Kahden päivän kanttuvei ja pari jälkipotkua

Kuuntelen, kuulostelen, avaan vettävuotavat silmäni. Jääkaappi hurisee, ilmastointi humisee, päässä humisee muutenkin. Mihin ääneen oikein heräsin? Ehkä se oli koira joka heitteli palloa olohuoneessa, yritti raukka viihdyttää itseään kun ei leikkikaveria löytänyt, ehkä mies joka kolisteli työhuoneen oven kanssa, vaikka kaikin puolin hiljaisesti yrittääkin kodissa liikkua. Espressopurkin kannenkin hiljaisesti asettaa pöydälle caffèta keittäessään eikä rämisevästi heittäen, ja ulko-oven muistaa sulkea hiljaa koiran kanssa lenkille lähtiessään.

Kotiimme on laskeutunut ihmeellinen hiljaisuus, sakea ja raukea, sellainen joka pysäyttää ajan ja tekee tarpeettomaksi tietää onko aamu- vai iltapäivä, päivä vai yö, sunnuntai vai maanantai. 

Siskonpedissä makaamme kaikki neljä potilasta, kaikki nukkuvat kuten minäkin vielä äsken ennen kuin havahduin ääneen jonka aiheuttajasta en saa varmuutta. 

Puoliksi suljettujen verhojen raosta maaliskuun aurinko paistaa suoraan sisään ja huone on täynnä valoa. Ikkunalasin voimistama auringon lämpö tekee ilmasta tunkkaisen, vielä tunkkaisemman kuin se kaikista uloshengitetyistä sairauspöpöistä jo on.

Joku lapsista yskähtää ja vaihtaa vähän asentoa, sitten tukkoinen unihengitys jatkuu taas. Unta riittää. Ensiksi sairastunut keskimmäisemme on nukkunut siitä lähtien kun oireet iskivät päälle. Päiväunet päiväunen perään, sitten yöunet, seuraavana päivänä sama. Viimeksi hän nukkui näin paljon joskus vastasyntyneenä

Lähes samalla kellonlyömällä puoli vuorokautta myöhemmin sairastuivat loput kolme, kuopus, esikoinen ja minä. Ja aloitimme nukkumisen mekin. Väsymys on vastustamaton. Nukuttaa ja nukuttaa, ja kun pään tyynyyn laskee niin uni tulee ja vie heti mennessään. En muista että minulla olisi koskaan ollut näin hyvät unenlahjat. Tällaista väsymystä ei ainakaan ole ollut. 

Kuumetta on meillä kaikilla, kenellä vähän, kenellä enemmän. Päätä ja silmiä särkee, jokaista lihasta myös, sellaisiakin joiden ei tiennytkään voivan särkeä. Puoli päivää kärvistelin pahoinvoinnin tunteen kanssa, mutta se lakkasi kun oksennus vihdoin tuli. Eikä etominen enää häiritse nukkumista. 

Onko tämä nyt sitä, onkohan, mietin aina silloin kun en nuku. Kotitestejä olemme tunnollisesti tehneet, niitä saivat lapset koulusta niin runsaasti että eivät ihan heti lopu. Kaikki ovat näyttäneet negatiivista vaikka kuinka hartaasti olen kaivellut tikulla nenääni, ja toisen viivan itsepintainen piirtymättömyys testiliuskaan aiheuttaa melkein suuttumusta. Jos ei tämä nyt ole sitä, niin mikä sitten! 

Välillä vaihdamme vähän paikkaa. Pojat tykkäävät nukkua vaihteen vuoksi välillä sohvalla peittojen alla, siinä he vetelelevät sikeitä hiukset pörröisinä sohvatyynyjä vasten tunti toisensa jälkeen. On outoa nähdä heidät niin hiljaisina ja paikoillaan, heidän leikkinsä ovat jääneet kesken ja levälleen lattialle ja toimivat päänaluksena koiran unille. Koirakin nukkuu tavallista enemmän, koiranunta tietenkin, se täyttää päiviään nukkumalla koska leikkikaveritkin nukkuvat, eikä se varmaan yhtään ymmärrä miksi kaikki tosiaankin vain nukkuvat eivätkä enää leiki sen kanssa ja vie sitä ulos. 

Me tytön kanssa pidämme parempana pitäytyä enimmäkseen makuuhuoneen perhepedissä, silloin harvoin kun emme käy hetken lepäämässä olohuoneen tai keittiön sohvalla. Makuuhuone on paras koska sinne paistaa aurinkokin, ja silloin harvoin kun on hereillä voi katsella sen valoa, kuunnella räystäiden pulputusta ja kuvitella miltä näyttää, kun lumi vauhdilla sulaa. 

Mitähän tässä vielä on edessä, pohdin unen välissä, ajattelen jyrän alle jäänyttä olotilaani ja sitä, miten minulla on taipumus kehittää flunssista päiväkausien pedinpohjasessioita, viikkokausien heikkoutta ja megalomaanista ympärivuorokautista yskää. 

Kunhan sentään lapset toipuvat nopeasti, ja niin he yleensä tekevätkin. Mutta nyt he vielä nukkuvat, tuhisevat milloin sängyssä milloin sohvalla vielä yhden päivän. 

Ja sitten se yhtäkkiä on ohi, se kauhea ja pohjaton väsymys.

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen kukaan ei menekään päiväunille. Ei väsytä enää, huomaan itsekin, ei samalla tavalla kuin viimeiset kaksi päivää. Esikoiselta kuume on jo poissa, muillakin sitä on vain vähän. 

Pakko kai sitä on testiin kuitenkin mennä, ajattelen ja menenkin, nyt kun jaksan.

Tulos on positiivinen. Nyt se sitten tuli. Ensin pelätty, sitten kun sanottiin että kaikille se tulee niin odotettu, jopa toivottu tulos. Olo on tuloksen kanssa oudon lattea, ja monenlaiset ajatukset kiertävät ja kiertyvät sen ympärille, jotkut kaukaa kahden vuoden takaa nousseita. 

Kaksi vuotta sitten mahdollisuus testiin ja positiivinen tulos olisi ollut asia joka olisi saanut suunnilleen itkemään ilosta, nyt sillä voisi vaikka pyyhkiä jalat kynnyksellä tai jotain vielä rumempaa. Pelkkä paperi, pelkkä mitätön numero tilastoissa joiden oikeellisuudesta ei kukaan enää ota selvää.

Mutta ne ovatkin kaksi eri maailmaa, se kahden vuoden takainen ja tämä. Harva asia on enää samoilla paikoilla joilla ne kaksi vuotta sitten olivat. Maailman laatat ovat muutoksessa, liitokset irronneet ja minne ne uudelleen muodostuvat, mihin palat hakeutuvat, sitä ei tiedä vielä kukaan. 

Nyt sairastumisesta on tasan viikko ja kirjoituksen alussa kuvailemani ensimmäiset väsymyspäivät ovat jo kaukana ja haalistuneet nopeasti mielestä samaan tapaan kuin unet haalistuvat vaikka ne olisivat uneksinnan hetkellä tuntuneet kuinka eläviltä ja vahvoilta tahansa.

Kahden päivän kanttuvein jälkeen tauti on ilmennyt pienenä jälkiväsymyksenä, sellaisena joka keväällä usein muutenkin vaivaa. Nenä on alkanut vähän vuotaa ja lopulta meni kokonaan tukkoon, mutta vaikuttaa siltä että tukkoisuus helpottaa jo. Vain harvoin selviän flunssistani näin vähällä. Jos tämä tähän jää eikä takapakkeja tule, niin voin sanoa että harvinaisen lievä flunssa.

Mutta ei kirjoitus tähän vielä pääty. Osaa tämä tauti yllättääkin ja aiheuttaa jälkipotkuja. Lapset, jotka yleensä toipuvat äitiään huomattavasti nopeammin, ovat tällä kertaa hitaampia, esikoista lukuunottamatta. Pienimmillä kuume tai lämpöily jatkui koko viikon, ja vasta eilen oli ensimmäinen kuumeeton päivä. 

Väsymys on kuitenkin kaikilta poissa. Sen huomaa kotimme äänenvoimakkuuden tasosta. Lapset leikkivät, riehaantuvat, yskivät, riitelevät, huutavat, yskivät taas, juoksevat sisällä ja hyppivät sohvilla (kahta viimeksi mainittua eivät saisi tehdä mutta unohtavat sen aina uudestaan), tekevät yskää lukuunottamatta kaikkea sitä mitä terveinäkin. 

Mieheni muistelee lähes haikeana niitä kahta päivää, jolloin kotona vallitsi hiirenhiljaisuus, minäkin välillä kuten myös niitä mahtavia unenlahjoja jotka saivat aikaan sen, että aina vaan saattoi nukkua, vetäytyä yhä uudelleen ajattomaan unimaailmaan, eikä mitään tarvinnut ajatella eikä tehdä.

Sitten on vielä yksi mysteeri pohdittavaksi: Miten on mahdollista että perheestämme yksi jäsen ei sairastunut, vaikka kaikki muut saivat taudin? Tartunnan saamiseen ei varmaankaan ole parempia olosuhteita kuin kolmen sairaan lapsen ja sairaan vaimon kanssa 24/7 samassa huushollissa eläessä.

Olemme tehneet kaikkemme (tahattomasti tai tahallaan) jotta viruksella olisi teitä tarttua. Tavallisesti sairastumisten sattuessa otamme eri perheenjäsenille oma vessapyyhkeet käyttöön, mutta nyt emme sitäkään tehneet. Mies on kuivannut kätensä kaikki nämä päivät samaan likaiseen pyyhkeeseen johon kaikki potilaat, pyyhettä ei ole edes kukaan muistanut vaihtaa kuin vasta eilen. 

Olisi se nyt ollut kätevää, kun olisimme kaikki sairastaneet samalla, mutta minkäs teet. Ei saanut meillä muuten toinen pojistakaan positiivista tulosta. Testi näytti itsepäisesti negatiivista. 

Ihme virus.