Ikituisku ja kunnon talvi on täällä - ja miksi se on pelkästään ihana asia

Helsingissä on viime viikkoina satanut lunta urakalla. Monin paikoin lunta on tällä hetkellä enemmän täällä kuin Lapissa. Ja elämme vasta joulukuun puoliväliä!

Tämä talvi on ollut tähän mennessä unelmien talvi: aikainen, marraskuun puolella satanut pysyvä lumi, säännöllisiä lumisateita, ei juuri ollenkaan loskakelejä ja vesisateita. Välillä pakkanen on kiristynyt enemmänkin. Tällä hetkellä mittari näyttää yhdeksää pakkasastetta. 

Jo viikon, parin ajan on päässyt hiihtämään, luistelukenttiä jäädytellään. Näyttää siltä, että toistuu sama kuin viime talvena, unelmien lumitalvi sekin, eli että luistelemaan pääsee jo ennen joulua.

Ihanaa, mahtavaa, täydellistä. Ylisanat loppuvat kun alkutalvea kuvailee. 

Maisema ikkunasta ikituiskun aikaan.

Juuri tällainen kuuluu talven olla näillä leveysasteilla. Lumi vie pois pimeyden marraskuussa ja valaisee toivottavasti helmi-maaliskuuhun saakka. Ei tätä pimeyttä muuten kestä. 

Tällä hetkellä eletään talven ehkä kauneinta ja mahtavinta hetkeä, ainakin jos minulta kysytään: Helsingissä pyryttää sankasti kovan tuulen kera ja pakkasta on kunnolla mikä tarkoittaa kinostuvaa, kevyttä lunta yllin kyllin. 

Palasin juuri parin tunnin ulkoilulta, joka alkoi hämärän laskeutuessa puoli neljän aikoihin. Kävelimme tyttären treeneihin parin kilometrin päähän kotoa. Lähimetsän läpi, maantien vartta, toisen metsikön läpi ja lopuksi teollisuusalueen jalkakäytävillä.

Lunta ja tuiskua kaikkialla, autotiet ja jalkakäytävät täynnään. Katulamput paljastivat hiutaleitten vimmaisen tanssin tuulessa, kävely oli yhtä hangessa rämpimistä ja kaikki ympärillä, teollisuusaluekin, oli kaunista, utuista, valkeaa usvaa.




Kunpa maailma voisi aina olla yhtä kaunis, yhtä karu ja yhtä pehmeä yhtä aikaa. Jos voisin, jäisin tähän lumituiskuun ikuisiksi ajoiksi. 

Sillä aikaa kun tyttö oli taekwondotunnilla, kävelin lähialueella ympäriinsä, kävin vastaan sattuneessa kaupassa ostamassa kynttilöitä, päärynöitä, oliiviöljyä ja illallisruokaa perheelle, sitten taas kävelin takaisin treenisalin ovelle lasta odottelemaan. 

Ja nautin joka ikisestä hetkestä! Harvoin on ulkoilu näin perinpohjaisen piristävää. Pehmeää lunta jossa saa kahlata jalkakäytävällä ennen kuin aurat ovat ehtineet lanata tien liukkaaksi ja lumettomaksi, tuiskua joka puolella, sään kanssa pyristeleviä jalankulkijoita ja autoilijoita.

En tiedä olenko hullu vai outo vai molempia, koska nautin tällaisesta säästä niin paljon. Tyttäreni mielestä ennen kaikkea ensimmäistä - niin hän ainakin tuumi kun palasimme treeneistä hangessa rämpien ja tuulen piiskatessa hiutaleita kasvoille pistelevien piikkien lailla. 

Kuinka voit pitää tästä ilmasta, hän kysyi, luntahan tuiskuaa kasvoille ja silmiin ja kaikkialle. Laita huppua tiukemmalle, kehotin vastaukseksi oman huppuni uumenista hymy huulillani. Vaikka hän vähän valittikin, tiesin hänen kuitenkin nauttivan säästä itsekin. Ainakin siitä päätellen, kuinka hän vähän väliä hyppäsi tieltä pientareelle kokeilemaan lumen syvyyttä - polveen saakka ellei enemmänkin - ja siitä millainen ilme hänellä oli kasvoillaan.

Ei hän - vielä ainakaan - ole kadottanut lapsenomaista innostustaan lumesta, eikä toivottavasti kadotakaan, vaikka lumi kuulemma vakavasti haittaa jalkapallon potkimista ja on siksi ei-toivottava asia. 

Ikituiskun alkaessa lähdimme kävelylle ja
takapihalla vipelsi pari kaurista.

Minä en ainakaan ole tuota innostusta kadottanut. Viime viikkoina olen ulkoillut enemmän kuin normaaliaikuiselle on varmaan soveliastakaan, hyppinyt lumihangessa, kahlannut koiran kanssa metsissä polkujen ulkopuolella, laskenut lasten kanssa mäkeä, rakentanut lumilinnoja, ryöminyt lumitunneleissa...

Ja nyt tämä ihana, ihastuttava, uskomaton lumipyry, kaiken sen lumisateen jälkeen jota viime viikkoina on jo tullut. Pääkaupunkiseudulla puhutaan jo ikituiskusta, lumentulosta jolle ei näy loppua. 

Muistan elävästi kahden vuoden takaisen mustan talven, juuri korona-aikaa edeltävän talven 2019-20. Silloin lunta ei satanut ollenkaan, ja jo pakkasen puolella käyminen oli jotakin erityistä ja pienen juhlan aihe. 

Se oli elämäni kamalimpia talvia ja ajanjaksoja. Sellaista en koskaan enää halua kokea, lumetonta, mustaa ja synkkää talvea. Ja sellaisia meille kuitenkin asiantuntijoiden voimin povataan, ilmastonmuutoksen takia.

Mutta viime talvi olikin sitten taas sellainen ihana vanhanajan talvi, ja tästä näyttää tulevan samanlainen. Upeaa, ihanaa, mahtavaa. Taas loppuvat ylisanat.

Illan lumileikit kotipihalla.

Jokainen lumipyry ja pakkasjakso on enemmän kuin tervetullutta. Voi olla, että ilmastonmuutos vielä vie meiltä nämä talvet tai sitten ei, ehkäpä ilmastonmuutosta ei tulekaan tai se korvautuu luontaisella ilmaston kylmenemisellä, ja onpa heitäkin, jotka sanovat keinotekoisen ilmastonmuokkauksen alkaneen ja kääntäneen lämpenemisen kelkan.

Kuka on oikeassa ja kuka väärässä, sitä tietää tuskin kukaan tai ainakin vain hyvin harva, enkä ainakaan minä edes välitä pohjimmiltaan tietääkään. Ehkä kuulun siihen suureen silmänsä sulkevien joukkoon, mutta olkoon niin, tai sitten heihin jotka ajattelevat liikaakin, hoksaavat yhteyksiä ja kärsivät enemmän kuin pensaaseen päänsä laittajat, sillä ei nyt ole väliä.

Nyt nautin tästä talvesta ja lumesta niin paljon kuin vain ihminen voi nauttia. 

Olenko siis hullu tai poikkeusyksilö? Kun tänään odottelin tytärtäni treeneistä teollisuushallin ulkopuolella tuulen viskoessa lumipyryä kasvoilleni ja kaikkialla ympärilläni, ainakin tunsin itseni jälkimmäiseksi.

Olin nimittäin ainut vanhempi, joka saattoi ja haki lapsensa jalkaisin treeneihin. Muut kuskasivat jälkikasvuaan autolla, monet ovelle saakka vaikka oven edusta on tavallisesti autoilta kielletty alue. Lumipyryn utuisuudessa ajokielto näytti unohtuvan. 

Urheiluhallin ovella oli ruuhkaa, kun
vanhemmat kuskasivat lapsiaan harrastukseen kenkiä
lumeen sotkematta.

Eräs liikuntahalliin menijä ihmetteli ulkona seisomistani oikein ääneen. "Miksi seisot siinä ulkona, mikset tule sisään?" Kun ilmoitin odottelevani lastani treeneistä, ihmettely oli edelleen suurta: "Miksi et odota sisällä, tällaisella ilmalla?"

Tykkään tästä säästä, vastasin ihmettelijälle, jolloin hän pyöritteli päätään ja teki käsillään eleen, josta ei voinut erehtyä: hullu mikä hullu.

Hullua tai ei, mitä on väliä jonkun luonnosta ja sääoloista vieraantuneen ohikulkijan eleillä ja ilmeillä. Tämä on se sää, jollainen talvella Suomessa kuuluu olla. Kaikki muu tarkoittaa epänormaalia pimeyttä. Ja niin kauan kuin meillä on tällaisia talvia, on moni muukin asia ihan hyvin. 

Lopuksi kuvia viime päiviltä ja viikoilta talven ihmemaasta, jonka keskellä parhaillaan elämme:








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Mitä jos elämä onkin aivan hyvä juuri näin?