Mustikkapasta

Olimme viettäneet Rooman-anoppilassa jo parisen viikkoa, ennen kuin sen tajusin: jotain puuttuu. Ensimmäinen viikko oli toki mennyt yläkerrassa eristyksissä k-taudin (tai positiivisen kotitestin) vuoksi, joten puuttumista ei siksi heti huomannut. Toisella viikolla, kun aloimme koko perheellä taas liikkua normaalisti yläkerran ulkopuolella ja kotitalon lähikortteileissa, sen huomasi. Tai oikeastaan pojat huomasivat: junat eivät liikkuneet, varoituskellot eivät kalkattaneet eivätkä puomit laskeutuneet tien ylle.  Junayhteys oli ratatöiden vuoksi poikki, kuulimme asiasta kyseltyämme. Roomasta Ciampinoon kyllä kulkee, mutta siitä eteenpäin ei.  Jokainen auringonlasku tarkoittaa yksi päivä lisää kuluttavaa aikaa. Lapsille junien puuttuminen oli pettymys, sillä niiden asemalle pysähtymisen katseleminen on ollut monien päiväkävelyiden huvia. Autoilijoiden näkökulmasta junattomuus tietenkin oli huippujuttu, sillä puomien pysäyttämät autojonot puurouttavat pahoin jo ennestään ruuhkaist...

Kun olimme covidista selvinneet (ks.  edellinen postaus ), oli aika suunnata Marchen maakuntaan Senigalliaan viiden päivän rantalomalle. Yöunet olivat jääneet ennätyksellisen vähäisiksi alkuloman aikana. Siitä olivat pitäneet huolen ensin oma kuume, sitten lasten sairastaminen ja ennen kaikkea päivisin yli 40:ään kohoavat lämpötilat, jotka lämmittivät majapaikkaamme, anoppilan yläkertaa, yölliseksi trooppiseksi hikikopiksi. Olen viettänyt Italiassa kesiä kaksikymmentä vuotta, joka kesä, mutta vielä kertaakaan ei ole ollut tällaista kesää: avoimista ikkunoista ja tuulettimista huolimatta  katkeamaton, lakanat kasteleva hikoilu jatkuu koko yön, yöpukua saatikka peittoa ei voi ajatellakaan.  Meduusa Senigallian rannalla. Saapuminen Senigalliaan meren rannalle oli Rooman kuumuuden jälkeen kuin keidas erämaassa. Mereltä puhalsi vilvoittava tuuli joka puhalsi avonaisista ikkunoista loma-asuntoon sisälle, hikoilla ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan.  Yöllä avoimesta ikkunasta k...

 Tämänkesäinen Italian-matka on edennyt jo viimeiseen viikkoonsa. Siihen viikkoon, jota alkumatkasta suunnilleen rukoilin saapuvaksi mahdollisimman nopeasti. Niin kurjasti tuntuivat asiat alussa menevän, että toivoin pääseväni takaisin Suomeen nyt ja heti. Automatka Helsingistä Roomaan oli tuskin ehtinyt alkaa, kun jo ensimmäiset huonot merkit ilmaantuivat. Keskellä Latviaa yksi lapsistamme oli tukehtua karkkiin, ja vain hyvä tuuri, suojelusenkelin varjelus ja nopea toiminta (auton pysäyttäminen tien laitaan, rynnistäminen takapenkille hakkaamaan lapsen selkää, jolloin karkki onneksi lennähti ulos) estivät tragedian. Kun pahin säikähdys tästä oli hälvennyt, alkoi kuopus valittaa vatsakipuaan. Illalla hotellissa oli vatsa kuralla. Aamulla nousi kuume.  Kolmantena reissupäivänä alkoi oma kurkkuni kipeytyä. Oliko tuo nyt ihmekään avonaisten ikkunoiden vedossa, kun Saksassa lämpöaalto tuli vastaan ja asteita oli yhtäkkiä yli 30.  Pohjois-Italian Vipitenoon saavuttaessa kolmas...

Viime yönä se kulkeutui avonaisesta ikkunasta ja parvekkeelta sisään, yhdessä roomalaisen yöllisen äänimaailman kanssa: kastuneen asfaltin yhtä aikaa raikas ja tunkkainen tuoksu.  Kaukana lauennut auton varashälyttimen ujelsi, yksittäinen tuhatta ja sataa korttelin läpi ajava tuunattu auto mölisi, alapihan kissa mourusi. Kevyt, hikinen uni oli keskeytynyt näihin ääniin ja siksi haistoin sateen tuoksun, kaivatun, odotetun. En kuullut pisaroiden ääntä mutta ehkä sade oli lakannut jo, ehkä oli satanut vain muutama pisara, sittenkin vain muutama. Iltataivaan pilvet. En saanut sitä koskaan tietää, sillä aamulla sateesta ei ollut enää jälkeäkään. Nyt en enää tiedä, uneksinko sen kaiken vai oliko se totta. Illalla tummia pilviä kyllä kasaantui taivaanrantaan, mutta usein ne sinne jäävätkin pyörimään ja kiertävät lopulta pois. Kuten ne ovat täällä Rooman seuduilla tehneet jo helmikuusta asti. Niin pitkä aika on siitä, kun on viimeksi kunnolla satanut. Sen jälkeen on eletty ennätyksiä hipov...

Jos olisit saanut elää, isä, täyttäisit tänään 80 vuotta. Viettäisimme varmaan parhaillaan juhlia, ehkä joitakin vieraita, kakku ainakin.  Sen sijaan, koska suuremmat suunnittelijat veivät sinut tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, juhlia ei ole. Kirjoitan tätä sinulle Roomassa, anoppilassani, jossa ehdit onneksi kerran ennen kuolemaasi käydä.  Kirjoitan ja mietin monia asioita, niin kuin aina. Ikävöin sinua hartaasti yhä, kuten ikävöidään tässä elämässä läheiseksi tullutta eli sellaista, jonka kanssa molemminpuoliset oppiläksyt on käyty ja opittu ja tultu syvällisesti tutuiksi, kuin monta elämää tunteneiksi. Aurinko tekee juuri laskuaan Rooman ylle, ilma on helteisen tukala. Lämpötilat ovat päivällä käyneet yli neljässäkymmenessä, viime päivinä niin on käynyt usein ja myös silloin, kun toissapäivänä ajoimme matkamme viimeisen etapin Pohjois-Italian Vipitenosta Roomaan.  Kuvituksena matkakuvia Helsinki-Rooma automatkan varrelta. Tämä kuva on Puolasta auton ikkunast...

Euroopan suurimpiin kuuluva lasten ja nuorten jalkapalloturnaus, Helsinki Cup ja paikallisille tutummin Hesacup, pelattiin viime viikolla eri puolilla Helsinkiä.  Turnauksessa olimme mekin. Perheessämme on kaksi joukkueessa futista harrastavaa lasta, joten viikko kului pitkälti peleihin valmistautumisessa, pelipaikoille siirtymisessä, peleissä ja niiden voitoista tai häviöistä toipuessa.  Vanhemman näkökulmasta parasta ja palkitsevinta on lapsen peli-ilo. Pelejä jännitetään ja niihin ladataan niin paljon toiveita ja unelmia, että laidoista pursuaa yli. Ja kun kentälle päästään, ilo ja innostus täyttää lapsen varpaista päälakeen. Maalit ja voitot saavat aikaan kasvoille ilmeen, jollaista ei näe edes joululahjoja avatessa, ja tappion hetkellä maailma on hetken aikaa täysin lohduton, kun toiveet suurista voitoista karkaavat käsistä kuin ilma reikäisestä jalkapallosta.  Näin ainakin meidän lasten kohdalla ja etenkin 12-vuotiaan, Helmareiden edustusasusta ja ammattilaisurasta ...

 Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamucappuccinon ääressä. Vaikka aamuni ovat kesävalon aikaan varhaisia, aamuiset blogikirjoittelut ovat jääneet elämänvaiheiden vaihtuessa ja rutiinien muuttuessa. Nyt kuitenkin on aamu ja kirjoitan Mustikkapastaa. Oloni on muutenkin harvinaisen rento, sillä paitsi että olen nukkunut hyvin, olen juuri käynyt aamu-uinnilla järvessä.  Olemme mökillä, edessäni liplattaa järvi ja ilman lämpötila on melko tasan tarkkaan se miellyttävä eli noin 24 astetta, jossa ihmisen on täydellistä olla. Sopivan lämmin, hikeä ei puske jos paikallaan pysyy, eikä kylmä ole lähelläkään. Pulahdus tällaisella ilmalla järveen on lähellä suurimpia nautintoja, joita kesä voi tarjota. Varsinkin kun vesi on lämmintä sekin, ei liian lämmintä vaan selväsi virkistävää, kuitenkin sellaista että voi tehdä pitkän lenkin ilman että on kangistuttaa. Ellei ilmaisu olisi niin kulunut, käyttäisin tämänhetkisestä järvivedestä sanaa linnunmaito.  Tämä on ensimmäinen kerta seitsemän...