Melun ytimessä - putkisaneeraus tuo näkyviin ja kuuluviin ihmisen rakentaman maailman rumuuden

Kolinaa, kolketta, ääntä joka syntyy kun teräs raapii maata, ja mikä pahinta, poraamista. Eikä mitä tahansa poraamista, vaan kallionporaamista, kaikista ihmisen luomista äänistä ehkä eniten aivoihin ja mielenrauhaan asti porautuvaa.

Sitä kaikkea on äänimaailma kodissamme ollut viime viikkoina ja ehkä jopa kuukausina, en ole jaksanut pysyä enää laskuissa mukana. 

Helsingin kaupunki tekee kotikorttelissamme putkisaneerausta. Se tarkoittaa, että kaikki yleiset kadut revitään auki, kaivetaan ja myllätään, vanhat putket vaihdetaan uusiin ja sitten pahimmassa tapauksessa myllätään taas, kun uusissa putkissa onkin ilmennyt jotain vikaa (kuten saneerausurakassa on tähän mennessä valitettavasti tapahtunut).


Mylläys ylettyy myös pihoille, sillä saneerauksen yhteydessä kotitaloudet velvoitetaan uusimaan tonttiensa alla sijaitsevat putket. Meidän putkien kaivaus on onneksi jo ohi kuukausia sitten, mutta naapureissa on viime aikoina tapahtunut senkin edestä. Koko talven, koko viime kesän ja syksyn, sitä aiemminkin jo, en ole enää pysynyt mukana laskuissa.

Äänet ovat tulleet koko ajan lähemmäksi, sitä mukaa kun saneeraus on edennyt kaukaisemmista kortteleista lähemmäs. Kaiken äänisaasteen huippuna viimeiset kaksi ja puoli viikkoa, ihania ja onnellisia pääsiäispyhiä lukuunottamatta, aivan naapurintontilla on porattu kalliota. Jokainen kallionporausta vierestä kuunnellut tietää, mitä äänihelvettiä se tarkoittaa.

Samaan aikaan kahdella, kolmella muullakin suunnalla jyrisevät kaivinkoneet, kun saneeraus etenee, sorakasoja siirrellään paikasta toiseen, katua avataan ja suljetaan, painavia rekkoja kulkee ees taas. 

Äänisaaste on yksi kidutuksen muoto. Kun vastustaja tai vanki halutaan painaa oikein alas, hänelle huudatetaan kaiuttimista 24h musiikkia kovaan ääneen. Tehokkainta tässä kuulemma on hevimusiikki, kaikkien melumusiikkien äiti (anteeksi vaan, kaikki raskaan rockin ystävät). 

Ymmärrän tämän hyvin. Mikä tahansa melu saa ihmisen hulluuden partaalle, kun sitä tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan syötetään. 

Lapset leikkivät hiekkalaatikolla putkisaneerausta.
Onneksi siitä ei lähde yhtä paljon ääntä kuin oikeasta saneerauksesta!

Kirjoitan tätä työpisteelläni takkahuoneessa, kello on puoli kahdeksan ja ilta-aurinko paistaa suoraan ikkunasta kasvoilleni ja sokaisee. On ihanan, ihmeellisen hiljaista. 

Avonaisesta terassin ovesta kuuluu punarinnan huilumainen luritus, se joka tänä keväänä on ollut mustarastaan lauluakin voimallisempi. Siihen sekoittuu hiekkalaatikolla leikkivien lasten ääniä, poikani siellä leikkivät kuten ovat tänään koko keväisen päivän tehneet: ulkona, kädet mullassa, housut liassa, jalat liikkeessä.

Metelin tauottua työpäivän jälkeen mustarastas yhtäkkiä laulaa taas, sepelkyyhky kujertaa, peippo visertää. En tiedä ovatko ne raukat laulaneet siellä taustalla koko ajan, voivatko ne olla välittämättä ihmisen häpeämättömästä tavasta peittää alleen kaiken mitä luonnossa kuuluu ja tapahtuu. 

Asuinalueemme putkisaneerauksen myötä ihmisen rakentaman maailman rumuus on konkreettisella tavalla lävähtänyt näkyville ja ennen kaikkea kuuluville. Tiedän että tälläiset saneeraukset ovat tärkeitä ja välttämättömiä infrastuktuurin ja nyky-yhteiskunnan toimivuuden ja ihmiselämän mukavuuden kannalta - en siis vähättele niitä tai syytä koska ne vain tekevät mikä on pakko - mutta paljon ne ihmisen nykytilasta paljastavat.

Lehdet puhkeavat metelissäkin.

Ihminen on rakentanut maailmansa tällaiseksi: rumaksi, äänekkääksi, metalliseksi ja betoniseksi. Rapistuvaksi, ruostuvaksi, jatkuvaa korjausta, saneerausta ja uudistamista vaativaksi. Putkia täytyy vaihtaa ja taloja remontoida, silläkin riskillä että vanha ja hyvä vaihdettaisiin vahingossa huonompaan ja vähemmän kestävään. Monesti myös rumempaan. 

Se on ollut näkyvillä jo pitkään, että ihmisen rakentama maailma on enimmäkseen ruma. Se näkyy useimmissa nykyrakennuksissa, betonimöhkäleissä, lasihirviöissä, kaiken maailman toimistoissa, hallintorakennuksissa, varastoissa, tehtaissa ja tuotantolaitoksissa, satamakomplekseissa ja logistiikkakeskuksissa, suurimmassa osassa asuintaloja myös.

Tuotetaan, rakennetaan, remontoidaan. Israelilaisen Weisman-instituutin laskelmien mukaan kaikella ihmisen tuottamalla materialla on jo enemmän massaa kuin kaikella elollisella yhteensä.

Joka päivä ihmiskunta tuottaa lisää tavaraa maapallolle lähes kahdeksan miljardin ihmisen painon verran eli suurinpiirtein saman verran kun meitä on. Joka päivä. 


Maan alla levittäytyy toinen ruma maailma, ihmisen aikaansaannosta sekin. Maan alla risteilee sellaista, jonka mielummin olemme näkemättä ja josta emme välitä tietää: viemäriputket jotka kätkevät jätteemme ja kaiken jonka haluamme mielummin vetää vessasta alas ja unohtaa. Ja vesiputket joista tulee puhdas vesi, tuo hanasta yhdellä kädenliikkellä valuva ylellisyys, jota länsimainen ihminen tuhlaa aivan kuin kyseessä olisi itsestäänselvä, loppumaton resurssi. 

Nykyisin maan alla kulkee myös sähkö, nykyelämän suuri välttämättömyys. Siellä ne kaikki ovat, vedet ja paskat ja nykyisen mukavan elämän mahdollistajat, ihanasti ja pettävästi poissa silmistä ja siten poissa tietoisuudesta. 

Kun näitä mukavuusinfrastuktuurin osia asennetaan, uudistetaan tai korjataan, ne muuttuvat hetkeksi näkyviksi ja häiritseväksi melusaasteeksi koska kaikesta siitä hääräämisestä syntyy niin paljon ääntä. Syntyy myös likaa ja pölyä, kuraa ja soraa, ruohikot ja metsiköt raivataan jos tilalle täytyy saada väliaikainen parkkipaikka autoille tai säilytyspaikka saneerausvälineille. Mitä vain, kunhan ihminen ja hänen kehittämänsä järjestelmän tarpeet saavat haluamansa. 


Niin paljon rumuutta kätkeytyy tähän kaikken. Rumia suuria koneita joita koirat ja lapset pelkäävät - koira kavahtaa kauas ja kuopus ottaa vaistomaisesti kädestäni joka kerta kun joudumme jonkun hirviökaivinkoneen ohittamaan, vaikka hän toisaalta pojille ominaisesti on kiusallisen kiinnostunut työmaa-ajoneuvoista, asia jota en vain voi ymmärtää, vaikka kahden pikkupojan äiti olenkin. 

Rumia ääniä, häikäilemätöntä luonnon alistamista ja tuhoamista milloin mihinkin tarkoitukseen, "saneerauksen", "metsänhoidon", "edistyksen", milloin minkäkin tekosyyn varjolla.

Miten tästä maailma tälläinen on tullut? Näin ruma, näin monimutkainen, näin vääjäämättä itseään tuhoava? 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Vaikean äitisuhteen ratkaisemiseksi on olemassa toimiva keino: anteeksianto

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde