Forever young - ikuisesti nuori, vai onko sittenkin parempi kuolla nuorena?

 Lempilauluni on ollut, niin kauan kuin muistan, Alphavillen Forever young. Pidin laulusta jo silloin, kun olin vielä hyvin nuori eli toisin sanoen en tiennyt elämästä enkä vanhenemisesta vielä mitään. 

Samoihin aikoihin eli kaksikymppisenä ja huomattavasti aiemminkin ajattelin, että parhaat lähtevät ensin - minkä isäni joitakin vuosia myöhemmin vahvisti todeksi kuollessaan äkillisesti vain 64-vuotiaana.

Ajattelin myös (ennen isäni kuolemaa), että usein lähtevät myös ne onnekkaimmat. Jollakin tasolla ajattelen niin edelleen.

Ellei olisi mahdollista lähteä varhain, toinen vaihtoehto olisi elää ikuisesti nuorena, forever young. Kaikki siltä väliltä olisi elämän pilkkaa, ajattelin. 

Nyt oma elämäni on tilastojen mukaan suurin piirtein keskivaiheillaan, toisin sanoen nuoruuteni on aikaa sitten jäänyt taakse ja elän tukevasti keski-ikää, sitä hämmentävää vaihetta jonka sanotaan olevan ihmisen toinen nuoruus, toinen mahdollisuus, uusi elämä, elämän parempi puolisko, mitä milloinkin.

Kesän kukat loistavat vain hetken. Ne eivät pysy ikuisesti nuorena, forever young. Mutta joka vuosi ne kukkivat uudelleen. Postauksen kuvituksena kukkia Haagan alppiruusupuistosta ja kotipihalta. 

Suhtaudun kaikkiin näihin keski-ikää hehkuttaviin määreisiin terveen skeptisesti, ja 42-vuotiaana yhä odottelen sitä "ihmeellistä uuden alun tunnetta, vapautumista, kypsymisen tuomaa varmuutta", kuten monet julkisuuden henkilöt mediassa keski-ikää kuvailevat. 

Mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että keski-ikä on ihmisen parasta aikaa, kysyn yhtä ihmeissäni kuin kysyn seuraavaa: mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa?

Kumpi näistä väitteistä on oikeassa? Päivien kääntyessä uuteen, kuukausien ja vuosien vierähtäessä, kysyn edelleen tuota samaa.

Kun olin todella nuori, 13- tai 16- ja 18-vuotias, kuuntelin ahkerasti venäläistä iskelmää, jonka suomennettu versio on nimeltään Oi niitä aikoja. (Älä kysy miksi kuuntelin sellaista; se on vain pieni osa omituisesta musiikkimausta, joka minulla silloin(kin) oli.)

Laulun kertosäe kuuluu seuraavasti:

Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja

Ne tahtoisin niin elää uudelleen

Tuo aika rakkauden

Tuo aika nuoruuden

Tunsin jo silloin, että sen sanat kertoivat elämästäni, vaikka samaan aikaan en ymmärtänyt niitä ollenkaan. Mitä laulussa oikein sanottiin? Jotakin äärettömän tuttuja ja täysin outoa samaan aikaan. 

Myöhemmin olen tajunnut, että sanat koskettivat jotakin minulle siinä ihmisiässä tuntematonta ulottuvuutta vanhassa sielussani. Ymmärsin ja olin ymmärtämättä niitä samaan aikaan. Ihmiselämän pituus tai lyhyys oli minulta, tuskin lapsuudesta selvinneeltä, vielä salattua, vaikka jossakin tietoisuuden sopukoissa se tieto ehkä minulla jo olikin.

Tässä vaiheessa elämää tajuan jo paljon paremmin. Tajuan, kuinka lyhyt yksi ihmiselämä on. Kuinka lyhyt on nuoruus, ja kuinka helposti se kiitää ohi ilman että sitä ymmärtää tai ehtii arvostaa ja siitä nauttia.

Nyt on minun vuoroni sukupolvien ketjussa käydä läpi eksistentiaalista ahdistusta, josta on usein vaikea erottaa, mikä on maailman tapahtumien, mikä oman elämän painopisteen siirtymisen seurausta. Jokainen ajatteleva ihminen käy vuorollaan läpi oman katoavaisuutensa pohdinnan, joka usein sekoittuu ja siivilöityy maailman tilan ja joukkotuhon uhkaan. 

Jokainen sukupolvi vuorollaan herää haavoittuvuuteensa, maailman haavoittuvuuteen, tajuamaan sen että olemassaolomme on napinpainalluksen päässä. Jos isommat voimat ja suurvaltojen johtajat päättäjät, räjähdämme ilmaan nopeammin kuin ehdimme edes ymmärtää. 

Jokainen sukupolvi vuorollaan pelkää ja toivoo, että tulisi iso pamahdus joka veisi kaiken mennessään, puhdistaisi maailman, tekisi lopun tästä maailmasta  ja kaikesta sen järjettömyydestä. 

Jokainen sukupolvi vuorollaan toivoo, että tulisi mitä tahansa, mikä veisi tämän hulluuden mennessään ja saisi tuntemaan jotakin, herättäisi tästä horroksesta ja turruttavasta yltäkylläisyydestä, johon yltäkylläisyyden sukupolvi toisensa jälkeen vaipuu. Mitä tahansa, joka toisi hurmion  ja elämän tarkoituksen takaisin. 

