tunteen lävitse; ensin mainitulla tavalla eli sellaisena kuin hän on rakastamme ihmistä, jonka tunnemme, hyvine ja huonoinen puolineen.

Ongelma ei siis ole, toisin kuin usein ajatellaan, ketä rakastaa, vaan miten rakastaa. Ihmiset ajattelevat helposti, että kunhan se oikea vain löytyy, rakastaminen on helppoa. Frommin mukaan tämä on täysin väärin ajateltu. Hän vertaa tilannetta ihmiseen, joka haluaa maalata, mutta maalaamisen opettelun sijaan odottaa oikeaa kohdetta ja väittää, että osaa kyllä erinomaisesti maalata kunhan tuo kohde löytyy.

Rakastaminen ei ole helppoa, mutta harvoin helpolla mitään hyvää saa. Sen sijaan ponnistelemalla hiukan on mahdollista saavuttaa syvä ja aito tyytyväisyyden tila, vastaus olemassaolon ahdistukseen.  Rakkauden taito riippuu ihmisen kypsyydestä, Fromm kirjoittaa. Kyetäkseen rakastamaan ihmisen on oltava vapautunut riippuvaisuudestaan toisiin ihmisiin, narsistisesta itsekeskeisyydestään ja halustaan käyttää toisia ihmisiä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen. 



Olin kerran itse tilanteessa, jossa minulta kysyttiin: oletko onnellisesti parisuhteessa? Kysyjä oli nuori mies, kuinkas muuten, olin pitkästä aikaa viettämättä lapsivapaata viikonloppua ystäväporukassa, ja tietenkin törmäsin paikan kuumimpaan komistukseen, joka vielä osoitti suorasukaista kiinnostusta. Hänellä oli olkapäille ulottuvat hiukset eli heikkouteni, kasvot kuin jostain kreikkalaisten jumalten katalogista ja itseluottamus sen mukainen. Kohteliaskin vielä ja hyvä keskustelija.

Olen, vastasin johdonmukaisesti kun hän eri tavoilla esitti saman testaavan kysymyksen: olenko kuinka sitoutunut mieheeni. Erittäin paljon. Ei auta että katsot noilla syvänsinisillä spanielinsilmilläsi, olen valintani tehnyt jo silloin vuonna x kun päätin perustaa mieheni kanssa perheen.

En kiellä, etteikö olisi ohimennen houkuttanut, mutta se oli ohimenevä tunne josta sain nopeasti kiinni: siellä se oli, eläimellinen puoleni joka olisi joka hetki valmis mihin hullutuksiin tahansa jos en ajattelisi asioita järjellä. Jos erehtyisin hetkeksikään uskomaan, että jonkin sortin onni löytyisi jostakin muualta kuin missä se on ja missä sen tahdon olevan, oman mieheni ja perheeni keskellä. 

Mikä itsepintainen, jossakin mielen vieressä välillä välähtävä tunne se onkaan, halu kokea vielä kerran se rakkauden alkuhuuma. Tämä on tuttu tunne varmasti kaikille pitkässä suhteessa oleville, etenkin suhteen laimeampina kausina (pitkissä suhteissa kaudet seuraavat aina toisiaan) tai jos ei ole, niin sitten valehtelee itselleen.

Huumaa voi yrittää saavuttaa uudelleen omankin kumppanin kanssa jos oikein näkee vaivaa, mutta hankalaksi usein menee, sillä vaikka muuten onnistuisikin kipinän sytyttämään, niin arki kaikkine velvollisuuksineen puhaltaa sen helposti sammuksiin.

Jos ei muuta, niin lapsi herää väärällä hetkellä tai sitten muuten vain huomataan, että on oikeastaan ihan tyhmää kekkuloida tässä pitsialusvaatteissa, kun on niin helkkarin kylmä ja flanellipyjama on paljon mukavampi. Ja sitten huomataan, että sitä toisessa juuri niin rakastaakin: että voidaan vapaasti olla toistemme edessä epäseksikkäissä flanellipyjamoissamme ja silti ajoittain jopa tuntea halua toisiamme kohtaan; ei ehkä joka hetki ja joka ilta mutta kuka sellaista pitemmän päälle jaksaisikaan, riittää että joskus kuitenkin leimahtaa.

Hääkimppuni oli valkoisista ruusuista tehty. Punainen on lempivärini,
mutta jostakin syystä valitsin valkoiset ruusut - myöhemmin ajateltuna ehkä alitajuisesti
siksi, että ajattelen oikean rakkauden olevan enemmän rauhoittavaa valkoista kuin räiskyvää punaista.

Kun katsoin tuona vuosien takaisena iltana ihailijani huoletonta hymyä ja tuikkivia silmiä, en hetkeksikään langennut ajattelemaan, että hänen kanssaan elämä olisi helpompaa ja parempaa kuin mitä omani nyt oli ja on; ei vaikka hänessä näytti kulminoituvan kaikki se mitä elämässä yleensä pidetään tavoiteltavina ominaisuuksina, vaikka hän vaikutti elävän elämää, jossa ei taatusti pestä uuneja, vaihdeta vaippoja, tehdä eläkesäästösuunnitelmia tai riidellä roskapussin viennistä. En haksahtanut luulemaan, että mikään se olisi totta, vaan että kaikki myönteiset asiat joita ihastuksen vallassa näemme toisessa ihmisessä, ovat enimmäkseen pelkkää haihtuvaa harhakuvaa. 

Toisin sanoen olen rakkausasioissa pohjia myöten realisti. Vaikka muuten olen läpikotaisin tunteellinen, mitä rakkauteen tulee, ymmärrän että se on - paitsi tunne, myös järjellä tehtävä päätös. 

En vähättele eron kokeneita, en toiseen rakastuneita tai heitä jolle elämä parisuhteessa alkoi tuntua niin huonolta, että ero tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Tiedän että erojen takana on satoja eri syitä ja joidenkin ihmisten kohdalla olisi vain voinut toivoa, etteivät he koskaan olisi erehtyneet luulemaan sopivansa yhteen.

Väitän vain, että toiseen rakastumisen ja eron takana on joko tiedostaen tai tiedostamatta järki ja järkeily, joka sanoi ettei maksanut enää vaivaa haluta rakastaa tätä ihmistä, parempi ratkaisu on irrottaa tunteet hänestä ja antaa itselle lupa altistua uudelle. Ihminen toimii niin. Antaa luvan itselleen toimia tietyllä tavalla, myös rakkaudessa. Kun eroon on selkeä syy, kuten väkivalta tai suhteen yhteisten pelisääntöjen rikkominen, on vain helpompi nähdä järjen vaikutin; kun taas näennäisesti onnellinen suhde päättyy kolmannen pyörän mukaantuloon, ei ensimmäiseksi tule mieleen että järkipäätös. Asiaa perustellaan tunteella ja sillä, että minä nyt vain rakastuin, en voinut sille mitään.



Rakastumisen tuottamat hormonicockailit ovat niin koukuttavia, että niitä haluaa aina vaan lisää. Kun edellinen loppuu, on riski hakea seuraavaa suuri. Ja silloin (teko)syyksi kelpaa melkein mikä vain: puolisoni on muuttunut tylsäksi, arkemme on tylsää, rakkautemme on loppu, hänen sukkansa ovat vääränväriset ja harrastuksemme ovat erilaiset, mikä meitä oikeastaan on yhdistänytkään ja mikä hänessä minua vetänyt puoleensa, ei mikään.  Haluan vapauteni, I want to be a hunter again, kuten Dido laulaa.

Ja sitten pim, jostakin muka kuin kirkkaalta taivaalta se iskee, rakastuminen. Tapaat juhlissa kiinnostavan vieraan, työpaikalla kollegan tai harrastuksessa samanmielisen ihmisen, ja yhtäkkiä olet korviasi myöten rakastunut. Noin vain. Et voinut sille mitään, teidät on tarkoitettu toisillenne ja siinä samassa menettää merkityksensä kaikki se, mitä entisen kumppanin kanssa on ollut, jopa yhteiset lapset.

En voi kuunnella näitä tarinoita ilman tiettyä huvittuneisuutta. En silti tuomitse niitä joille käy edellä kuvatulla tavalla, tiedän hyvin kuinka rakastuminen aivoissa syntyy ja kuinka lajinomaiset pariutumismekanismit meitä ohjaavat. Kukaan ei ole immuuni noille asioille, varsinkaan jos ei ole niistä tietoinen eikä osaa pitää järkeä mukana.

Sillä järkeä tarvitaan, kun ollaan rakastumisen kanssa tekemisissä, muuten se vie kuin pässiä narussa - ja yleensä huonoon suuntaan. Kun rakkaus puhuu, järjen tulee vaieta, sanotaan Bacio-karkin runossakin ja uskon, että viitataan juuri rakastumisen huumaan. Järkiperusteilla ei kukaan rakastu, mutta järjellä voi ohjata alttiuttaan rakastumiseen ja olla tietoinen syistä, jotka johtavat rakastumiseen.

Oikeastaan parisuhdetta ei ikinä pitäisi muodostaa pelkästään niin häilyvän tunteen varaan kuin rakastuminen - se on suorastaan varma tae siitä, että ongelmia seuraa. Liian nopeasti solmituista avioliitoista ei turhaan varoitella, vaikka hyvällä onnella nekin saattavat jalostua toimiviksi ja pitkäaikaisiksi parisuhteiksi.



Olen nuoresta pitäen ollut sitä mieltä, että rakastuminen on hyvin pitkälti tahdonalainen asia.
Se ei ole romanttisten leffojen tapaista tunteen paloa, jossa ihmisellä ei ole mitään vastaansanomista. Rakastuminen on tunne, jolle ihminen aina antaa itselleen luvan altistua. Sen jälkeen kun lupa on saatu, rakastuminen on hyvinkin helppoa ja oikeastaan vain ajan kysymys, kunhan vähänkin potentiaalinen kandidaatti asettuu lähistölle. Maalaamiseen sopivia kohteita putkahtelee esiin vähän joka paikasta. Ja kun itselleen antaa luvan rakastua, totta kai se sitten on ihanaa, se on leffamaista tunteen paloa ja suloista haaveellista iloa.

On siis turhaa valehtelua väittää, että minä nyt vain rakastuin, en voinut sille mitään. Ärsyynnyn helposti, kun joku väittää noin. Rakastumiselle voi hyvinkin paljon, riippuen siitä mitä pohjimmiltaan elämältä tahtoo. Monesti rakastuminen on tietysti ihana ja positiivinen asia (eli lähinnä kun ollaan sinkkuja), mutta silloin jos se rikkoo valmiina olevan, mahdollisine pienine vikoineen korjauskelpoisen ja kuitenkin toimivan parisuhteen ja perheen, siitä tulee itsekeskeistä ja tuhoisaa.

Tapaamisemme päätteeksi aikaisemmin mainitsemani kreikkalaisen jumalkatalogin ilmentymä halusi jättää minulle yhteystietojaan, vaikka kuinka olin vakuuttanut olevani onnellisesti naimisissa.
"Siltä varalta että jonain päivänä päätät lakata rakastamasta miestäsi", hän sanoi. Kuinka oikeaan hän osuikaan. Vaikka en ollut selvittänyt hänelle rakkauskäsitystäni, hän oli osunut sen ytimeen ihan itsestään. Pudistin hymyillen päätäni.
"Niin kauan kuin se on minun päätettävissäni, en lakkaa", vastasin. Ja sitten palasin kotiin, mieheni ja lasteni luo.

Tätä kirjoittaessani olen juonut aamucappuccinoni ja syönyt yhden Baci-suklaan. Siinä tuli mukana seuraava runo:

Io non voglio altro che amare.
(Caterina da Siena)

En tahdo muuta kuin rakastaa. Rakkaus, tahdon asia, sen tiesi jo Katariina Sienalainen, 1300-luvulla elänyt katolinen mystikko ja pyhimys.

PAROLA DEL GIORNO: innamorarsi = rakastua amare = rakastaa Mi sono innamorata perdutamente. = Olen rakastunut korviani myöten.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa