Italia vaihtui Lappiin - revontulibongausmatkalla Äkäslompolossa


Siitä on ollut puhe vuosikausia. Sen jälkeen kun tyttäremme syntyi ja sai nimensä, olemme sitä toistelleet: jonakin päivänä viemme hänet Lappiin katsomaan revotulia.

Lapsia syntyi kaksi lisää, ja yhä vain puhuimme saamatta kuitenkaan aikaiseksi. Kaikilla lomillamme, kesäisin, jouluina, pääsiäisinä, suuntasimme aina Italiaan tai korkeintaan Itä-Suomeen mökille. Lappi ja revontulet siirtyivät aina vain kauemmaksi.

Tarvittiin maailmanlaajuinen viruspandemia ja Italian-matkojen vaikeutuminen ja muuttuminen vähemmän houkuttelevaksi, suorastastaan välttämättömäksi kerran vuodessa suoritettavaksi velvollisuudeksi, jotta asiaan tuli muutosta.

Muut loma-ajankohdat vuoden aikana vapautuivat Italialta ja sitä myöten lomiin varatut rahavarat. Nyt jos koskaan oli aika Lapille ja revontulille! Nyt lapset, nyt lähdetään katsomaan revontulia. 

Varasimme majoituksen hyvissä ajoin syksyllä vähän summamutikassa hyväntuntuisesta paikasta tarpeeksi pohjoisesta ja sopivalla hinnalla. Paikkakunta oli Äkäslompolo, ja äkkiseltään kartasta katsoimme että muutama tunturi siinä oli lähellä, rauhaa ja hiljaisuutta riittäisi ja vuodenajan huomioiden lunta olisi varmasti tarpeeksi, ja mikä parasta, hyvät olosuhteet revontulien katsomiselle. 

Vasta matkalla autossa karttaa tarkemmin tiiratessa valkeni, että Yllästunturi sijaitsee viiden kilometrin päässä majapaikastamme ja että Äkäslompolo on yhden Suomen suosituimman laskettelukeskuksen paikkakunta. 

Olimme siis vahingossa valinneet revontulibongausreissumme paikaksi turistirysän. Aluksi se vähän harmitti, mutta sitten päätimme ottaa asiasta hyvät puolet esiin. Ainakin palveluja olisi lähellä, eikä vielä onneksi ollut hiihtolomaviikko, joka olisi taatusti tehnyt matkasta kaikkea muuta kuin hiljaisen ja omaa rauhaa tarjoavan. 



Matka kesti Oulussa yöpymisineen kaksi päivää, mikä automatkustamiseen tottuneen kolmen lapsen ja yhden koiran perheelle olikin oikein sopiva tahti. Matkalla ehdimme virittäytyä tunnelmaan eli laskeutua lomarytmiin ja hitaammille taajuuksille. Erityisesti itselleni se on hyvin tärkeää: hidas matkaaminen, ajatusten ja mielen valmistaminen uudelle, virittäytyminen uusille taajuuksille. Rakastan pitkiä automatkoja, kirjoitti koululainen kouluvihkoon ylimääräisen lomaviikon ajaksi annettuun kirjoitustehtävään, ja siitä sain vahvistusta siihen etteivät lapsenikaan siitä kovasti ainakaan kärsi.

Mitä pidemmälle pohjoiseen ajoimme, sitä valkoisemmaksi kävivät maisemat ja korkeammiksi lumivallit tien sivuilla. Tie kapeni, lämpomittarin lukema laski, katuvalot harvenivat ja pian niitä pilkisti pimeydestä enää niin harvoin että niitä oli alkuun säikähtää. Päivisin aurinko valaisi kulkuamme takalasiin paistaen, illan pimetessä tähtitaivas syttyi tuikkimaan. Kilometri toisensa jälkeen jäi taakse.

Onni kasvoi, rauha lisääntyi, arki loitontui. Minne oikein olemme matkalla, kylmään ja pimeään pohjoiseen emmekä edes tiedä tarkalleen mihin, ajatus karkasi mieleeni välillä mutta työnsin sen pois sillä jotenkin vain tiesin, että tämä matka piti tehdä ja olimme menossa juuri sinne minne pitääkin. 

Matkalla mieheni kertoi Suomessa asuvasta italialaisesta ystävästään, jolle oli maininnut Lapin-matkasta. Mitä ihmettä oikein aiot, ajaa tuhat kilometriä sinne missä on vielä kylmempää ja pimeämpää kuin Helsingissä, kaveri oli tokaissut ja katsonut kuin vähäjärkistä. Miksi et matkusta lomalla Italiaan, lämpöön ja valoon, minua ei ikinä saisi sinne jumalanseläntaakse keskelle ei mitään kauaksi kaikista. 

Mieheni ei oikein osannut kunnolla vastata, oli kuulemma nauranut vain. Ei ole kaikista Lapin-matkaajiksi, ei etenkään kaikista valoon, lämpöön ja ihmisvilinään tottuneista italialaisista, ja ihan ymmärrettävästi. Onneksi miehestäni on. Hän sentään yrittää ja yllättää minut kerta toisensa jälkeen uudelleen sillä, miten vaivattomasti sulautuu yhä uusiin suomalaisiin maisemiin ja tilanteisiin, sinne jumalanseläntaaksekin kauaksi kaikista ilman mitään ongelmia.


.

Ja niin me saavuimme yönpimeässä mutta lumen ihmeen kirkkaasti valaisemassa maisemassa perille määränpäähämme kahden ajopäivän jälkeen. Kuerkaltion lomakylä oli se paikka jossa loma-asuntomme sijaitsi, sekin vähän vahingossa valittu sillä olimme kuvitelleet vuoranneemme tavallisen kodin mutta tulimmekin lomakylään jossa identtinen talo toisensa jälkeen levittäytyi lumikinosten keskellä Kuertunturin kupeessa. 

Ei ollenkaan hassumpaa! Kaikki tarpeellinen pienessä koossa, lämmin mökki ja saunakin vielä. Mitä sitä muuta osaisi ihminen kaivata. Nyt puuttuivat enää revontulet. 

Ennusteet lupasivat heikkoa todennäköisyyttä taivaantulien näkemiseen, mutta emme antaneet sen masentaa. Olihan taivas kirkas ja pakkasta reilusti yli kaksikymmentä astetta. Olimme kuitenkin matkasta uupuneita ja lapset nukahtivat väkisin yhdeksän kieppeillä mökin parvelle ja alakerran sohvalle, kuka minnekin ja minä valvoin heidän untaan, kun mieheni kävi ulkona vähän väliä koiran kanssa tarkkailemassa pohjoistaivasta. Ei mitään revontuliin viittaavaakaan, vain puiden välissä mollottava täyttä lähenevä kuu.

Seuraavana aamuna nukuimme myöhään ja illalla olimme valmiimpia revontulibongauskoitokseen.  Tiirailimme Ylläksen yöpuu -sivustolta löytyvää revontulikameraa joka lähettää reaaliaikaista kuvaa Äkäslompolojärven yltä. Siitä olimme saaneet ystävälliseltä naapuriltamme jo Helsingissä vinkin ja nyt se oli osoittautumassa kullanarvoiseksi.

Herkeämättä, vähän väliä kuvaa tarkkailimme, ja yhtäkkiä tärppäsi: kameran kuvassa näkyi jotakin vihreää! Istuin hikoilemassa saunan lauteilla kun hälytys kävi, äiti, nyt niitä revontulia on siellä järvellä, tule äkkiä pois saunasta. 

Tuskin koskaan olen sellaisella kiireellä päässyt saunasta täysiin talvipukeisiin ja pukenut lapseni tuplasti lämpimämmin. Koiranpentu oli pakko jättää kotiin sillä pakkasta oli lähes kolmekymmentä astetta, mutta me muut perheenjäsenet pakkauduimme kaikkine toppavaatteinemme autoon ja hurautimme parin kilometrin matkan Äkäslompolojärvelle.

Voisiko olla että nyt toteutuisi vuosikymmenen haaveemme? Näky jota kukaan meistä ei ollut vielä elämässään nähnyt, en edes minä, ikäni Suomessa asunut ja jo muutaman talvisen Lapin-reissun elämässäni tehnyt? Sen jonka olin luvannut tyttärelleni jonain päivänä näyttäväni. Näkisimmekö sen nyt? 

Parkkeerasimme auton paikallisen marketin (Jounin kauppa) parkkipaikalle ja kävimme puolijuoksua kaupan takana avautuvalle järvelle, hengitys vain höyrysi pimeydessä ja lumi narisi askelten alla.

Ja siellä se taivaalla väreili, vihreä, utuinen raita. Vaihtoi paikkaa ja muotoa, kohosi ylös ja sitten taas alemmas. 



Kaikista auringonpurkausten aktiivisuuden vähäisyyden varoitteluista huolimatta (todennäköisyys revontulille niinä päivinä vähäinen, sanoivat ennusteet) siellä ne taivaalla loimusivat: revontulet. Heikkoina ja häilyvinä, juuri ja juuri näkyvinä, mutta näkyivät kuitenkin.

Katselimme niitä ikionnellisina välittämättä siitä, että tänä poikkeuksellisen auringon elektronipurkausaktiviisuuden aikoihin varmasti jopa Helsingissä saattaa olla mahdollista samanlaisia tulia, ellei parempia. 

Me olimme matkustaneet tuhat kilometriä ja värjöttelimme siinä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, ja juuri tämä oli meille se oikea hetki ja tapa nähdä revontulia. Niiden heikko leiskunta ulottui sydämeen asti. 

Katsoin tytärtäni jolle olin hänen syntymästään asti luvannut tämän hetken ja toivoin, että edes osa näiden revontulien lämmöstä, sen jonka omassa sydämessäni tunsin, ulottuisi häneenkin. Että hän muistaisi tämän hetken ja että se merkitsisi hänelle jotakin lämmintä ja hyvää. Vielä joskus sittenkin, kun minua ei enää olisi.

Vedimme kaulahuiveja ja kauluksia yhä korkeammalle, kylmä puri poskiamme ja neniämme, mutta kun edessä leiskuvat revontulet, heikotkin, ei niille voi kääntää selkäänsä ja kävellä pois. Tuijotimme näkymää kaikki viisi. Olimme lähteneet mökiltä niin kiireellä ettei ollut aikaa valmistaa mukaan kuumaa kaakaota kuten olimme suunnitelleet, mutta toisaalta, ei nyt olisi ollut sopivaa hetkeä sen juomiseen. Emme olisi voineet kukaan laskea katsettamme taivaalta sen vertaa, että juoman saisi termospullosta mukiin. 



Vain varttitunti, ehkä kaksikymmentä minuuttia, ja näytös oli ohi. Taivas oli taas pelkästään tumma ja tähdet ainoat valonlähteet täysikuun lisäksi. Tenhoava leiskunta oli poissa.

On kauhean kylmä, mennään jo kotiin, sanoivat lapset ja oikeassa he olivat. Oli todella kylmä ja palasimme autolle ajaaksemme kotiin, sormet kohmeessa laitoin kuopuksen turvaistuimen vöitä kiinni ja lämmittelin paleltuneita sormia myöhemmin mökissä kamomillateekupin ympärillä.

Oliko se totta, olimmeko juuri nähneet revontulet? Kyllä se oli! Emme olleet nähneet sellaista värikylläistä leiskuntaa joita turistikuvissa nähdään, mutta sen minkä olimme nähneet näimme omin silmin. 

Uni tarttui jokaikiseen meistä kun painoimme pään tyynyyn myöhäisen revontuliseikkailumme päätteeksi. Ennen kuin oma uni tuli, ehdin ajatella kuinka reippaita ja suloisia lapsemme ovatkaan, matkanneet Suomen päästä päähän vanhempien revontulilupausten perässä ja oi mikä onni olikaan käynyt että olimme edes jotakin taivaalla nähneet. 

Ja nyt he nukkuivat sikeästi, unihengitys oli yön ainoa ääni ajoittaisen koiran liikuskelun äänien lisäksi, kaikki uusi ja lumen paljous oli uuvuttanut niin koiran kuin lapset.

Mieheni oli myös jo unessa, hän oli yhä uupunut ajettuaan koko pitkän matkan Helsingistä mutta nyt hän voisi kertoa kaverilleen, että revontulet oli nähty eikä sitä vaihtaisi Italian-lomaan, varsinkaan tämänhetkisen Italian tilanteeseen jossa ihmisiä jaotellaan passeilla eri kasteihin ja vastakkainasettelu maassa on kovaa. 

Kuuntelin lomamökin hiljaisuutta ja vaikka silmäni olivat auki, oli sysipimeää eikä ikkunoista näkynyt valonpilkahdustakaan. Olimme paikassa jossa valosaastetta ei ollut ja se näkyi sisälle mökkiin asti. Täysikuu olisi saattanut valaista jos se olisi sopivasti sattunut paistamaan, mutta oli kai niin myöhä ettei se enää loimottanut taivaalla. Oli vain pimeyttä ja kylmää, ja mökin lämmössä peiton alla sitä kuuntelin. 



Aurinkoisen, kylmän ja hiihdontäyteisen päivän jälkeen meitä odotti vielä toinen pilvetön täysikuun ilta ja yö, mutta sen yön taivas oli tumma. Pakkasesta ja pilvettömyydestä huolimatta revontulet antoivat odottaa itseään loputtomiin.

Helpolla emme antaneet periksi: vaikka livekamera näytti pelkkää tähtitaivasta, ajoimme silti järven jäälle ja tällä kertaa termospullon ja villapeittojen kanssa. Pakkanen oli painunut jälleen yli kolmenkymmenen asteen, hyhmä huursi kaiken ympärillämme ja tunkeutui villakerrastojen, villahaalarien, villasukkien ja kaulaliinojen alle. 

Kaakao lämmitti hetken mutta mikään ei mahtanut pakkaselle pitkän päälle: se olisi jäädyttänyt meidät hengiltä, sormet kohmettuivat hanskoista huolimatta. 

Jotain sentään näimme, emmekä niin vähääkään. Kuuta ympäröivä halo oli niin vahva, ettemme olleet sellaista kukaan ennen nähneet. Se oli melkein ihmeellisempi näky kuin edellisillan revontulet. 



Kylmälle antaa helposti periksi, varsinkin kun on kolme lasta ajateltavana. Puolen tunnin odottelun jälkeen lähdimme kotiin sormen- ja nenänpäät jäässä mutta vatsat täynnä kaakaota ja vaahtokarkkeja. Lapset olivat jälkimmäisistä niin onnessaan että ajattelin ties monennenko kerran, että helpoin tapa pitää lapset tyytyväisinä on syöttää heille karkkeja. Viis siitä, missä ollaan ja mitä nähdään, kunhan on karkkia.

Seuraavat kolme iltaa olivat pilvisiä ja lumisateisia iltoja. Ei ollut toivoa nähdä revontulen häntääkään. Ne olivat rauhallisempia iltoja, saatoimme ulkoiluntäyteisten päivien jälkeen lämmitellä mökissä rauhassa ilman jatkuvaa revontulikameran kyttäämistä, syödä hyvin, saunoa keskeytyksettä, lukea, kirjoittaa ja piirrellä, mitä nyt kukakin halusi tehdä. 



Matkamme päätarkoitus oli yllättäen saanut täyttymyksensä jo ensimmäisenä täyden päivän iltana ja sen jälkeen aika oli vapaa muulle. Viiden yön sijasta olisimme siis voineet yhtä hyvin viettää Lapissa kaksi yötä ja olisimme saavuttaneet tavoitteemme.

Sen sijaan vietimme lumen, jään ja huurteen keskellä viisi yötä eikä niistä ollut yksikään liikaa. Hiihdimme, vaelsimme tunturille, laskettelimme, leikimme lumessa ja lumikasoissa. Äiti muutetaan tänne Lappiin asumaan, täällä on niin kodikasta ja ihanaa, sanoi ekaluokkalainen kahden lomapäivän jälkeen. Hän joka ensimmäisenä on aina haraamassa vastaan, jos vihjailemmekaan ajatuksesta muuttaa Italiaan jonakin päivänä. Ei Italiaan, ei minnekään, hän kommentoi sellaisiin suunnitelmiin. 

Äiti minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä ennenkin, sanoi esikoinenkin kun kävelimme lumen valtaamassa tunturimetsässä hankien keskellä kulkevalla kapealla polulla. Ollaanko me oltu täällä joskus kun olin pieni?

Ei olla, lapseni, vastasin ja mietin, miksi hänellä mahtoi olla sellainen tunne. Ovatko lapseni Lapin lapsia, edellisessä elämässä täällä eläneitä kukaties, vetääkö heitä tänne jokin sanomaton kuten äitiäänsäkin? (Lue edellisestä Lapin-reissustani teksti Ensikertalainen Lapissa vaeltamassa: kuin kotiin olisi tullut )

Viiden yön jälkeen lähdimme kotimatkalle kohti etelää. Tiet levenivät taas, lumivallit madaltuivat ja muuttuivat lopulta mustanpuhuviksi kokkareisiksi tienreunoiksi, puista tuli korkeita ja tuuheita ja mustia eikä poskipäitä pistellyt eikä hengitys höyrynnyt enää kun astui ulos auton lämmöstä. 



Olimme koko matkan Oulusta seuranneet vastaantulevaa autojonoa, etelän hiihtolomalaisia täpötäysine suksibokseineen ja laskettelukamoineen. Olimme onnellisia että ajoimme vastakkaiseen suuntaan eivätkä ruuhkaiset laskettelukeskukset odottaneet meitä, mutta samalla olin vastustamattomasti hiukan kateellinen kaikille heille joille Lappi oli vasta edessä, vaikka kotiinpaluu ja oma sänky kangastelikin ihanasti edessä. 

Ymmärsin nyt hiukan paremmin kaikkia heitä jotka haluavat Lappiin joka hiihtolomalla, vaikka samalla minulle olikin jäänyt sanomattoman tyhjä olo siitä etten ollut pystynyt vetäytymään oikeasti erämaahan kuten kesän vaellusreissulla vaan olin ikäänkuin katsellut kaikkea sitä tuntureiden kauneutta sivusta ja sivullisena. Laskettelukeskukset eivätkä edes sinänsä hienot ja paljon käyttämämme koneladut ole minulle sitä Lappia johon kaipaan, se on jotakin muuta.

Kaipaan ääretöntä taivasta, tuntureiden lempeää korkeutta joka ei huimaa päätä mutta avaa silti huikaisevia näköaloja, kaipaan ihmisjoukoista vapaata tilaa, tunturikoivuja ja korppeja ja riekkojen rääkymistä, olemista mahdollisimman kaukana ihmisvilinästä ja -hälinästä, nuotiotulen lämpöä, tunturipuron solinaa ja korviahuumaavaa hiljaisuutta. Lumen puhtautta, tähtitaivasta, revontulia. 

Häivähdyksen siitä koimme koko perhe ja jotakin siitä varmasti myös lapset saivat osakseen. Vaikka heillä välillä oli kylmä ja nälkä, hiihtäminen alkoi painaa ja lapaset kastuivat, mutta puna heidän poskillaan illalla ja into kasvoillaan kertoi, että he nauttivat kyllä joka hetkestä. 

Kotimatkalla, jossakin Jyväskylän ja Lahden välillä, taivas yhtäkkiä sai koko matkan voimmakkaimmat värinsä. Aurinko teki laskuaan ja värjäsi läntisen taivaan vahvan purppuranpunaiseksi, oranssiksi, violetiksi, keltaiseksi. 



Näkemämme revontulet eivät voineet kilpailla kaiken sen hehkun kanssa. Näimme koko matkan värikkäimmän taivaan siinä hetkessä, ja ehkä yhden värikkäimmistä jonka olin itse koko elämäni aikana nähnyt.

Ja ymmärsin, että valo se on sittenkin se, josta kaikki lähtee. Auringon valo. Revontuletkin tulevat auringosta, mutta niitä näkyy vain pimeään aikaan jolloin valoa ei tähän maailmankolkkaan osu. Pimeydessä ei mikään voi hehkua täydellisesti.  Vain valossa, laskevassakin, joka lävistää ja valaisee kaiken, saa kaiken hehkumaan ja kaikki värit esiin. Vain valossa. 

 




 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Vaikean äitisuhteen ratkaisemiseksi on olemassa toimiva keino: anteeksianto

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde