Kuka on syyllinen sotaan?



Taivaalta sataa märkiä rättejä, lopputalven lunta joka muodostuu loskaiseksi hyhmäksi plussakelien kutistaman hangen ja aurausautojen liukastelutantereeksi muuttaneiden kävelyteiden päälle. Kuorruttaa puut ja taittaa niiden oksat kohti maata, raskaan taakan alla.

Katselen lumihiutaleita ja ajattelen Ukrainaa, jossa tällä hetkellä sataa taivaalta jotakin aivan muuta kuin lunta. Ajattelen hälytyssireenejä, jotka ulvovat Kievissä. Ajattelen ihmisten, lasten, eläinten hätää. Heitä jotka menettävät tässä kaikessa lapsensa, puolisonsa, sisaruksensa, ystävänsä, rakastettunsa, kummilapsensa, naapurinsa. Tai henkensä.

Ajattelen kaikkia niitä vuosia ja kohta jo vuosikymmeniä (sen verran vanhoja jo olemme), jolloin erään ystäväni kanssa olen puolileikilläni mutta totisia ajatuskulkuja paljastaen puhunut Venäjän uhasta ja siitä, että tsaariaikojen ihannointi ei ole siellä koskaan loppunut; jonakin päivänä se vielä hyökkää ja kukaties vielä meillekin.

Olemme jo lukiossa pohtineet näitä asioita ystäväni kanssa, nuoruuden vuosina jolloin tällaisia asioita ei pitäisi ajatella ja vuosikymmeninä, jolloin puhuminen Venäjän uhasta oli oikeasti passè, poissa muodista, auttamattomasti vanhanaikaista.

Ja silti olemme kaikki nämä vuodet jatkaneet siitä puhumista, aina välillä muiden asioiden lomassa. Mitähän Putin meinaa, jotakin se suunnittelee, jotakin epäluotettavaa siinä on. Milloin se hyökkää ja minne.


Ei kai sentään kuitenkaan, järki on sanonut. Ehkä se kuitenkin on mahdollista, tunne on vastannut.

Nyt jo tiedetään, että järki on Venäjän johtajalla tässä hommassa hukkunut voimantunnon, loukatuksi ja mitätöidyksi tulemisen tunteiden ja ties minkä, vain hänen itsensä tietämään ajatuskulun tieltä. 

Järki on sodasta aina kaukana. Se on silkkaa pahuutta, riippumatta siitä mitä (teko)syitä sille yrittää antaa, joko oman tai vastustajan propagandan puolelta. 

Olkoon "syyllinen" liiaksi länteen levinnyt, provosoiva NATO tai oikukas, loukattu, todellisuusharhainen Venäjä, mitään oikeutta hyökkäykseen ja väkivaltaan ei koskaan ole. Ei koskaan. Se joka hyökkää, on aina syyllinen. 

Sota ei ole koskaan perusteltu ratkaisu, ei oikea ratkaisu, vaan aina tuomittava teko, kuka hyvänsä sen aloittaa tai kuka siihen yhtyy ja miksi.

Kaikki jotka muuta sanovat ovat kadottaneet inhimillisyydestä jotakin oleellista ja tärkeää. 

Miksi lännen johtajat ja me ihmiset länsimaissa olemme niin ihmeissämme, niin voimattomia ja kyvyttömiä reagoimaan? Koska meillä järki on aina se, joka päättää ja hallitsee. Järjettömiin päätöksiin ja tekoihin on hyvin vaikea vastata. On kuin puhuttaisiin eri kieltä, eri planeettojen kieltä, kokonaan eri äänteillä ja kielen rakenteilla. 

On niin paljon mitä emme tiedä, emme ymmärrä. Jossakin pinnan alla, kulisseissa, kaiken takana. Ja tietoisuus siitä häiritsee ja estää kokonaiskuvan muodostamista.  Kuka hampstraa joditabletteja tunteakseen olonsa edes vähän paremmaksi (eli saadakseen tunteen, että voi itse tehdä edes jotakin konkreettista, kuka lahjoittaa vaatteita Ukrainaan, kuka lukee ja kuuntelee kaikki mahdolliset uutiset, kuka ei halua lukea yhtäkään. Jokainen yrittää selviytyä uudessa, vaikeassa tilanteessa parhaaksi näkemällään tavalla.


Uutiskuvat täyttyvät nyt k-taudin sijasta sodalla, I`m fully v*ccinated -reunukset profiilikuvissa ovat vaihtuneet keltaiseen ja siniseen. On kuin asiat olisivat yhtäkkiä palautuneet mittasuhteisiinsa, eilinen hulluus vaihtunut uuteen hulluuteen ja tällä kertaa todelliseen, vääristelemättömään: sotaan joka pahimmillaan uhkaa kaikkien meidän olemassaoloamme.

Se ei voi ulottua tänne, meillä ei ole hätää, turvallisuuspoliittinen tilanteemme ei ole sanottavasti huonontunut, näin meille toistellaan päättäjiemme taholta ja näin me mielellämme tuudittaudumme ajattelemaan.

Mutta todellisuudessa kaikki on mahdollista, sen Ukrainan tapahtumat ovat osoittaneet. Aiemmat rauhan vuosikymmenet ovat tuudittaneet meidät ajatteluun, jonka mukaan kaikki paha tapahtui jossakin menneisyydessä tai tapahtuu tällä hetkellä jossakin kaukana meistä.

Mutta ei se ole niin. Paha voi tapahtua meilläkin, ja se tapahtuu jo: Ukraina on kilometreissä lähempänä Helsinkiä kuin Äkäslompolo, jossa juuri vietimme talvisen lomaviikon. Täytyy varautua jopa pahimpaan, sanovat asiantuntijat. Maailmanpoliittinen tilanne on täysin sekaisin, Euroopan johtajat ovat neuvottomia ja kuin halvaantuneita äkillisesti alkaneessa kriisissä (huolimatta siitä että merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään).

Ei ole keinoja, ei kieltä. Yksittäisillä ihmisillä vielä vähemmän kuin päättäjillä. 

Ei ole opasteita, ei maamerkkejä. Muuta kuin se, että pysyttelee aina ja joka tilanteessa oikealla puolella, rakkauden ja inhimillisyyden puolella. Kun sitä pitää maamerkkinä, ei voi mennä vikaan. Eikä silloin merkitse se, millä "puolella" olet, oletko sattunut syntymään Ukrainaan, Venäjälle, Ranskaan, Israeliin, Kiinaan, Amerikkaan, Suomeen. 

Silloin ei merkitse poliittinen katsantokanta eivätkä geopoliittiset voimasuhteet. Vain se, minkä sydän tietää oikeaksi ja johon ei kuulu viha, väkivalta eikä verenvuodatus. 

(Teksti on kirjoitettu 25.2.2022)

Kommentit

  1. Hyvin sanottu, itse näin muutama viikko sitten painajaisia käärmeestä ja sitten Putinista joka neuvotteli palatsissaan jotain mutta en ymmärtänyt mitään, olin vaan kuten kärpänen katossa siinä unessa. Joillekin ei sovi valta, kun on valtaa voi tehdä mitä tahansa missä tahansa ja joskus historia toistaa itseään. Kansalle on tärkeää miettiä minkälaisia johtajia valitsee, vaikka naapurimaassa kansa tuskin saa päättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh mikä uni! Olit siinä kärpänen katossa mutta näit ja ymmärsit silti kaiken, alitajunnassasi ja etukäteen... Valta turmelee, niin sanotaan, ja tässä(kin) tapauksessa huomataan että se on erittäin totta. Ja historia toistaa itseään kuten osuvasti kirjoitit, historiasta ei ihminen mitään valitettavasti näköjään opi. =(

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin