Hellepäivän ilta

Kesäilta ja naapurissa häät.

Ilta-aurinko kuumottaa käsivarsiani, olkapäitäni ja reisiäni. Olen taas liikkeellä Jopollani kuten aamulla voisarvenosto-reissulla - mistä aamulla lähdin, sieltä lopulta löydän itseni illalla uudelleen. Ohjaustanko tärisee kaikkien ostosten painosta, olen tulossa ostoskeskuksesta jossa olen viettänyt  kiihkeän kaksituntisen lahjojenetsinnän, alennusmyynneissä harhailun ja ruokaostosten parissa. Kello on varttia yli seitsemän illalla, mutta ihoni löytää pyörän selässä viilettäessään saman lämmön kuin aamullakin.

Iho tuoksuu auringolta. Takana on päivä rannalla, pyörämatkan päässä Pirkkolan Plotilla. Tuloksena punainen palanut iho, vimmaisesta aurinkovoiteen laitosta huolimatta. Etenkin kaulan iho punoittaa, se on siitä kohtaa niin herkkä, että palaa voiteista huolimatta. Ei ole väliä, onko suojakerroin 50 vai 30, se punoittaa silti.

Pyörän selässä käy mukava tuuli joka hyväilee auringosta arkaa ihoa. On tunne, että voisin polkea vaikka minne saakka, maailman ääriin tai ainakin lähimmälle rannalle iltauinnille.

Mutta olen menossa kotiin enkä muusta voi kuin haaveilla. Kotona odottaa nälkäinen perhe ja kaikki rakkaat äitiä kauppareissulta takaisin. Tiedän miltä tuntuu odottaa äitiä kauppareissulta kotiin, olenhan itsekin ollut lapsi ja odottanut äitiä monta kertaa. Äiti tulee aina kaupasta kotiin ja tuo jotain hyvää, eikö niin?

Tällä kertaa tuon paljonkin kaikenlaista, myös hyvää, ihme että saan pyörää ohjattua kaiken tavaran painosta:




Jopon etukoriin on ahdettu maitotölkki, 2 purkkia bufalamozzarellaa, tomaatteja, cantaloupemelonin puolikas, kiivihedelmiä, nakkipaketti ja paperikassi täynnä kirjoja, vaatteita ja lahjapaketteja. Ja sitten sitä hyvää, lakupatukka kaikille lapsille.

Ohjaustangolla roikkuu Prisman muovikassi, josta sojottaa lahjapaperirulla ja joka on täynnä pastapakkauksia ja muropaketteja. Fusillia, gnocchi-pastaa eli jokapäiväistä leipäämme ja sitten Muumipeikon mustikka-hunajamuroja, vain ripaus sokeria, runsaasti kuitua, suomalaista kauraa. Paketti joka hupenee meidän aamiaispöydässä kolmessa, neljässä päivässä, melkein yhtä nopeasti kuin mämmirasia.

En voi käsittää, miten voi olla niin lämmin vaikka kello käy jo kohta puolta kahdeksaa. Aurinko kuumottaa taivaalla kuin olisi menettänyt käsityksen kellonajoista sekin, varjot ovat vähän jo pidenneet mutta vielä sitä ei huomaa. Elokuun nopeasti pimeneviin iltoihin on vielä jokunen viikko, tämä on vielä huumaavien valoisien öiden aikaa ja hetken voi vielä kuvitella, että kaikki tulee jatkumaan aina vaan, että pimeys ja kylmä eivät ottaisikaan koskaan paikkaansa.

Ajan ohi peltojen ja jokivarsien, teiden varsilla heinä on käynyt keltaiseksi, pietaryrtit kukkivat ja heinäsirkkojen siritys kuuluu milloin oikealta, milloin vasemmalta, voimistuen ja heikentyen sitä mukaa, kun pyörä ohittaa sirityspaikat. Siirtolapuutarhan kohdalla nenään ja silmään käyvät helteessä paahtuvien toinen toistaan yltäkylläisempien palstojen antimet: painostaan notkuvia pioneita, avautuvia auringonkukkia, yrttipenkkejä, tuoksuvia illakkoja, kurjenpolvia, unikkoja, lupiineja.

Vastaantulijoita ei näy eikä ketään muutakaan, ei edes siirtolapuutarhapalstoilla kastelijan kastelijaa. Mihin kaikki ovat menneet, hellettä pakoon sisälle vai rannallako vielä ovat? On kuin koko maailma olisi tällä hetkellä vain minun, tämä raukean hautova helteinen ilta. Tunne ei ole huono, en pane sitä ollenkaan pahakseni.

Päivällä olimme Pirkkolan Plotin hiekkakuopassa uimassa. Siellä ei tullut tunnetta
yksinäisyydestä, vaan tunnelma lähenteli melkein italialaista.

 Lähestyn kotikatua yhä ylhäisessä yksinäisyydessä, mutta mitä lähemmäs kotia poljen, sitä tiiviimmin autoja on parkkeerattu tien varteen. Lisää autoja ajaa jonon jatkoksi, pysäköityjen jono ulottuu jo lähes metsänrajaan saakka ja autoista purkautuu juhlapukuisia ihmisiä. Naapurin häävieraat ovat saapumassa. Musiikki alkaa kuulua risteyksessä, kotiportilla erottuu jo selvästi kappale: Satumaatango. En voi olla hymyilemättä, kukapa voisi, kun kuulee että Satumaatangoa soitetaan hääjuhlissa kesäiltana. Se on jotain niin suomalaista, että hymyilyttää väkisin ja aah, tuntuu sielussa asti.

Ajan kotiterassille ja huomaan jo kaukaa, että ulko-ovi on auki kuten tällaisella säällä aina on. Pitsiverho on raollaan mutta ilman sitäkin perheeni läsnäolo kuuluisi kauas, sillä lapseni eivät todellakaan ole hiljaisimmasta päästä. Tällä hetkellä he ovat hihkumassa ja metelöimässä siitä syystä, että heidän isänsä on saanut päähänsä valmistaa heille kotitekoisia sitruunamehujäitä, mutta jäätelöt on otettu pakastimesta ennen aikojaan: niiden kylmä sisältö valuu syliin, kun muotit irrottaa tikustaan.

Tapahtuma aiheuttaa sellaisen hälinän, etteivät lapset edes huomaa äidin tulleen takaisin. Se siitä äidin odotuksesta. Toitsä jotain? he lopulta kysyvät puolihuolimattomasti eivätkä arvosta ollenkaan, että toin alennusmyynneistä hienoja shortseja ja hameita molemmille. Ihan kivoja, he toteavat ja heittävät vaatteet lattialle. Sitten keskimmäinen alkaa kiukuta mehujään likaamasta paidastaan, nälkäkiukkuakin on ilmassa.

Sekunnin ajan kadun sitä, etten ajanut lähimmälle rannalle uimaan, mutta päätän keskittyä kysymään mieheltä syytä mehujääshow`lle. Miksi hän juuri nyt päätti ottaa esiin hankkimisestaan lähtien eli noin kaksi vuotta kaapin pohjalla lojuneet mehujäämuotit?

On niin kauhean kuuma että meidän teki mieli jotain virkistävää, mies puolustautuu, kun hermoilen sotkun aiheuttamisesta nähdessäni lattialle, pöydälle ja vaatteille valuneet sitruunamehut, jota kuopus yrittää nuolla minkä ja mistä kerkeää.

Eihän siinä lopulta vihainenkaan voi olla. Miten tällaisella säällä voisi olla kenellekään vihainen? On ihan ymmärrettävää, että näin kuumalla alkaa tehdä mieli jotain oikein kylmää ja virkistävää.

Pirkkolan Plotissa syvyys on korkeintaan 90 cm, joten se on lapsille ihanteellinen paikka.
Vesi on vesijohtovettä ja vaihtuu jatkuvasti. Hellepäivänä se oli lämmennyt linnunmaitoiseksi.

Sen sijaan hätistelen mieheni ulos kuuntelemaan yhä käynnissä olevaa Satumaatangoa: Kuuletko tuon, tiedätkö kappaleen? Oi jospa sinne satumaahan kerran käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Mitä, etkö muka ole, tämähän on erottamaton osa suomalaista kulttuuria ja sielunmaisemaa, kertoo satujen maasta joka on jossakin aavan meren tuolla puolen ja sinne käy kaiho aina vain.

Mikä se sellainen satumaa on, mies kysyy. Italiako vai joku muu etelän maa, jonne te suomalaiset aina kaihoatte? Ei, satumaa ei ole etelässä eikä idässä eikä missään muussakaan ilmansuunnassa, se on satujen maa joka on jokaiselle eri, laulu kuvaa suomalaista melankolista kaipuuta jonnekin, kuka minnekin, paikkaan johon vain ajatuksissaan yltää, yritän selittää.

Mies sanoo ymmärtävänsä mutta epäselväksi jää, ymmärtääkö kuitenkaan siten kuin suomalaiset sen ymmärtävät. Tämä epäilys on mukana aina ja kaikkialla, kun on kyse suomalaisen (populaari)kulttuurin juurilla olosta; sama pätee toki italialaiseen kulttuuriin. Emme ikinä voi olla varmoja, ymmärrämmekö täysin toisiamme silloin, kun puhumme Satumaatangosta, Kaija Koon tai Apulannan kappaleista, Vasco Rossin tuotannosta tai Lucio Battistin I giardini di marzosta.

Nytkin vasta myöhemmin kun puhumme jo muusta, tajuan mitä hän on sanonut: etelän maa jonne te suomalaiset aina kaihoatte. Eihän me pelkästään etelään kaihota, päin vastoin. Sylvian joululaulussakin vangitulla linnulla on ikävä Suomenmaata, tänne se kaiho suuntautuu jos mihin, jos täältä kauas joutuu.

Mutta en jaksa enää palata aiheeseen, varsinkaan kun laulutkin ovat jo hääjuhlassa vaihtuneet ja sitä paitsi voisi olla, että Sylvian joululaulusta keskusteltaessamme törmäisin taas kerran siihen faktaan, ettei mieheni tiedä/muista koko laulua. Hän ei ole kuullut sitä satoja kertoja pienestä pitäen joulunaikaan kuten minä, hän ei muista sen sanoja ulkoa eikä laulu edusta hänelle peräkkäin ladeltuja sanoja kummempaa kokonaisuutta.

Hellepäivän vesileikkejä.

Puuhaamme illallista pöytään, kannamme lautasia ulos terasille, totta kai syödään ulkona kun on niin lämmin. Pitkä kuuma kesä, pauhaavat naapurien kaiuttimet ja siitä sanoituksesta ei synny sen suurempia kulttuurikeskusteluja. Kesä on pitkä ja kuuma sekä Italiassa että Suomessa, ainakin toiveissa on, ja ensin mainitussa maassa hyvin paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin jälkimmäisessä.

Pasta ja insalata caprese maistuvat yhtä hyviltä kuin Italiassa, pöydässä on sisilialaista punaviiniä jonka mausteinen tuoksu käy hyvin yksiin calabrialaisen chilipaprikasalsan kanssa. Kuuntelemme naapurin hääjuhlista kantautuvaa musiikkia ja nautimme ainutkertaisesta tilaisuudesta saada elävää musiikkia illallispöytään. Kello lähestyy yhdeksää, mutta hiki on yhä iholla ja kuopus kirmaa terassilla pelkässä vaipassa.

Ajattelen kaikkia niitä päiviä vuoden varrella, jolloin ulos lähtemiseen vaaditaan villahaalaria, kahtia hanskoja, pipoa, kypärähattua, kauluria, kuravaatteita, kumisaappaita, talvisaappaita, villasukkia, toppa/välikausihaalaria, välikerrosta, kuorikerrosta, aluskerrastoa, vuorellisia housuja ja fleecetakkeja, ja yhtäkkiä minulle tulee autuaallisen onnellinen olo: nauti ihminen nauti, tästä hetkestä joka on kohta jo poissa ja kaikkia noita vaatekappaleita taas tarvitaan. Elä kuin viimeistä kesäpäivää, sillä se todellakin voi olla viimeinen (tai ainakin kolmanneksi viimeinen, kuten tämänhetkisten sääennustusten valossa näyttää). Ellei kyseessä olisi Lidlin omima mainoslause, se olisi ehkä yksi parhaimmista lauseista, joka on olemassa.

Eilisillan secondo piatto.

Sitten katson uudelleen kuopuksen temmellystä vaipassaan, hänen jalkansa, polvensa ja selkänsä ovat saaneet aurinkoa niin että lapsi on ruskeampi kuin koskaan, mutta se taitaa olla enemmän osoitus hänen italialaisesta verestään kuin aurinkovoiteen puutteesta.

Kun hän juoksemiseltaan ensimmäistä kertaa kompastuu ja tömähtää terassipuuta vasten (myöhemmin sama tapahtuu vielä kaksi kertaa ja sitä rajummin, mitä vauhdikkaammaksi iltajuoksu muuttuu), olen hetken ajan näkevinäni hänen kaatumisensa samalla lailla hidastettuna kuin aiemmin päivällä, kun hän karkasi käsistäni Pirkkolan Plotilla vauhdilla päin hiekkakuopan reunaa, liukastui ja putosi päistikkaa veteen.

Se sekunti, kun hänen päänsä oli veden alla, tuntui kymmeneltä. Hiukset kuin vesikasvit hitaassa virtauksessa, käsien liikkeet kuin hidastetussa filmissä, koko maailma pysähdyksissä. Lapseni on veden alla! Mieli haluaa kiskoa hänet sieltä ylös nopeammin kuin motoriikka pysyy mukana, en saa otetta vaikka en mitään muuta niin halua kuin tarttua häneen ja kiskaista ylös niin nopeasti kuin pystyn. Lipsun, tavoittelen turhaan, hänen hiuksensa jatkavat vesikasvimaista liikettään ja hänen kehonsa veden alla hidastettua filmiään.

Ylös, ylös, hänet on saatava ylös. Huudahdan, en muista enää mitä suustani pääsee mutta hätäännyksestä se kertoo. Kiskaisen, hamuan veden alle. Hänen päänsä on yhä siellä, veden alla, kuinka hidasta kaikki onkaan, onko maailma todella lakannut pyörimästä ja kaikki pysähtynyt?

Kunnes hän pärskähtää taas pinnalle, käsienikö avulla vai omin päinkö hän sieltä lopulta nousi, en muista enää. Mutta hän on pinnalla ja hengittää, aikaa ei ole objektiivisen mittauksen mukaan kulunut varmaankaan kuin se sekunti tai pari, mutta subjektiivisen kelloni mukaan maapallo on jättänyt pari pyörähdystä välistä ja kellon viisarit pysähtyneet määrittelettömäksi ajaksi.

Hän pärskii vettä suustaan ja itkee minkä siltä ehtii, hänen pikku kehonsa tärisee säikähdyksestä ja kiukusta siitä, että hän on joutunut kokemaan sellaisen ikävän kokemuksen kuin veden alle päätä myöten putoamisen. Miltä sen onkaan täytynyt hänestä tuntua, sellainen yllättävä pyörähdys kylmään, kaikkien eloonjäämisvaistojen vastaiseen elementtiin.

Lapsi itkee kiukkuisesti pelkoaan pois muutaman minuutin, osoittaa nikotellen paikkaa johon putosi ja selittää käsittämättömällä, säikähdyksen ikävuosiaan alkeellisemmaksi taannuttamalla lapsenkielellään kaikkea ikävää jota tuntee. Acqua, putosi, pois, pois, freddo. 

Pidän häntä sylissäni niin pitkään että hän rauhoittuu eikä enää itke. Selitän, että varmasti tuntui ikävältä pudota, mutta ei ole hätää, hänet saatiin vedestä pois eikä mitään pahaa tapahtunut. Juuri tämän takia äiti sata kertaa aiemmin sanoi, ettei saa juosta suin päin rantareunukselle, sillä voi tapahtua juuri niin kuin tapahtui eli että hän liukastui ja putosi pää edellä veteen. Niin usein tekisi mieli sanoa lapsille minähän sanoin, mutta heille jos kenelle sellaisen sanominen on turhaa ja ehkä ainoa tilanne, jossa lauseen oikeutettu lausuminen ei tuo minkäänlaista tyydytystä.

Veden äärellä en päästä lapsiani hetkeksikään näkyvistäni, en edes somepäivityksen ajaksi. Hänestä ei luojan kiitos tullut seitsemättä tänä kesänä hukkunutta lasta Suomessa. Hän juoksee täynnä elämää terassilla pelkissä vaipoissa, kikattaa mennessään vaikka on juuri kaatunut toista kertaa. Hänen polvensa ja säärensä ovat kolhuilla edellisistä kaatumisista ja kesän mittaan ilmaantuneista itikanpuremista, joita hän itsepintaisesti öiseen aikaan raapii aloeverageelista huolimatta.

En voi kuin yrittää kuvitella niiden kuuden hukkuneen lapsen vanhempien kipua, jota he tälläkin hetkellä tuntevat. He elävät jossakin tapahtuneen kanssa, eivät välitä kaikkien hehkuttamasta helteestä tai mistään muustakaan, he yrittävät sopeutua siihen ettei heidän vaippapöksynsä (tai ekaluokkalaisensa, lapsensa) juoksentele heidän edessään eikä koskaan enää tule.

Plotin vieressä on myös leikkipuisto.

Käännän ajatukseni pois siitä mikä on liian kipeää ajatella, leikkaan cantaloupemelonista viipaleita ja asettelen ne kulhoon. Musiikki naapurista on muuttunut tunnistamattomaksi jumputukseksi, sitä säestävät naurunremakat, taputukset ja muut hyvin sujuvista juhlista kertovat äänet. Lapset arvuuttelevat, joko hääpari pian pussaa ja käyvät vähän väliä portinpielessä vilkuilemassa.

Naapurin pariskunta meni naimisiin yli 30 vuoden yhteiselon jälkeen, ja esikoisestamme se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Miten voi olla mahdollista, hän kyselee monta kertaa. Ovatko he halunneet harkita niin kauan? Nyt he eivät ainakaan ikinä eroa kun ovat miettineet niin pitkään, eikö niin äiti? Kuinka kauan te harkitsitte isin kanssa, kuusiko vuotta vain, eihän se vain ollut liian vähän?

Menee aika kauan aikaa, ennen kuin keskimmäiselle on kunnolla selvinnyt kuka naapuri meni naimisiin ja kenen kanssa (läpi on käyty kaikki mahdolliset kombinaatiot lähinaapuruston asukkaista, ennen kuin valkeni, että sama tuttu pari se on kyseessä joka on aina ennenkin asunut meitä vastapäätä). Ai ne, hän toteaa selvästi vaikuttuneena oivalluksestaan.

Ja sitten puheenaihe kääntyy taas pussailuun. Onkohan hääpusu jo annettu, lapset miettivät. Keskimmäinen pohtii,  onko hääpari mahtanut vielä koskaan pussata vai onko hääpusu ensimmäinen kerta. Kyllä he varmaan jonkun kerran ovat pussanneet ennenkin, sanon heille, en tiedä mistä he ovat saaneet päähänsä kaikki nämä pussausajatukset ja sen että häissä hääpari aina pussaa, mutta sitä he nyt tuntuvat hartaasti odottavan ja heidän ajatuksensa pyörivät sen ympärillä. Uudet naurun säestämät aplodit kajahtavat ilmoille, ja lapset säntäävät taas portille. Iik, nyt ne ihan varmana pussaa, äkkiä katsomaan, ehditäänköhän me!

Näkyykö pusuja?

Jäämme miehen kanssa pohtimaan, mistä johtuu että lapsilla on aina tuollainen kikatus-yökötyssuhde pussailuihin. Mikä siinä on niin jännää? Emme voi mekään enää rauhassa pussailla lasten nähden, sillä toinen kikattaa ja toinen on muka tikahtua yökötykseensä. Kuopuksesta sentään sitä on vielä ihastuttavaa katsella, hän on siinä iässä jolloin vanhempien väliset hellyydenosoitukset ovat hänelle merkki turvallisuudesta ja yhdessä olemisesta, siitä joka on kaikkien lasten toive: olla aina yhdessä, koko perhe. Sitähän ne isommillekin ovat, mutta jostain syystä reaktio naamioituu yökötykseksi - jonka takaa voi nähdä onnellisen ilmeen: äidillä ja isällä on kaikki hyvin.

Tällaisina kesäiltoina on erityisen helppo ajatella, että kaikki on hyvin. Lämpö lepää kaiken yllä vaikka aurinko alkaa kymmenen jälkeen olla jo niin alhaalla, ettei sen voima riitä. Iltapesujen aikaan piha on jo kietoutunut hämärään, musiikki naapurin pihalta kantautuu heikompana ja naurunpyrskähdykset ovat harventuneet.

Käyn suihkussa ja levitän iholle aloe vera -geeliä ja mentolintuoksuista kylmävoidetta, jota yleensä käytän vain Italiassa helteiden aikaan. Se saa jalat hohkaamaan kylmää tavalla, joka aina muulloin kuin hellepäivinä olisi epämiellyttävää palelemista. Totean ihon punoituksen vähentyneen, mikään kohta ei sittenkään ole palanut. Vaikka jo punoitus on merkki ihovauriosta, ihotautilääkärit sanovat. Sen mittanpuun mukaan ihoni on vaurioitunut lukemattomia kertoja.

Mieheni puolestaan muistaa omasta lapsuudestaan, että joka kesä oli sama juttu: ensimmäiset lomapäivät rannalla polttivat ihon tuskallisen punaiseksi niin ettei yöllä voinut nukkua, sitten iho tottui aurinkoon ja punoitus muuttui rusketukseksi, joka kesän myötä syveni syvenemistään ja lopulta kaakaopavun väriä lähenteleväksi. Kukaan ei ollut aurinkovoiteista kuullutkaan tai jos oli, niiden käyttämistä pidettiin hölmöläisten hommana. Korkeintaan ensimmäisenä tai toisena rantapäivänä joku saattoi niitä käyttää, mutta sen jälkeen ajateltiin että iho oli jo tottunut paahteeseen.

En pysty edes ajatella miestäni pikku poikana ja nuorena polttamassa kesä toisensa jälkeen ihoaan auringossa. Hänellä on kaiken lisäksi ihollaan lukematon määrä pisamia ja luomia, joten jos joku on ihosyöpäriskissä, niin hän. Samoin kuin minä, myös pisamanaamainen ja herkkäihoinen ihonsa polttaja.

Hellepäivien hinta, toivottavasti et jonain päivänä paljastu liian kovaksi.

Kumpi on punaisempi, iho vai tomaatti lautasella?

Kun lapset nukkuvat, on jo ihan pimeää. Mutta lämpö jää, ulkona ehkä muutaman asteen viilentyen mutta kuitenkin niin, että hihattomassa tarkenee vaivatta. Sisälle lämpö on pakkautunut pysyvästi näiden ohikiitävien hellepäivien ajaksi, peitoista ja yöpaidoista on vain haittaa.

Nämä ovat niitä iltoja ja öitä, jolloin pitäisi ottaa pyyhe kainaloon ja suunnata rannalle uimaan, pimeään, lämpimään veteen, mielellään miehen kanssa kahdestaan, ajattelen taas kerran. Sen tekisin jos voisin, mutta koska en voi, tyydyn ajattelemaan kaikkia niitä kertoja jolloin olen voinut, eikä niitä ihan vähän olekaan.

Niitä ajatellessa saattaa ihan hyvin kulua vaikka puoli yötä pimeässä lämpimässä puutarhakeinussa istuen. Ja saatammepa miehen kanssa ehkä kerran, pari pussatakin, nyt kun lapset eivät ole näkemässä.

Ja huomenaamulla menemme koko perhe uimaan. Hakisin Jopollani voisarvet aamiaispöytään, ellei lähikahvila olisi kesäaikaan viikonloppuisin kiinni, mutta toisaalta - jos innostun ja jaksan, niin saatan polkea vaikka lähimpään ostoskeskukseen saakka josta voisarvia saa myös lauantaisin.

Mutta sen näkee sitten huomenaamulla, mihin viitsii päivän alkajaisiksi ryhtyä, sitten kun viimein heräämme, me lomarytmin sekoittamat aamuntorkut.

Porkkakakkujäätelö Plotilla.

PAROLA DEL GIORNO: la sera dopo una giornata afosa = hellepäivän ilta