Lomaltapaluu: hyvästit hikoilulle, hienoille vaatteille ja kääntyville päille - ja mille kaikelle muulle?

Hyvästi aurinkolaseille ja hienommille vaatteille?
Kuva juuri päättyneeltä Rooman-lomalta.
Mitä tapahtuu keholle ja mielelle, kun palaa kolmen viikon lomalta Italiasta Suomeen? Paljonkin. Ensimmäiseksi iskee ilmastonvaihdos-shokki, lo shock termico. Sen tuntee heti kun astuu ulos lentokentän ovista Helsinki-Vantaalla: iholle hiipivä viileys, hengitysilman puhtaus, meidän paluumme aikaan vielä äskettäisen ukkoskuuron äärimmilleen raikastama.

Siinä missä aikaisemmin kehoa ympäröi tasainen lämpö, on Suomen kesässä enemmän virkistävää(?) vaihtelua: auringossa on herkästi jopa kuuma, mutta varjoissa viipyilee viileys joka on valmis nostamaan ihon kananlihalle heti kun siihen auringon lämmöstä joutuu. Tuuli ei ole leuto eikä lämmin vaan siinäkin on alati kylmästä muistuttava pohjavire; olemme tiukasti Pohjolan perukoilla, älä erehdy luulemaan muuta.

Hiestyneelle iholle osuva varjo tai tuuli tekee olosta epämukavan, ja vilustuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. On kuin keholla kestäisi tottua pitkän tauon jälkeen sellaiseen toimintaan kuin palelu, on viriteltävä lämmönsäätelyjärjestelmää uuteen uskoon. Eikä se aina onnistu ilman yskähtelyjä:






Olen useamman kerran paluun jälkeen saanut outoja palelukohtauksia, tärissyt yhtäkkiä kylmästä sen jälkeen, kun olen esimerkiksi vaihtanut yöpaidan ylle. Ja ulkona auringossa kävellessä saattaa iskeä hullu hikoilu, vaikka lämpömittari on pysytellyt tiukasti alle kahdessakymmenessä koko paluumme jälkeisen ajan. Kunnes tulee se varjo ja hikoilu muuttuu paleluksi samalla sekunnilla.

Yöllä peiton alla tulee kuuma, mutta kun jalat heittävät peiton pois, iskee saman tien järkyttävä, hiestyneen ihon epämiellyttävä vilu. Kun eilen illalla viruin palelukohtaukseni kourissa ja vedin sohvalla peittoa korville, en voinut olla ajattelematta, että ei ihmistä ole näille leveysasteille luotu vaan siihen lämpötilaan, jossa voi olla ilman vaatteita palelematta.

Iski suuri ikävä sitä Italiassa jatkuvasti koettua olotilaa kohtaan, jossa lämpö ympäröi vuorokauden ympäri ja jos aivan paikallaan pysyi, niin saattoi hetken olla hikoilematta - tuulettimen ääressä tai sopivassa tuulessa ylhäällä parvekkeella. Olihan se välillä tukalaa, mutta ah, kuitenkin niin ihanan lämpöistä!

Mihin kaikkeen muuhun pitää taas tottua, kun palaa Italiasta Suomeen? No, ainakin siihen että lapset lakkaavat herättämästä positiivista huomiota.  He palaavat takaisin siksi, jona Suomessa heidät useimmiten nähdään,  näkymättömiksi pikkuihmisiksi, joiden vilkutuksiin tai katsekontaktinhakuihin ei tarvitse reagoida mitenkään vaan olla niin kuin ei olisikaan; julkisissa kulkuneuvoissa melua pitäviksi, usein hieman häiritseviksi olennoiksi, joiden ei pitäisi tulla esimerkiksi ravintolaan eikä mielellään niihin julkisiin kulkuneuvoihin ainakaan ruuhka-aikaan tai silloin kun ovat kiukkutuulella.

Pitää tottua myös siihen, että joka kulmalla ja tilanteessa ei enää tarvitsekaan olla valmis sosiaaliseen kanssakäymiseen. Joka toinen vastaantulija ei aloitakaan keskustelua (yleensä niistä lapsista tai sitten jostakin muusta), eikä joka kulmalla törmääkään johonkin tutuntutuntuttuun, kuten mieheni kotikorttelissa. Onhan meillä täällä Suomessa ihana naapurustomme ja onneksi on, jonka kanssa kuulumisia vaihdetaan, mutta siihen se melkein jää.

Tosin se on sanottava, että nyt kesällä on suomalaistenkin juttelunhalu herkemmässä. Lähikaupassa jäin eilen peräti kaksi kertaa suustani kiinni, ensin erään rouvan kanssa mansikkarasioiden äärellä jossa huomasimme, että hintalapussa luvatut 500 gramman rasiat painoivatkin vain 400 grammaa, ja siitäkös vasta tuli tunne, että kuin Italiassa oltaisiin!

Toinen keskustelu kehkeytyi juustohyllyllä, kun etsin ricottajuustoa sitä löytämättä, ja sattumoisin eräällä toisella asiakkaalla oli sama ongelma. Mikä on todennäköisyys osua Suomessa yhtä aikaa toisen henkilön kanssa ricottaa etsimään, ricottaa jota ei läheskään joka kaupasta löydy ja mitä ilmeisimmin juuri siksi, että kysyntä on vähäistä? Pieni!

Ja silti se tapahtui. Ihmeellistä.

Sitten on vaatetusasia. Paitsi että kylmyyden takia pitää vetää pitkähihaista ylle, on iso muutos muutenkin edessä. Kun katsoin itseäni kotieteisen peilistä lentokentältä kotiin saapuessamme, ylläni ollut matkamekko (ja yksi arkimekoistani Italiassa) näytti yhtäkkiä ylettömän hienohelmaiselta ja yliampuvalta. Riisuin sen kiireesti ja laitoin kaappiin odottamaan suomalaisia juhlia kuten häitä tai valmistujaisjuhlia tai sitten jotain harvinaisen hienoa ravintolaillallista (milloin muka sellaisia täällä Suomessa harrastamme...?)

Matkamekko joka joutui Suomessa heti kaappiin.
Sitten laitoin ylleni yhden arkisemman italialaisen mekon, ehdottomasti en housuja, sillä kuten aina palatessani käy, päätin nytkin että en anna periksi ajatukselle, jonka mukaan Suomessa äidin (tai naisen kotioloissa ylipäätään) pitäisi pukeutua verkkareihin, t-paitaan ja lenkkareihin. Olen mekkoihminen henkeen ja vereen ja käytänkin etenkin kesällä enimmäkseen mekkoja ja hameita, mutta usein Suomessa Italiasta ostamani mekot vaan tuntuvat jotenkin epäsopivilta näille leveysasteille, eivätkä pelkästään ilmaston vuoksi...

Menimme eilen leikkipuiston puistoruokailuun lasten kanssa, minä hellemekossani totta kai, siinä arkisemmassa (ja villatakissa), ja tunsin onneksi vain lievää epämukavuutta huomatessani, että jälleen kerran olen ainoa mekkoon pukeutunut.

Leikkipuiston liepeillä eilen, vihreässä vehreässä suomalaisessa
kesämetsässä jälleen! 
Korollisia sandaaleja en sentään tohtinut leikkipuistoon laittaa, vaikka Roomassa sellainen ei tuota minkäänlaista ongelmaa. Usein on jopa niin, että jos sinulla ei sellaisia ole, kuulut vähemmistöön leikkipuistossa olevien äitien ja naisten joukossa. Suomessa taas jo lähikauppaan meno niissä "paremmissa" ja korkeakorkoisimmissa sandaaleissa on saa aikaan jotenkin oudon olon ja herättää kysymyksen: miksi ihmeessä laitan nämä kengät lähikauppaan?

Kerran suomalaisen ystäväni kanssa niin tein, eli lähdin lähikauppaan korkosandaaleissa. Olimme kävelleet puoleenväliin, kun ystäväni ei voinut enää olla kommentoimatta: on outoa, että laitoit nuo kengät lähikauppaan. Niin, oli se minustakin outoa, olo ei ollut luonteva ja ajattelin kenkävalintaani koko ajan kauppaan kävellessäni. Ilmiö on hassu ja herättää monia jatkokysymyksiä: miksi Suomessa ajatellaan, että on outoa mennä lähikauppaan hienommissa kengissä? Miksi pidetään ylipukeutumisena, jos laittaa tavallisena arkipäivänä vähän paremman mekon tai laittautuu leikkipuistoon?

Joku voisi tietysti kysyä, että miksi ne italialaiset naiset niin haluavat hienostella ja ketä varten. Ja joku toinen sanoa, että me suomalaiset naiset olemme vapaita kun meidän ei tarvitse hienostella ja ajatella liikaa ulkonäköämme. Mikä on tietysti ihan totta. On vapauttavaa, että voi mennä lähikauppaan tai vaikka minne niissä verkkareissa ja arkikengissä, että ei tarvitse kekkoilla koroissa tai ahtautua epämukaviin vartalomyötäisiin vaatteisiin, ei haluta tai yrittää herättää kenenkään huomiota värikkäillä vaatteilla tai muilla krumeluureilla.

Ymmärrän hyvin heitä, jotka pitävät mukavia verkkareita parempina kuin hameita ja korkokenkiä. Mutta jotain italialaisuudesta on minuun tarttunut, sillä jos joskus lähden verkkareissa lähikauppaan tai leikkipuistoon, tulee minulle siitä jotenkin epämukava ja surullinen olo. Voin paljon paremmin ja olen iloisempi, kun voin joka aamu laittaa kivat, siistit ja mielellään värikkäät vaatteet päälle, enkä vetää masentavia lököttäviä verkkareita jalkaan (en nimittäin omista kivoja muodikkaita ja istuvia urheiluvaatteita, joita kaupat nykyään ovat pullollaan, sillä en raaski ostaa niitä ajatellessani, että samalla rahalla saisin niin monta kivaa värikästä mekkoa tai [korko]kenkäparia!)


Haluni käyttää arjessa muita kuin ns.kotivaatteita voi johtua osittain tietysti siitä, että olen kotiäiti eikä minulla ole tällä hetkellä ns. työminää, joka vaatisi siistimpää pukeutumista. Minulle kotiäitiys on työ, mutta en toki halua olla 24/7 kotivaatteissa. Sitä paitsi mikään ei piristä arkea niin kuin kivat vaatteet ihan tavallisena kotipäivänä, vaikka kertaakaan ei kodin ulkopuolella pistäytyisikään.

Mille muulle kuin hienommille arkivaatteille, lämmölle, jatkuvalle hikoilulle, suuremmalle sosiaalisuudelle ja lasten saamalle positiiviselle huomiolle saa Suomessa jättää hyvästit? Ainakin seuraaville asioille:


  • joka-aamuiselle cappuccinolle kahvilassa. Roomassa meidän perheen aamiainen eli 5 täytettyä voisarvea, 2 cappuccinoa, kaksi lasia maitoa ja joskus pullo mineraalivettä maksaa 10-12 euroa. Suomessa sama satsi voi maksaa lähes neljäkymppiä. 


  • ylensyöntiähkylle. Vaikka Italiassa syön aina ehkä tuplasti enemmän kasviksia ja hedelmiä kuin Suomessa, syön myös tuplasti enemmän kaikkea ylipäätään, myös jäätelöä, voisarvia, pizzaa, pastaa, pihvejä... Jatkuvasti on ylensyönyt olo ja sitä pahempi, mitä pidemmälle loma etenee. Suomessa palaan taas tuttuun rytmiin ja olo kevenee lyhyessä ajassa usean kilon verran, kun suolaisen ruuan aiheuttama turvotus häviää ja ehkä jokunen kertynyt kilokin lähtee.
  •  laadukkaalle pullomineraalivedelle. Anoppilan hanasta tulee juomakelpoista mutta erittäin pahanmakuista ja kalkkipitoista vettä, jota ei juo erkkikään. Ostamme (tai appi ostaa) siis pullovettä, ja vaikka ympäristön kannalta tämä on tietysti häpeällinen asia, niin ei voi mitään. Onneksi sentään muovipullot kierrätetään, ja Italiassa laadukkaiden mineraalivesien tarjonta on todella runsasta. Kahden litran pullo maksaa kaupassa 20-50 senttiä, joten ei ole edes hinnasta kiinni. Suomessa menee hetki tottua kraanaveteen, joka toki Helsingin seudulla on erinomaista laadultaan. Mutta jotenkin vaan niin mautonta. Ja milloin se on alkanut maistua niin kauhean paljon kloorilta? 
  • miesten huomiolle, katseille ja jopa vihellyksille. Tämä ei tosin ole millään lailla vaikea asia luopua, päinvastoin! Suomalaiselle naiselle on aina yhtä vaikea tottua siihen, että mihin tahansa kahvilaan astuessa paikan miesten päät kääntyvät ja katseet viipyvät naisessa kauemmin kuin Suomessa missään tilanteessa olisi hyväksyttävää. Paikalliset naiset tuntuvat ottavan tämän rennosti ja luontevasti ja jopa antavat samalla mitalla takaisin, mutta itselleni asia ei ole niin helppo. Joko vaivaannun, häkellyn tai suivaannun. Ja jos mukana on mustasukkainen mieheni, niin hän takuulla reagoi viimeksi mainitulla tavalla (kyllä, Italiassa miehet tuijottavat naista vaikka tämä olisi miehensä seurassa tai vaikka lastenrattaiden jatkeena leikkipuiston nurkilla). Suomessa vallitsee ihana rauha miesten huomion suhteen, hatunnosto suomalaisille hillityille, korrekteille ja naista kunnioittaville miehille! 
Hyvästi, edulliset voisarvet!

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on listaan Suomeenpaluun aiheuttamista muutoksista keholle ja mielelle lisättävä erot äänimaisemassa. On tämä ihmeellinen hiljaisuus! Etenkin yöllä se lyö lähes ällikältä. Kun kävimme nukkumaan paluupäivän iltana, simahdimme koko porukka ennen kymmentä - ja heräsimme keskeytyksettömän yöunen jälkeen kello yhdeksän seuraavana aamuna! Matkaväsymys tietysti painoi, mutta minulle yhdentoista tunnin keskeytyksetön uni on niin harvinaista, että muistaakseni se on tapahtunut edellisen kerran sitä edeltävänä yönä, kun lähdin esikoista synnyttämään eli yli yhdeksän  vuotta sitten. 


Mikään ei keskeyttänyt unta  - eivät katon yli jyrisevät lentokoneet, eivät kello viisi aamuyöllä kadulla kolisevat roska-autot, ei liikenteen melu, eivät ihmisten huudot ja naurut, ei koirien louskutus aamuyön lenkillään, eivät aamuseitsemältä riemukkaasti soimaan herkeävät kirkonkellot. Roomassa ilta hiljentyy vasta reippaasti puolenyön jälkeen ja päivä alkaa meluineen jo siinä viiden maissa, ja herkkäunisena herään lähes jokaiseen noista äsken luettelemistani äänistä.

Täällä kotona on päiväsaikaankin erikseen ryhdyttävä kuuntelemaan, jos haluaa erottaa etäistä taustahälyä kovempia ääniä. Loppu on tuulessa heiluvien lehtien suhinaa ja kaukana huriseva Kehä Ykkönen. Ja sitten tietysti omien lasten meteli, nauru, kiljahdukset ja leikin äänet.

Korvat kiittävät, lämpöön tottunut keho vähän vähemmän, mutta onneksi palan Italiaa voi ottaa mukaan tänne Suomeenkin esimerkiksi nättien vaatteiden, korkosandaalien tai vaikkapa hyvän ruuan muodossa. Tai lähtemällä lähikahvilaan aamupalalle, ikään kuin emme olisi voisarvia syöneet viime aikoina jo tarpeeksi! Maisemat ja miljöö eivät ehkä olleet kuin Roomassa mutta aurinko paistoi, ja voisarvi, se oli parempaa kuin 90 %:ssä roomalaisista kahviloista. Eläköön Greenbake Valimon Arinatiellä!





Lopuksi vielä muutama kylmiä varpaita lämmittävä kuva juuri päättyneeltä Italianlomalta:














Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Nyt lähden keittämään kupillisen kuumaa inkivääriteetä ja haen kaapista sukat jalkaan - molempia tarvitaan, sillä ulkona on alkanut ripotella vettä ja aamuinen lohduttava auringonpaiste on muisto vain. Suomen kesä, kuinka oletkaan kaunis mutta niin kovin kylmä!

PAROLA DEL GIORNO: rientro dalle vacanze (m) = lomaltapaluu




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa