Pitkä matka alttarille ja hääpuku joka lähes putosi päältä

Hääpuvun esiin ottaminen vuosien jälkeen on kuin muistojen kaappia avaisi.

Hikinen, kylmä käteni on kädessäsi. Puristan sitä, sinun kylmänhikinen kätesi puristaa takaisin. Vilkaisen sinua, olet kalpea ja vakava ja katsot herkeämättä eteesi. Lasken katseeni kenkiini, niistä näkyy vain kapeat valkosilkkiset kärjet pitsin takaa, ovatko ne tosiaan minun kenkäni, niin kauniit ja hienot.

Urut pamahtavat soimaan, Bachin Jesus Bleibet meine Freunde, sen sävelet hyväilevät kirkkosalia lempeinä ja häämarssiksi hiljaisena, tasaisena, rauhoittavana. Tätä hetkeä me olemme odottaneet. Tätä jännittäneet. Ja nyt se on tässä.

Ja kaikki maailman tunteet ryöpsähtävät sisälläni sillä samalla hetkellä. Kiitollisuus. Suru. Onni. Haikeus. Ilo. Kaipaus. Ja suurimpana: rakkaus. Katsomme taas toisiamme, sinä ja minä, tärisemme molemmat varmaan yhtä paljon. Huikaiseva hetki! Kuin olisimme hetken aikaa maailman keskipiste, ja niinhän me olemmekin, oman maailmamme ja heidän jotka ovat häissämme vieraina.

Tunne on ihmeellinen. Miten tällaisen jälkeen kukaan koskaan voi erota, sen jälkeen kun on yhdessä elänyt tällaisen hetken, valmistautunut kävelemään alttarille.

Hymyilemme hiukan minkä jännitykseltämme pystymme, musiikin alkaminen on vastaanpanematon merkki siitä että meidän on lähdettävä kävelemään emmekä muuta voi. Vilkaisen olkani taakse, varmistan että morsiustyttö on mukana ja kyllä hän siellä on, hymyilee jännittyneenä hänkin, pieni ja suloinen kummityttöni valkoisessa mekossaan ja juhlakampauksessaan.

Puristan kädestäsi yhä lujempaa, sitten meidän on lähdettävä, ei auta, ei tätä peruakaan voi. Ei silti että haluaisin perua, mutta jos sen voisin välttää että tästä täytyy kävellä, tämän pitkän käytävän läpi ja nähdä siellä penkkirivistöillä kaikki tutut elämäni rakkaat ja toisella puolella sinun, jo minullekin rakkaiksi käyneet, ja eturivissä se kaikista kauhein asia, ammottava tyhjä paikka äitini vieressä. Se tuntuu niin ylitsekäyvältä että voiko siitä selvitäkään. Selviänkö minä? Selviämmekö me? Jos selviämme, niin selviämme ihan kaikesta muustakin.

Käytävä edessämme on pitkä ja niin myös matka alttarille, kävelemme niin hitaasti että myöhemmin videolta katsottuna se naurattaa, kirkko kohoaa ympärillämme suurena ja valoisana, kuin taivaan kirkas kupoli.

Näin sillä häikäisevällä tunteiden palon hetkellä Helsingin Tuomiokirkon eteisessä ajattelin kaksitoista ja puoli vuotta sitten, hääpäivänäni. Muistan sen tunteen yhä, en ole koskaan elämässäni elänyt samalla tavalla vatsanpohjasta asti ja enemmänkin huikaisevaa hetkeä. Kaikki ne puheet naimisiinmenon jännityksestä osoittautuivat todeksi, ymmärsin kaikkia niitä alttarilla pyörtyneitä sulhasia ja rauhoittavan pillerin etukäteen napanneita morsiamia, joista olin kuullut. Voiko niin suurta jännitystä ollakaan?

Ja sitten se kuitenkin meni ihan hyvin. Käytävä loppui aikanaan, emme kompastuneet, kestin tunnemyrskyn jonka läheisteni näkeminen ja tyhjä paikka etupenkissä aiheutti, kestin sen hymyilemällä hiukan ja katsomalla kaikkea vähän ohi ja yli, sillä tavalla etten vahingossakaan kohdistanut katsettani mihinkään tai kehenkään.

Mutta se tunne kesti pitkään, ja olen oikeastaan sitä mieltä yhä vieläkin, että kun sellaisen hetken on jonkun kanssa elänyt, kirkon eteisessä häämarssin alkamisen odottelun ja kaiken sen mitä sitä ennen on edeltänyt, niin kuinka sellaisesta ihmisestä voi ikinä erota. Matka alttarille oli ollut pitkä, se ei aina ollut ollut helppo, mutta päämäärä oli koko ajan ollut selkeä.

Elämä tietysti usein erottaa, tajuanhan sen, mutta omalla kohdallani hääpäivän taika on kestänyt. Myöhemmin meidät yhdistäviä maagisia hetkiä on tullut lisää, suurimpina jokaisen lapsen syntymä. Ne menevät samaan sarjaan sellaisten yhteisten kokemusten kanssa, joiden jälkeen tulee mieleen sama kysymys kuin kirkon eteisessä seisoessa: miten tällaisen jälkeen voisi ikinä erota, tällaisen asian joka on tuonut meidän niin lähelle toisiamme?

Hääpäiväni tuli mieleeni kuin varkain, kun eräänä menneenä päivänä jokin aika sitten satuimme tyttären kanssa penkomaan vaatekaappeja. Laitimmaisesta kaapista syvälle hautautuneena löytyi hääpukuni. Mikä ihana mekko! tyttäreni innostui ja halusi tietenkin että otimme mekon kaapista. Oliko tämä sinulla ylläsi siinä häävideolla? Pitsiä ja silkkistä kangasta vain tuli ja tuli ulos, kun laskostin sitä auki pukupussin uumenista.

Innostuimme mekosta molemmat, en ollut itsekään vuosikausiin ottanut sitä esiin. Kokeillaan sitä, tyttö ehdotti ja minä yllytyshulluna suostuin. Olin kokeillut mekkoa viimeksi joskus vuosikausia sitten, en edes muista milloin, ja silloin se oli mennyt juuri ja juuri kiinni. Miten kävisi nyt?

No, huonosti tietenkin. Vetoketju ei suostunut sulkeutumaan viimeisiä senttejä emmekä sitten viitsineet edes yrittää, etteivät rajut otteet rikkoisi mekkoa. Olin auttamattomasti kasvanut ulos häämekostani!

Minäkin haluan kokeilla, tyttäreni mankui ja annoin periksi, vaikka varoittelinkin että ei se sinun ylläsi pysy vaan on aivan liian iso. Sitten hän sukelsi pitsikasan sisään ja vedin vetoketjun kiinni. Ja se istui hänelle aivan hyvin, hän seisoi siinä peilin edessä ja katselimme häntä kaikki silmät ymmyrkäisinä. Hän on hoikka yhdeksänvuotias ja seisoi siinä hääpuku yllään aivan kuin se olisi hänen kokoaan. Helmat tietenkin valuivat lattialle lammikoksi hänen ympärilleen, mutta yläosasta se oli aivan hyvä.

Katselin häntä heltyneenä, sillä hän oli niin pieni ja iso yhtä aikaa. Äsken hän oli vielä vauva, ja nyt hänelle jo sopii äitinsä häämekko. Mutta samalla ymmärsin jotain mikä järkytti minua aika lailla. Se että puku oli hääpäivänäni ollut minulle aivan sopiva ja jopa hieman väljä (sitä oli jouduttu häiden alla kiireesti vähän pienentämään, jotta se ei olisi pudonnut päältäni), kertoo siitä kuinka huonossa kunnossa häitteni aikaan olin ollut, niin laiha ja riutunut. Häissä jatkuva takaraivossa tykyttävä huolenaiheeni oli, että puku sittenkin putoaisi päältäni, se oli siinä ja siinä ettei niin käynyt.

Häämme olivat toukokuussa, ja edellisessä joulukuussa kuoli isäni. Se ettei isä nähnyt häitäni, oli minulle vaikea paikka. Hänen kuolemansa oli tietenkin vielä vaikeampi, se kaikkein vaikein. Häitä edeltävän talven ja kevään en tehnyt muuta kuin riuduin, yritin selvitä ja odotin, että haavat edes hiukan lakkaisivat vuotamasta. Sillä tiesin että ne jossain vaiheessa lakkaavat, niin minulle oli luvattu, ja niin ne lopulta lakkasivatkin ja muuttuivat ensin pakottaviksi ruviksi ja sitten arviksi, jotka eivät koskaan lähde pois ja koskettaessa aristavat yhä.

Häiden aikaan haavat olivat vielä auki, ja niiden takia olin menettänyt niin paljon myös painoani. Oli kevyt kuin lapsi, niin että kun kolme veljeäni hääjuhlassa nostivat minut kuvanottohetkellä ilmaan, ei se varmaan ollut heille minkäänlainen ponnistus.

Häistä jäi pelkästään hyviä muistoja, vaikka tärkeä vieras olikin poissa. Söin juhlassa ehkä ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen hyvällä ruokahalulla, ravintolakoulu Perhossa jossa isäni oli elämänsä ollut töissä, poropastaa, mozzarellasalaattia ja leipäjuustoa, suomalais-italialainen menu oppilaiden lopputyönään suunnittelemana ja tekemänä.

Tuomiokirkon käytävä on pitkä.

Niin meistä tuli aviopari, sinusta ja minusta. Se että menimme naimisiin oli molemmille itsestään selvää, ja vielä selvempää oli että teimme sen Suomessa emmekä Italiassa. Luterilainen avarakatseinen kirkko sallii myös toisen kirkkokunnan edustajan mennä kirkkotiloissaan naimisiin, katolinen kirkko taas ei olisi ikinä ottanut minua, vääräuskoista protestanttia, oman kirkkonsa huomiin vihittäväksi.

Sitouduimme toisiimme ja myöhemmin avioiduimme niin itsestäänselvästi ja luontevasti, olimme siitä alusta lähtien niin varmoja (häät toki vasta kuuden vuoden seurustelun jälkeen mutta toisiimme sitoutuminen tapahtui jo paljon aiemmin), että oikeastaan missään vaiheessa en pysähtynyt ajattelemaan, mitä kaikkea paketissa tulisi mukana. Esimerkiksi seuraavia:

• Armoton italian kielen pänttääminen, sillä kuka nyt haluaisi loputtomiin kolmannella kielellä (eli minulla melko heikolla englannilla) kommunikoida niin tärkeässä suhteessa kuin parisuhde
• Armottomasta pänttäämisestä huolimatta jatkuva riittämättömän kielitaidon tunne etenkin riita- ja muissa syvällistä kielitaitoa vaativissa tilanteissa, että en mitenkään osaa/pysty ilmaisemaan itseäni juuri niin kuin haluan, omalla kielelläni
• Lasten mummola on kolmentuhannen kilometrin päässä. Me emme voi pyytää isovanhempia tuosta vain hoitamaan lapsiamme, emmekä pääse mummolaan niin usein kuin haluaisimme
• Puolet kavereistamme ja ystävistämme on kolmentuhannen kilometrin päässä. 
• Olemme koko ajan kolmentuhannen kilometrin päässä jostakin, joko Suomesta tai Italiasta, ja molemmista kaipaamme jotakin: Suomesta silloin kun olemme Italiassa (pitkällä)lomalla, Italiasta silloin kun vietämme arkea Suomessa. Elämme kahden maan loukussa ja ikuisessa välitilassa, minun maassani sinun maatasi kaivaten ja satunnaisesti myös toisinpäin.

Tietenkin myös sain paljon:

Sain sinut ja ainakin kymmenen hyvää syytä tuntea itseni onnekkaaksi. Ja sain Italiankin, raivostuttavan, kauniin ja aurinkoisen Italian elämääni, jonne onneksi lentokoneet ja autot kulkevat ja joka kulkee meidän arjessamme mukana.

Ja ennen kaikkea sain lapsemme, kolme temperamenttista tapausta, jotka sanovat hei ja ciao, mamma ja äiti ja riitelevät sujuvasti kahdella kielellä.

PAROLA DEL GIORNO: vestito da sposa (m) = hääpuku