"Pääni ei enää kestä" - Erään junamatkan opetuksia

Aurinko häikäisee, lämmittääkin vähän, se aina hiukan lämmittää tähän vuodenaikaan, vaikkeivät ilmavirtaukset olisikaan lämmölle suosiollisia. 

Toisin sanoen vaikka on kylmin kesäkuun alku 60 vuoteen (kuten parhaillaan kuulemma on), auringon lämpö on pohjoisellakin pallonpuoliskolla niin vastustamaton, että se tunkeutuu ilmakehään ja ihmisen iholle asti, huolimatta kylmistä tuulista.

Kun juna saapuu asemalle, olen silti iloinen päästessäni sen lämpöön. En ole vielä jättänyt sukkahousuja enkä luopunut villakangastakistani, niistä en koskaan luovu ennen kuin päivälämpötila kääntyy kahdenkymmenen asteen tuntumaan. 

Junavaunussa on tilaa, sillä olen lähtenyt kotiin ennen pahinta ruuhkahuippua. Sen voin tehdä, olenhan tullut toimistolle aamutuimaan, ennen kaikkia muita, silloin kuin useimmat vasta heräilevät tai keittävät kahviaan. 

Aamulla klo 7.20 aurinko on kesäkuussa jo ylhäällä,
kun odotan junaa matkalla toimistolle.

Takaraivooni on yhä vielä jäänyt ajatus välttää ruuhkahuippuja, täysiä junavaunuja, ihmisjoukkoja. En tiedä onko se enää tarpeellista, onko se koskaan ollutkaan, mutta joka tapauksessa niin teen. Sitä paitsi valon aikaan herään joka tapauksessa aikaisin, olen täynnä virtaa, saan eniten aikaan. 

Kolmen jälkeen iltapäivällä olen jo työpäiväni tehnyt ja valmis kotiin.

Asettelen kantamukseni viereiselle penkille: kaksi kassillista kirjoja, parhainta työsuhde-etuani jota kannan toimistolta päivä toisensa jälkeen kotiin vaikka tila kirjahyllyissä on loppunut aikaa sitten. En osaa kieltäytyä kirjoista, ne ovat liian kallisarvoisia kieltäytymiseen. Luen kaiken, minkä käsiini vain saan, enkä muuta voi. Kirja jo olemassaolollaan vaatii lukemaan; mitä kaikkea voisinkaan menettää ellen lukisi, mitä maailmoja menisi ohitseni, ikkunoita jäisi kurkistamatta?

Asettelen mansikat ja vadelmat, tuoreimmat ostokseni, kirjakassien päälle. Olen maksanut niistä järkyttävän suuren hinnan, kahdeksan euroa pienestä vadelmarasiasta ja kuusi euroa melkein yhtä pienestä mansikkarasiasta, mutta ne ovat suomalaisia molemmat, karkkivadelmaa ja ensimmäistä mansikkasatoa Etelä-Suomen kasvihuoneista. 

Kun niitä on tarjolla, en voi olla ostamatta, aivan samoin kuin en voi olla lukematta kirjoja, jotka saan käsiini. Kotimaisen marjan aika on lyhyt mutta makea, ajattelen lapsiani jotka ovat olleet koko talven pakastemarjojen ja ulkomailta rahdattujen appelsiinien, päärynöiden ja kiivihedelmien varassa ja ostan kotimaisen sadon marjoja joka ikinen päivä niin kauan kuin voin ja rahani siihen riittävät. 

Kassit on viimein aseteltu. En halua viedä niillä liikaa tilaa viereisiltä penkeiltä vaan olen ottanut osan syliini, viisi painavaa kirjaa ja pari lahjaostosta päälle (tänä keväänä ja kesänä juhlat eivät ota loppuakseen: syntymäpäiviä, lakkiaisia, rippijuhlia, koulujen ja päiväkotien keväjuhlia, ja kaikkiin tarvitaan lahjoja, kauluspaitoja, siistimpiä housuja, kortteja, lahjapapereita...).

Fresh start - aamun aloitus työpaikalla.

Toisen ostoskasseista asetan viereeni, mahdollisimman lähelle kylkeäni siltä varalta että junaosasto tulee täyteen. En halua näyttää siltä että varaan viereistä paikkaa yksityisyydenkaipuutani varten ja yrittäisin kasseillani varastaa sen itselleni vaikka junaosasto tulisi kuinka täyteen tahansa. 

Juna kiihdyttää asemalta eteenpäin, asema jää taakse ja sen laiturilla norkoilevat ihmiset, junasta myöhästyneet, seuraavaa odottavat tai muuten vain paikalla haahuilevat, he joilla ei ole aikomusta tai määränpäätä mennä minnekään, vaikka asemalla ovatkin.

Edessäni istuva nainen kääntää polviaan kohti ikkunaa; huomaan että hänen polvensa ovat isot ja vaativat tilaa. Penkkirivistöllämme ei istu muita, ja tajuan valinneeni paikan väärin. Miksi istuin häntä vastapäätä,  vaikka näin hänen vievän tilaa eikä muita ympärillämme ole. Siirrän takamukseni ja kassini yhden penkin verran oikealle, enkä voi olla huomaamatta helpottunutta ilmettä naisen kasvoilla. Hän mitä ilmeisimmin vaatii tilaa ja on tottunut siihen ettei hänen eteensä kukaan istu ellei ole aivan pakko.

Naisen polvet ovat ratapölkyn paksuiset ja hän oli hengästynyt pelkästään siitä, että puhui parhaillaan puhelimeen. Hän ojentaa jalkansa suoriksi huomatessaan, etten sittenkään ryövännyt tilaa hänen edessään ja eleellään näyttää, ettei kannattanutkaan. 

Sitten hän jatkaa puheluaan, sitä joka hetkeksi on häiriintynyt asemalla pysähtymisestä ja uusien ihmisten astumisesta junaan. Hänen äänensä vie tilaa vähintään yhtä paljon kuin hänen kehonsa siinä ikkunapaikalla istuessaan. Olen varma, että keskustelu kuullaan junavaunun toisessa päässä saakka.

Kieloja lähimetsässä.

Minä olen etulinjassa sitä kuulemassa. Yleensä luen junassa istuessani, vedän kassista kiinnostavimman kirjan tai sen mikä ennestään on kesken, ja varastan sivun tai luvun tai kaksi, ennen kuin on aika nousta määränpäässä. Nyt en pysty lukemaan. Naisen ääni vie kaiken tilan tajunnassa.

- Lapseniko? Hän täyttää kohta kolme. Onneksi! Mitä isompi, sen parempi, jotakin järkeä edes tulee kakaralle päähän. 

(kuuntelee hetken linjan toisessa päässä puhujaa) 

- Ei, kyllä tämä on tässä, ei yhtään enempää. Pääni ei kestäisi lisää lapsia, yksi saa riittää. Tämä on niin rankkaa, et voi uskoakaan! Kaikki se, mitä etukäteen kuulin ja mitä varoiteltiin, ei mikään valmistanut tähän. Niin rankkaa!

(kuuntelee keskustelukumppania)

- Töissäkö? Siinähän sen, sitä samaa mitä aina ennenkin. Siis niin perseestä, ainaista kiirettä. M:n alaisuudessa nyt kaksi ja puoli vuotta ollut, ja tiedäthän sinä mitä se tarkoittaa! Ja ainakin kahden ihmisen työt saa tehdä, ei mitään käsitystä yläportaalla mitä me joudutaan tekemään. Viisikymmentä sähköpostia jonossa, koko ajan puheluihin vastaamassa ja samalla yrittää hoitaa kolmensadan ihmisen tilausta. 

Pelkästään jo sen kuunteleminen saa tuntemaan myötätuntoa ja huokaamaan ylityöllistetyn raatajan puolesta. Mutta mikä ihme saa hänet huutamaan kaikkea näitä asioita niin kovaa? Alan toivoa, että junamatka olisi mahdollisimman pian ohi. 

- Siis niin rankkaa töissäkin! Kotona yhtä raadantaa, töissä yhtä raadantaa! Omaa aikaako? Ei ole, olisikin! Päivän päätteeksi jaksan vain löhötä sohvalla, ei siinä mihinkään kävelyille tai salille tai konsertteihin lähdetä, hyvä jos elossa jaksaa olla.

Naisen ääni tunkeutuu aivoihini nalkuttavana kuin omatunto, ja helpottuneena huomaan kotipysäkin olevan enää yhden pysähdyksen päässä. 

Nousen kantamuksineni hyvissä ajoin penkiltä,  kirjat, lahjaostokset, marjat, kaikki mukaan, mutta pian huomaan naisen nousevan perässäni - ja yhä edelleen hän jatkaa puheluaan.

Avautuvista junan ovista vastaan lehahtaa auringon lämmittämän ja sateen ensi pisaroiden siihen osuvan asfaltin tuoksu. Taivas on repaleisessa pilvessä, poutasäästä ei olla kaukana mutta ei sadekuuroistakaan. Juuri nyt maahan osuu muutama pisara - juuri riittävästi levittämään huumaavaa märän asfaltin tuoksua.

Minulla on sateenvarjo kasseissani, mutta en edes harkitse avaavani sitä näiden muutamien hentojen pisaroiden takia. 

Selvittyäni juna-aseman rapuista kuulen takaani tutun äänen - nainen on selviytynyt hissillä ylös asemasillalle ja jatkaa yhä puheluaan. Hän sytytti ensi töikseen junasta päästyään tupakan ja ilmeisesti on polttanut sitä hississäkin. 




- Ai siellä paistaa aurinko? Ole onnellinen, täällä on aivan helvetinmoinen sade, kuulen hänen kertovan keskustelukumppanilleen. - Eikä edes sateenvarjoa tullut mukaan, tietenkään. Juu, täytyy lapsi vielä hakea päiväkodista, käyn kyllä ensin kotona vähän rentoutumassa, on ihan pakko että jaksaa illan. Kunhan tästä sateesta ensin selviän! 

Naisen äänen kaiku loitontuu sitä mukaa, kun hän kävelee kauemmas toiseen suuntaan. Minä jatkan omaan suuntaani, kohti kotia. 

Minulla ei ole lasta päiväkodista haettavana sillä lapseni odottavat jo kotona, pääni on kestänyt heitä jo kolmin kappalein ja kestää yhä kaikki nämä päivät.

Sama sade joka on kastellut minut ja matkakumppanini, on minulle ollut hentoa ripottelua ja hänelle helvetinmoinen sade. En voi lakata ajattelemasta tätä ajatusta ja siihen sisältyvää tärkeää opetusta elämästä. 

Sama sade voi ottaa ihmisestä riippuen niin erilaisen muodon. Mitä toisen pää ei kestä, on toisen onni. Mikä toiselle on siunaus, on toiselle raskas taakka.  Niin se on, eikä siihen ole sanomista. Toisen elämästä emme voi koskaan varmasti tietää, emme sanoa, että nyt liioittelet tai kerrot puutaheinää. 

Voimme vain kuunnella ja pitää huolta, että emme tuomitse. Ja tarjota sateenvarjoa, sitä jota emme itse tarvitse mutta joka suojaa toista helvetinmoiselta sateelta. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia