Ensikertalainen Lapissa vaeltamassa: kuin kotiin olisi tullut


Edellisessä postauksessa kerroin matkasta, joka minulla oli edessäni. Viisi päivää ilman perhettä, viisi päivää tuntematonta. Matkakohteeni oli Lappi, Pallas-Ylläksen kansallispuisto, jossa tarkoitukseni oli vaeltaa neljä päivää ja kolme yötä Hetta-Pallaksen reittiä Hietajärveltä Pallakselle. Neljäkymmentä kilometriä, maaginen luku täynnä merkityksiä. 

Reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Hietajärvi - Pahakuru (yöpyminen)- Suoskuru (yöpyminen) - Hannukuru - Nammalakuru (yöpyminen)- Taivaskero - Pallastunturi. 

Lähdin matkaan uusi (käytettynä hankittu) rinkka pullollaan tavaraa, joita monia vaelluksia tehnyt hyvä ystäväni ja reissukumppanini oli vinkannut minua ottamaan mukaan ja jotka olin vaellusoppaista lukenut tärkeiksi erämaassa selviytymisen kannalta. 

Rinkka oli täynnä tavaraa ja mieleni täynnä kysymyksiä: jaksaisinko taivaltaa koronaoireilun aiheuttaman kunnon romahduksen jälkeen, jaksaisinko kantaa kahdenkymmenen kilon rinkkaa päiväkausia, saisinko nukuttua teltassa, minä maailman herkkäunisin yksilö. Kysymysten lisäksi mielessä virisi odotus, tunne siitä että jotakin ainutlaatuista oli käsillä, jotakin josta minulla oli vasta haalea aavistus. 

Samaan aikaan mieleni oli kuitenkin oudolla tavalla tyhjä, vailla odotuksia. Se odotti täyttymistään tiedän nyt jälkikäteen. Haaleat aavistukseni olivat tosiaankin vain haaleita aavistuksia. Mikään ei ollut valmistautunut minua siihen, mitä tunturipoluilla odotti. 



Nimittäin kauneus, jollaista en ikinä ollut osannut kuvitella. Päivät olivat täynnä häikäisevää auringonpaistetta,  kesäistä lämpöä, hahtuvapilvien kultaa, alkavan ruskan leiskuvia värejä: maaruskaa kaikissa punaisen sävyissä, paikoittain leimahtavaa keltaista koivuissa. Mustikka- ja puolukkamättäiden sineä ja punaa, tupasvillasoiden valkoista hahtuvaa, rakkavaarojen harmaata kiveä jota kymmenet erilaiset jäkälät laikuttivat. 

Tuntureilla laiduntavia poroja joiden kavioiden naksunta kantautui vaeltajan korviin samoin kuin polun varrella ilmassa syöksähtelevien metsäkirvisten laulu. Ylämäkiä joissa jalat joutuivat koville ja jokainen askel oli suloista, tervetullutta rääkkiä nykyihmisen laiskalle, liikkumattomuuteen lellitylle vartalolle. Alamäkiä joissa joutui keskittämään kaikki voimansa siihen että kesti kengänkärkiin muussautuvien varpaiden kivun. 

Tunturipurojen solinaa, tuulen ujellusta, haukan liitelyä kaukana korkeuksissa. Korpin raakuntaa erämaasta ja lopulta musta lintu näyttäytyi koko komeudessaan ja kaarteli yllämme kuin toivontuoja. Korppi, kuoleman ja pahanonnen lintu mutta sittenkin enemmän ennelintu, viestinkantaja, viisauden, valon ja ymmärryksen tuoja.

Korppi seuraili meitä pitkin matkaa, myös paluumatkalla autotiellä kohti Oulua, eikä jäänyt epäselväksi symboliikka jota se mukanaan kantoi: viisaus, valo ja ymmärrys. Niitä oli koko Lapin-vaellus täynnänsä. Yöllä teltassa makuupussin lämmössä kuuntelimme hiljaisuutta ja poskemme punehtuivat ulkoilmasta sitä enemmän mitä pidemmälle reissu eteni. Samoin vetreytyivät lihakset; ensimmäisenä päivänä ne joutuivat rinkan painon kantamisesta ja jatkuvasta kävelemisestä shokkiin, mutta seuraavina päivinä tapahtui tottumus ja keho löysi perimmäisen luontonsa, muisti mihin se on tarkoitettu ja toteutti tehtäväänsä moitteettomasti. 


Tänne haluan lapseni tuoda, ajattelin lukemattomia kertoja reissun aikana. Haluan näyttää heille tämän maailman ja sen kauneuden, se on tärkeämpää kuin mitkään disneylandit ja puuhamaat. 

Monet sanovat, että sydän jää Lappiin, kun siellä kerran käy. Yhä useammat myös Lappiin täältä etelästäkin pysyvästi muuttavat. En ihmettele. En hämmästy sitä, että ihmiset sanovat käyvänsä rauhoittumassa Lapin tuntureiden hiljaisuudessa säännöllisesti, ehkä useammankin kerran vuodessa.

Minulle kerta oli ensimmäinen, ja jo nyt tunsin, että Lapin taika kietoi otteeseensa. Sitäkö se on, taikaa, se tunne kuin olisi kotiin tullut, tähän asti päämäärättä maailmalla haahuilleena, ajattelin katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa tunturien laella, ääretöntä kirkkautta, selkeyttä, puhtautta, hiljaisuutta. Kaupungin melskeessä, siinä en ole koskaan syvällä sisimmässäni viihtynyt, vaan enemmän hiljaisuudessa, kaukana muista ihmisistä paitsi lähimmistäni, sielunkumppaneistani. 

Löysinkö Lapista oikean rauhan vai kävinkö siellä vain hetken rauhoittumassa, kuten tämän maailmanajan kiireiset ja levottomat ihmiset käyvät jatkaakseen taas tukka putkella tavoitteiden täyttämää elämäänsä? 

En tiedä sitä vielä sillä paluusta on vielä niin vähän aikaa, mutta jonkinlainen aavistus minulla asiasta jo on. 


Kun ystäväni kanssa ihmettelimme ohitsemme pyyhältäviä, kahdenkymmenen kilometrin päivämatkan tavoitteen itsellensä asettaneita tehokkaita reippailijoita vaellusreitillämme, emme voineet olla ajattelematta: olemmeko vain me jotenkin hitaita, liian kiireettä tähän hommaan suhtautuvia, vailla todellisia tavoitteita olevia hörhöjä, jotka ovat tulleet paikalle elämään hetkessä, nauttimaan jokaisesta yksityiskohdasta jonka edessään näkevät: ikiaikaisten kivien pinnoilla kiertelevistä jäkäläkuvioista, jyrkkää ylämäkipolkua vaivalla ylittävistä perhosentoukista, sudenkorennosta, tuosta kaikkien illuusioiden paljastajasta joka lennähtää väräjämään rantakaislikkoon ja kertomaan omaa viestiään. 

Kaukana taivaankannen alapuolella liitävästä haukasta, kurjenkanervan pienistä ja hauraista kukista ja kaikista muista asioista joita ei näe ellei todella ja oikeasti pysähdy katsomaan. 






On turha yrittää sanoilla kuvailla kaikkea sitä, mitä retkellämme näin ja koin. En edes halua yrittää. Pidän enimmän itselläni, kätken sydämeeni. Joka tapauksessa maailma on nyt paljon parempi paikka, vaikka edelleen näen sen olevan kiitämässä kohti loppuaan sellaisena kuin sen tunnemme. Mutta on yhä toivoa, on yhä valoa, ja paljon. Siitäkin huolimatta että maailma on jakautunut koronan ja rokotusten takia kahtia, vaikka "enneuneni" eli valveuneni koronaoireiluni aikana on käymässä toteen eli pimeään korona-autiomaahan joutunut ihmiskunta käy toisiaan vastaan, miekat ja sanan säilät kilahtelevat konkreettisesti ja vertauskuvallisesti ja sekasorto vallitsee. 

Unessa kaikki se sekasorto kiihtyi kiihtymistään, kiertyi hurrikaanin muotoon kerälle villiä vauhtia, kunnes kaikki pikku hiljaa kävi epäselväksi. Hälinä alkoi häipyä korvista, sekasorron pyörre etääntyä ja pienentyä. Sitten plop - kaikki oli poissa, pelkkää pimeyttä. Pimeys vallitsi kauan.

Kunnes syttyi kirkas valo, kirkkaan tähden kaltainen. Se valaisi pimeyttä ja kirkaistui kirkastumistaan, kunnes kokonaan valkeni. Valkeus, kirkas auringonpaiste valaisi maiseman, jollaista ei aiemmin paikalla ollut: vihreät niityt, vuoristot ja puhtauttaan solisevat vuoripurot. Linnut, perhoset, eläimet jotka käyskentelivät puiden ja ruohikkojen seassa. 

Sellaisen maiseman jollaisen keskellä juuri äsken Lapissa olin, tajusin kun siellä kävelin. Se juuri on se unen maisema kaaoksen jälkeen. Sinne olemme me kaikki matkalla, koko ihmiskunta. Jos vain haluamme ja löydämme oikean tien emmekä vauhtisokeudu matkalla ja kadota sieluamme. 


 

Paluu Lapin tuntureiden hiljaisuudesta ja sielua hivelevästä kauneudesta  on ollut kankea ja outo, vaikka lapsia ja miestä oli ihanaa nähdä taas ennenkokemattoman pitkän erossaolon jälkeen. Mutta lentokoneen laskeutuessa kohti kotia yön pimeydessä levittäytyvä maisema eli lähestyvän Helsinki-Vantaan levottomana värisevät valot, sai olotilan lähes ahdistuneeksi: tuonneko pitäisi palata, tuolla taas elää, tuolla kaaoksessa ja käsittämättömässä kiireessä ja käsittämättömien odotusten ja velvollisuuksien maailmassa? 

Sielu olisi halunnut jäädä tuntureille ja mieli samoilemaan päättymättömiä polkuja fyysisen rasituksen tuodessa mukanaan tarpeellisen muistutuksen siitä, mitä meidät ihmiset on tarkoitettu tässä maailmassa tekemään: liikuttamaan kehoamme joka päivä tunnista toiseen, astumaan kymmeniätuhansia askelia joka päivä, vaeltamaan ruokamme perässä, poimimaan marjoja mättäistä ja aika ajoin pysähtymään nuotion ääreen ravitaksemme kehoamme joka ansaitsee jokaisen kalorinsa eikä mitään jää ylimääräiseksi painoksi matkaa hidastamaan. 

Kantamaan mukanamme vain sen mitä tarvitsemme ja jaksamme kantaa, emme muuta. Ruokaa, vettä, lämpöä ja jotakin päämme päälle kun yö ja kylmä ja myrsky laskeutuu. Matkakumppanin jonka kanssa jakaa ajatuksia ja joka auttaa, kun päivän vaelluksesta heikoilla jaloilla ei meinaa jaksaa rinkkaa selkään nostaa tauon jälkeen. Mitään muuta ei ihminen tarvitse.  Ei mitään muuta. 

Jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä, jaan Lapin-matkan herättämiä ajatuksia useampaan postaukseen. Seuraava postaus kulkee ajatuksissani työnimellä Lapin levottomat, rauhoittavat yöt eli asiaa vaellusreissun telttaöistä herkkäunisen näkökulmasta. Kolmas postaus tulee todennäköisesti käsittelemään vaelluksen kauneuteen uponneen perheenäidin paluuta takaisin arkeen. 












Kommentit

  1. Olen tiennyt aina että jos tuonne pohjoiseen menen niin jään. 20 vuotta sitten kävin Kemijärven korkeuksilla ja muuttokuorman heitettyäni jäin hetkeksi. Yhtenä aamuna lähdin kiertämään paikan lähimaastoa ja kun pari kilsaa olin mennyt niin kaarsin takaisin ja tulin sisään: - Lähden täältä heti aamulla!. Kaveri ihmeteli mutta uskoi kun sanoin etä muuten jään, en yksinkertaisesti voi enää lähteä pois, vaan tiesin ettei sen aika ollut tullut vielä.

    Tunnustan, pompin yli puolen tekstin yli sillä nyt on siinä iässä että kierrän kaukaa tällaiset jutut (varsinkin kun osaat kirjoittaa niin että siellä sitten vaeltaa sun olkapäälläs) ja ohjelmat, ei vaan pysty.. ilman hillitöntä himoa lähteä juoksemaan susien kanssa... . On ollut koirakuumetta mutta lapinpoltteen rinnalla pala kakkua ;D

    Mutta ihanaa täyteyden kokemusta, olet voimain tunnossa, oletan? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaan eläytyä tuohon varsin hyvin...Mulla on useampikin kaveri, samoja ikiä itseni kanssa, jotka ovat viime vuosien aikana muuttaneet Lappiin täältä Helsingistä. Yks kaks vaan, sinne menivät. Mikä ihme heitä sinne oikein vetää, ihmettelin aikoinani. Nyt kun olen itse käynyt Muonion korkeudella ja niissä hiljaisissa, huikaisevien maisemien erämaissa jossa tunturipurot solisee ja tupasvillat höytyää, en enää ihmettele.

      Oletat oikein, akut on ladattu ja ja voimaa täynnä. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen