Syyt miksi jokainen lapsiperhe tarvitsee koiran



Sateen ropina kantautuu avonaisesta ovesta sisälle. Ulkoa kulkeutuu kostean uhkea alkukesän tuoksu: tuomenkukkia, märkää ruohoa, vastapuhjenneita koivunlehtiä, villisti kasvavaa vihreyttä. 

Tavallisina aikoina tällaiset sadepäivät yhdessä kesän tulon kanssa ovat tarkoittaneet sitä, että yhdessä lasten kanssa avonaisesta ovesta ravaa jatkuvasti sisään ja ulos perheemme koira. Tällaisien päivien aromeihin on siis voinut laskea märän koiran hajun ja kuraiset tassunjäljet lattioilla. 

Nyt mitään sellaista ei näy eikä tunnu. On vain pienten ja vähän isompien kumisaappaiden sekamelska eteisessä ja se kuran ja hiekan määrä, jonka lapset sisään kantavat, ei enempää. 

Olemme eläneet tasan kaksi viikkoa ilman koiraa. On todella vasta kaksi viikkoa sitten kun saatoimme koiramme viimeiseen uneen tässä samaisessa keittiössä jossa parhaillani kirjoitan tätä postausta. Kun käännän hiukan päätäni oikealle, näen paikan jossa se tapahtui: uunin edessä ruokakupin vieressä, siinä missä koira viimeisinä päivinään päivysti ja odotteli että jostakin tippui ruokaa kuppiin. 

Lue aiheesta postaus Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam

Nämä kaksi viikkoa ovat tuntuneet loputtoman pitkiltä. Niiden aikana on pikku hiljaa, yksi toisensa jälkeen valjennut asioita, jotka ovat toisin nyt kun meillä ei enää asu koira.

Hiljaisuuteen olimme osanneet varautua, äänimaailman muuttumiseen. Ei haukuntaa, ei kynsien rapinaa lattiaan, ei veden litkimisen ääntä, ei unituhahteluja ja -vingahteluja, eikä niitä lukemattomia muita pieniä ääniä, joita elävän olennon liikuskelu ja oleskelu kotona aiheuttaa. 


Koiran läsnäolo ei enää tunnu. Tajuan nyt miten Nera nukkuessaankin oli aina läsnä, se täytti omaa tilaansa kodissamme ja perheessämme. 

Kun nyt syön jotakin kävellessäni ja palanen putoaa lattialle, se jää siihen. Jos en nosta sitä ja laita biojäteastiaan, se tosiaan on siinä vielä huomennakin. Meillä ei ole enää elävää imuria joka pistelee suihinsa kaiken mikä ihmisiltä putoaa. 

Ja kun ruokailen ja syön vaikkapa kanaa, alan vieläkin automaattisesti laittaa lautasen reunaan syrjään niitä palasia, joita en itse syö. Mutta mihin minä niitä enää erottelen, biojäteastiaa varten vain. 

Jos pihaan ajaa auto ja ovi on auki, ei tarvitse enää huolehtia siitä missä koira on, eihän se vain juokse alle. Lapset oppivat iän myötä olemaan juoksematta, mutta koira ei koskaan opi tiettyjä asioita, kuten varomaan pihaan ajavaa autoa. Ainakaan meidän touhottajatapaus ei oppinut.

Sata kertaa olen myös ajatellut, että nyt täytyy laittaa vesikuppiin uusi vesi - eipä täydykään, käännyn kannoillani sillä vesi ei enää kupista vähene. 



Näiden kahden viikon aikana olen myös tajunnut entistä selkeämmin, että perhe ilman koiraa on puutteellinen perhe.

Ja olen alkanut listata ylös syitä, miksi näin on:

1.  Koira liikuttaa koko perhettä. 

Suomalaisten liian vähäisestä liikkumisesta, myös lasten, uutisoidaan aika ajoin. Tätä ongelmaa ratkoo tehokkaasti koira perheessä. Koiraa täytyy ulkoiluttaa monta kertaa päivässä, ja rodusta riippuen sen päivittäinen liikunnantarve on monta tuntia kävelyä/hölkkää/peuhaamista. 

Lapsemme, erityisesti nyt seitsemänvuotias keskimmäinen, olivat koiramme innokkaimpia ulkoiluttajia. Koiran kanssa kävely oli heille elämään erottamattomasti kuuluva rutiini, sillä he olivat syntyneet sen rutiinin keskelle. 

Kun koiramme Nera joulun jälkeen alkoi vanhentua niin ettei se jaksanut enää tavanomaisia lenkkejään, tein nopean laskutoimituksen. Tavallisesti kävelimme sen kanssa vähintään tunnin päivässä, yleensä enemmänkin, kaksi, kolmekin tuntia.

Keskimäärin puolitoista tuntia päivässä, 45 tuntia kuukaudessa, 540 tuntia vuodessa. Koiran elinaikana, meidän tapauksessamme 16 vuodessa, tämä tekee yhteensä 8640 tuntia liikuntaa. Miten paljon vähemmän nyt liikummekaan, kun meillä ei ole koiraa!

Olen syvästi kiitollinen koirallinen, että se on liikuttanut minua ja meitä näin massiivisessa määrin kaikki nämä vuodet. 


2. Biojätteen määrä on vähintään kaksinkertainen perheissä, joissa ei ole koiraa.

Kahden koirattoman viikon aikana olen havahtunut siihen, että olen jatkuvasti tyhjentämässä biojäteastiaa. Siltä ainakin tuntuu, kun aamulla on astian juuri tyhjentänyt ja illalla joutuu tyhjentämään uudelleen, kun siellä jo haisevat kalan- ja lihantähteet, pastanjämät ja ne nakinpalat, joita lapsi ei jaksanutkaan syödä vaikka ensin pyysin lisää. 

Kaikki mikä tavallisesti meni koiramme kuppiin aterioiden päätteeksi. Nyt sydäntäni vihlaisee joka kerta kun kaavin perunamuussia tai munakkaanrippeitä biojätteeseen. Mitä tuhlausta, mitä ympäristökuormaa! 

Jos ei muuten, niin pelkästään jo biojätteen vähentämisen takia jokainen perhe tarvitsee koiran. Terveen, hyvällä ruokahalulla varustetun koiran jonka vatsa ei ole niin herkkä että pysyy kunnossa pelkällä erikoiserityiskuivamuonalla (kalliilla ja toiselta puolelta maailmaa rahdatulta) tai jonka nirsousaste ei ole niin koiralle epäluontainen että sille kelpaa vain sisäfilepihvit. 


3. Koiran silittäminen ja rapsuttaminen tyynnyyttää niin lapsen kuin aikuisen kiukun, uhman ja pahan mielen. 

Ketä silittää ja kenen turkkiin haudata päänsä kun harmittaa, ärsyttää tai surettaa, nyt kun meillä ei enää ole koiraa? Koiran rooli lapsiperheessä tunteidensäätelijänä ja -kanavoijana on suuri. 

Erityisesti keskimmäisemme oli aina paijaamassa ja halaamassa Neraa, ja havaitsin että erityisen paljon hän halasi ja paijasi sitä silloin kun oli syystä tai toisesta itse vähän huonolla tuulella tai pahalla mielellä.

Mikä onkaan parempi mielentyynnyttäjä kuin koira, joka nuolaisee kättäsi, heiluttaa häntäänsä kun silität sitä ja jonka pehmeän turkin tunnet rauhoittavana kätesi alla? Ei mikään. Ei niin mikään. 

Mikä piristää enemmän ankeana päivänä, jolloin mahdollisesti myös sataa kaatamalla kuten juuri nyt tätä kirjoittaessani sataa, kuin koira joka touhuten tulee luoksesi ja ilmaisee halunsa leikkiä ja kaikkein mieluiten ulkoilmassa? Ei mikään. Ei niin mikään. 



4. Koira opettaa vastuuntuntoa ja kasvattaa empatiakykyä. 

Koirasta täytyy pitää huolta. Sitä pitää hoitaa ja huomioida niin, että sen perustarpeet tulevat tyydytetyiksi ja että se saa elää mahdollisimman hyvää koiranelämää. 

Koiran hoitamiseen voivat osallistua jo aivan pienet lapset. Harjaaminen, pallon heittäminen ja koiran paijaaminen onnistuvat ihan pieniltäkin. Isommat voivat ulkoiluttaa koiraa ja ruokkia sitä. 

Kaikki koiran hoitaminen opettaa lapsille vastuuntuntoa. Koiran kautta lapsi myös oppii, mitä tarkoittaa ottaa huomioon joku heikompi ja avuttomampi yksilö. Aikuisen tehtävä on opettaa lapselle, miten koiraa kohdellaan - että koiraa ei pelotella, ei säikytellä, eikä missään nimessä satuteta edes leikin varjolla. 


Joskus lapsi voi jopa toimia korvaamattomana rohkaisukaverina säikylle koiralle. Juuri edesmennyt Neramme oli säikky koira, olimme saaneet sen kasvattajalta vähän huokeampaan hintaan koska se aran luonteensa vuoksi ei soveltunut metsästykseen. Erityisen paljon Nera pelkäsi lapsia, vaikkei mitään erityisen traumaattista lasten kanssa koskaan ollut sille tapahtunutkaan.

Kun esikoisemme syntyi, Nera ei halunnut olla vauvan lähelläkään. Myöskään esikoisen kasvaessa se ei koskaan kunnolla rentoutunut lapsen lähellä eikä esikoisemme myös ollut erityisen kiinnostunut koirasta, varmaankin koska se aina luikki karkuun. 

Keskimmäisen synnyttyä ja vartuttua taaperoikään kävi kuitenkin ilmi, että hän oli ilmiselvästi koiraihmisiä. Hän halusi kovasti ystävystyä koiran kanssa eikä ymmärtänyt, miksi se aina juoksi pois hänen lähestyessään sitä.

Selitimme hänelle kuinka arka koira Nera on ja kuinka sen kanssa täytyy käyttäytyä, lähestyä sitä rauhallisesti eikä huutaa tai meluta. 

Ja niin hän tekikin -  pitkän linjan kärsivällisen työn, jonka lopputuloksena koirasta tuli hänelle paras halikaveri.


Alussa taapero vain istahti samalle sohvalle koiran kanssa ja puheli sille rauhoittavasti. Pikku hiljaa, hyvin hitaasti, koiran luottamus kasvoi ja he saattoivat jo istua vierekkäin. Sitten koira antoi lapsen hieman silittää turkkiaan. Ja sitä rataa. Kunnes he halailivat ja leikkivät yhdessä niin kuin olisivat aina leikkineet. 

Ja kun poika vähän vielä kasvoi, hän alkoi taluttaa koiraa yhteisillä lenkeillämme ja osallistua yhä enemmän sen hoitamiseen. Esimerkiksi Neran ruokkiminen oli pojalle mieluista. Sydän syrjälläni katsoin heidän välilleen muodostunutta yhteyttä, kun tiesin kumminkin kyseessä olevan jo reilusti yli kymmenvuotiaan koiran. 

Mutta ne vuodet jotka he ehtivät kavereina olla, olivat korvaamattoman arvokkaat ja kaiken tämänhetkisen eronikävänkin arvoiset. Koira opetti kaikille lapsillemme paljon tärkeitä asioita välittämisestä, eläinten hyvästä kohtelusta, empatiakyvystä ja vastuunkannosta.


5. Elämästä tulee aivan liian yksinkertaista ja helppoa ilman koiraa.

Paitsi sadepäivinä (jolloin ei tarvitse pestä ja kuivailla kuraisia tassuja), tämä kulminoituu matkoille lähdöissä. Täytyi oikein pysähtyä ajattelemaan, kun tuntui niin erilaiselta suunnitella tämän kesän Rooman-reissua. 

Autolla tietysti mieluiten menisimme, mutta tänä vuonna se näyttää olevan mahdottoman monimutkaista koronatilanteen takia - testejä olisi tehtävä pitkin matkaa jotta pääsisi maiden rajojen yli tarpeeksi tuoreilla testituloksilla.

Lentokoneella siispä sitten. Noin vain se käy nyt kun ei ole koiraa, ei tarvitse etsiä hoitajaa mikä usein on ollut erittäin vaikea tehtävä. Ja vaikka hoitaja löytyisikin, aina on se ikävä tunne kun joutuu jättämään oman koiransa muiden hoiviin ja vaivoiksi. 

Nyt on helppoa mennä ja matkustaa. Liian helppoa. 

Tyhjempää ja hiljaisempaa. Koiran kanssa eläminen on ihmisellä lähes jo geeneissä, evoluution tuotosta, niin pitkään koira on jolkotellut ihmislaumojen kannoilla ja kintereillä metsissä ja ruohotasangoilla. Sitä yhteyttä ei ole rikkonut edes nykyajan luonnosta vieroittava elämäntyyli. 

Koiran pitäminen lemmikkinä on ihmiselle mahdollisuus löytää ja vahvistaa omaa yhteyttään luontoon, johon koira ihan konkreettisestikin ihmistä vie ulkoilutarpeineen; mahdollisuus antautua sille ajatukselle että ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa tällä planeetalla ja voi hyvin vain niin kauan kuin muutkin lajit ja niiden muodostama monimuotoinen lajikirjo voi hyvin. 

Nämä ovat tärkeimpiä asioita, joita lapselle voi tässä elämässä opettaa. Pelkästään jo siksi ottaisin koiran lapsiperheeseen. 



 







Kommentit

  1. 3. kohdasta - oksitosiinia alkaa erittyä kun silittää, itseasiassa riittää että katsoo koiraa/kissaa, ja tässä silityksessä on se hyvä puoli että kun koitaa/kissaa silittää niin myös sen eläimen hormonit alkaa erittymään eli molemmille tulee hyvä olo;)

    Seuraavaksi odotellaankin uuden koiran tuloa, eikös tuo ole jo saletti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu näin on, silitys erittää ihmisessä oksitosiinia ja lemmikin silitys myös - tuota en tiennyt että pelkkä lemmikin katseleminen riittää siihen, oho!

      Niin, ei me ilman koiraakaan varmaan osata olla...katsotaan milloin osuu sopiva koditon rakkikoiranpentu Italiassa kohdalle...=)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Lapin levottomat, lempeät yöt. Kuinka herkkäuninen nukkui kolme yötä teltassa?