Ensimmäinen maailmansota puhkesi olosuhteissa, joissa kaikki oli päällisin puolin rauhallista, tyyntä ja sopuisaa. Liian sopuisaa ja rauhallista. Pinnan alla kyti rauhaton kuplinta, yltäkylläisyyden aiheuttama tarkoituksettomuus, levottomuus joka ei jättänyt rauhaan.

Kun sota lopulta syttyi, hurraavat väkijoukot saattoivat sotapojat matkaan, hurmion vallassa molemmat. Mitä tahansa, mikä saa tuntemaan minut olemaan elossa. 

Ihminen tarvitsee tätä tunnetta, tarkoituksen tunnetta elämälleen, jotakin jonka puolesta hurmioutua ja johon uskoa, jotakin jolle vannoa uskollisuutta, jonka puolesta kaatua. Nuorilta kaikki sellainen onnistuu ongelmitta, kaikki on yhtä hurmiota kun on juuri kasvettu ulos lapsuudesta ja tajunta on laajentunut oman kodin ulkopuolelle ymmärtämään, että on olemassa kokonainen maailma ja elämä kokemuksia täynnä.

Kun ihminen kasvaa, kaikki tällainen katoaa. Se on fysiologinen väistämättömyys kaiketi, aivot toipuvat ja tottuvat hahmottamaan maailman ja kaikki sen mahdollisuudet; se kaikki ei enää olekaan silkkaa ihmettä. 

Katoamme uraputkeen, kaikki toistuu vuodesta toiseen, parisuhteidemme alun hormonihuuma katoaa kuten luonnollista ja lajinmukaista on, mutta jäämme ikuisesti kaipaamaan ensirakkautemme perään. 

Tulee tottumus ja rutiini, toistot jotka turruttavat ja saavat ajan juoksemaan. Enää ei ole mitään, mistä yllättyä, varsinkaan sen jälkeen kun on mahdollisesti saanut omaa jälkikasvua ja hetkeksi huumaantunut kaikesta siitä onnesta ja tyydytyksestä, minkä lajinomaisten vaistojen seuraaminen saa aikaan. 

Viime aikoina olen joidenkin vuosien tauon jälkeen taas kuunnellut Forever youngia kerta toisensa jälkeen. Se saa minut tuntemaan täsmälleen samoin kuin kaksikymppisenä, jolloin sitä nuoren sydämen innolla kuuntelin.

Haluan olla ikuisesti nuori, haluan! Vai haluanko? Kuka tässä maailmassa jaksaisi olla ikuisesti nuori? Kuinka lyhyt onkaan hetki, jonka täällä olemme,  mutta miten ihana hetki se onkaan, ennemmin tai myöhemmin kaikki katoaa, kuten laulussa sanotaan, kuinka vaikeaa onkaan vanheta ilman tarkoitusta. Onko minun elämälläni tarkoitusta, onhan minulla se? 

Niin paljon unelmia, niin paljon toiveita, ajatuksia, niin lyhyt elämä. 

Onko parempi kuolla nuorena vai elää ikuisesti nuorena? Tämä kysymys polttaa tajuntaa yhä vielä, en saa siltä rauhaa. 

Ikä on tuonut myös lisää kysymyksiä: Mitä tarkoittaa nuoruus, missä kulkee sen raja? Onko nuoruus fyysistä hehkeyttä, rypyttömyyttä, elämän alkua, vai voiko se olla myös mielentila, ajaton ja riippumaton fyysisestä iästä? Vai onko sellaisen väittäminen vanhenemisestaan epätoivoisten ihmisten keksimää lohduketta?

Ja onko lopulta totta, että että parhaat kuolevat ensin? Tälle kannalle olen vaivihkaa ja ajatuskulun passiivisen itsetuhoisuuden siemenen sisältävän hyväksyen taipunut, mutta lisännyt siihen tärkeän seikan: eivät vain parhaat, vaan ehkä myös onnekkaimmat. Heidän ei tarvitse nähdä ja kokea ihon rypistymistä, elimistön rapistumista, kudosten tuhoa, sairautta, tajunnan hämärtymistä muistisairauden muodossa, kitumista sairaalavuoteella vuodesta toiseen.

Sitä kaikkea mitä ihminen alkaa ympärillään nähdä, kun ikä lisääntyy ja läheiset ikääntyvät, omat isovanhemmat, vanhemmat, sukulaiset, ystävien vanhemmat ja sukulaiset, lopulta koko tuttavapiiri.

Life is a short trip, kuten Alphavillen Forever Youngissa sanotaan. Aikamme täällä on lyhyt, katsoipa sitä mistä näkökulmasta hyvänsä (paitsi hyvin nuoren ihmisen, vielä kaikesta tietämättömästä). 

Hetkeäkään ei pidä tuhlata negatiivisuuteen, katkeruuteen, vihaan tai matalamielisyyteen. Se kaikki pelkästään tuhoaa sitä, mikä on kaikkein kallisarvoisinta ja katoavinta: elämää itsessään, lyhyttä tai pitkää.