Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Ponte Vecchio, Firenze.

Tämä tarina on tosi. Kirjoitin sitä pilke silmäkulmassa, mutta kuten mieheni sanoo, someen ei koskaan laiteta niitä todellisia kuvia vaan rajataan kaatuneet maitolasit ravintolapöydän reunalta pois. Toisin sanoen pilkkeen sijasta silmissä oli todellisuudessa tarinan edetessä välillä jopa kyynelien kimmellystä, joskin usein myös naurusta johtuvia. 

Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että perheemme kyky kolhiintua ja kompastella on ainutlaatuinen. Eikä muutenkaan aina mene niin putkeen. Mutta reippauden puutteesta meitä ei ainakaan voi syyttää, kuten meille usein on sanottu, kun kerromme Helsinki-Rooma -automatkoistamme ja muista seikkailuista, joita lasten kanssa Suomessa ja Italiassa teemme. 

Mutta nyt tarinaan:

Lähdimme kahden yön minikaupunkilomalle torstaina aamuvarhaisella Roomasta. Edessä olisi vajaan kahden tunnin ja 130 kilometrin ajomatka Spoletoon, Umbrian maakuntaan. Aikaisin oli syytä lähteä liikkeelle, sillä sisämaahan luvattiin jopa 40 asteen lämpötiloja ja allamme oli parhaat päivänsä nähnyt Scatoletta, Matiz Chevloret -merkkinen appivanhempieni auto, jonne viiden hengen perheemme juuri ja juuri mahtuu. (scatoletta = pieni laatikko) Jo pelkästään turvaistuin vie takapenkiltä puolet tilasta. Kuski ajaa polvet koukussa. Ilmastointilaite puhaltaa pelkkää pahaa hajua. Maksiminopeus 100 km/h, ylämäissä tekee tiukkaa.

Matizilla köröttely moottoritiellä on oma taiteenlajinsa. Otimme niin rennon asenteen kuin pystyimme, avasimme ikkunat ja pidimme pään kylmänä kun ohitsemme menivät niin rekat, bussit kuin matkailuautotkin. 

Huoltoaseman kahvitauolla tapahtui ensimmäinen haaveri. Hoputimme lapsia ulos leluja, haribokarkkipusseja ja muita houkutuksia pursuilevalta Autogrill-asemalta, ja kuopus teki työtä käskettyä ja juoksi vauhdilla kohti ovea - ja päin ovea, sillä se oli lasia eikä hän huomannut sitä! Kumahdus oli vaikuttavaa kuultavaa, samoin sitä seurannut huuto. 

Painelimme kuhmua pois ja pyyhimme kyyneleet, ja sitten matka jatkui. Muutama sata ohitse kiitävää autoa myöhemmin olimme perillä Spoletossa, kauniissa ja tunnelmallisessa kaupungissa, joka viime vuosina on tullut tunnetuksi Don Matteo -televisiosarjan (Isä Matteon tutkimuksia) kuvauspaikkana.

Maisema huoneistohotellimme,
la Terrazzan, ikkunasta.

Spoleton pikkukaduilla...

...ja kapeita kujia Spoletossa riittää.

Siksi mekin siellä nyt olimme jo kolmatta peräkkäistä kesää peräkkäin. Kuvauksien piti olla käynnissä Spoletossa juuri nyt, ja suurin toivein tavata joku sarjan tähdistä lähdimme kiertämään kaupunkia. 

Spoleto on monen muun italialaisen pikkukaupungin tavoin täynnä nousuja ja portaita, kukkulan rinteellä kun sijaitsee, ja yhdellä portaissa sattui matkan toinen haaveri, kompastusruhje sääreen jälleen kuopukselle. Aika pikkujuttu, mutta kivulias asianmukaisine huutoineen silti.

Vedellä, puhdistusaineella ja laastarilla siitä selviittiin. Onneksi oli lounasaika ja kantalounaspaikkamme Spoletossa lähellä, ja verinaarmu unohtui hetkessä hyvän ruuan ääressä: tryffelipastaa, melanzane alla parmigiana -munakoisovuokaa, Norcian makkaraa, spaghettia ja isoäidin lihapullia. Cantina de`Corvi -ravintolaa kannattaa kokeilla, jos Spoletossa päin joskus liikkuu. Sen sijainti rauhallisen tien varrella vehreällä sisäpihalla on loistava, ja ruoka ihan mahtavaa. 




Lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruokakahville, appelsiinimehulle ja cociksille Piazza del Duomolle, Don Matteo -sarjasta tuttuun Tric Trac -kahvilaan. Jossa on muuten harvinaisen kauniit pöydät. Yhdelle niistä kaatui lapsemme cocacolat, mutta ei liene ensimmäinen kerta maanmuotojen takia väkisin vähän kaltevilla ja heiluvilla pöydillä. Mutta oltiinpahan Don Matteon jalanjäljillä taas!

Sen lähemmäs Don Matteota emme muuten sitten päässeetkään. Saimme kuulla, että kuvaukset ovat sään vuoksi (liian kuumaa?) ja Due mondi -kaupunkifestivaalin takia keskeytetty ja siirretty Roomaan. Spoletossa jatkettaisiin taas kuun lopussa tai ehkä joskus syyskuussa. 

Portaat jotka johtavat
Piazza Duomolle ja Spoleton tuomiokirkolle.



Tric Trac -kahvilassa on seinillä kuvia Don Matteo-sarjasta ja
sen kuvauksista.

Päivänkirjankirjoitus- ja tilastointihetki käynnissä
Tric Trac -kahvilan terassilla Spoletossa.

Muutama tunti kaupunkikävelyä, lyhyt levähdys huoneistohotellilla, ja olimme valmiit uhkarohkeaan yritykseen, aperitivohetkeen lasten kanssa entistä kaltevammalla paikalla sijaitsevassa ravintolassa, joka vaan oli niin nätti paikka ettei siihen voinut olla pysähtymättä. 

Tässä paikassa pöydät olivat ihan näkyvästikin vinossa, mutta onneksi pikkupojille löytyi oma minipöytä säkkituoleilla, joten heitä ei tarvinnut ottaa aikuisten pöytään laseja kaatamaan - ne kun meinasivat pari kertaa kaatua meiltä aikuisiltakin ja yksitoistavuotiaalta isosiskolta. 

Kuopus onnistui muksahtamaan säkkituoliltaankin kumoon terassin röpelöiseen kivilattiaan niin, että listaan tuli jälleen uusi kolhu, tällä kertaa käsivarteen. 

Illallisen tyydyimme kuittamaan turvallisesti pääkadun tasaisuudessa parilla pizzapalalla. 






Aamiainen hotellin viereisellä piazza Giuseppe Garibaldi -aukiolla piti sisällään potkaisun pöytään (määrittelemättömän kiukunpuuskan aiheuttaman), jonka seurauksena cappucino ja maitolasi kaatuivat pöydälle ja pitkin lattiaa. 

Tilannetta rauhoitti aamukävely läheisessä leikkipuistossa ja markkinoilla, jotka meidän perheen naisten iloksi sattuivat Spoletossa olemaan juuri perjantaiaamuna. 

Markkinatunnelmaa Spoletossa.

Kirppisvaatekasasta löytyi hieno
mietelausepaita, jonka tosin tyydyin 
vain ikuistamaan kuvaan. Vähän harmittaa
etten ostanut omaksi 3 eurolla. 

Sitten ahtauduimme taas pikkulaatikkoon ja suuntasimme kohti Firenzeä, minikaupunkilomamme toista kohdetta. Ajomatkaa sinne oli 300 kilometriä, mikä autollamme tarkoitti reippaasti yli kolmen tunnin rupeamaa. 

Matizilla on tosiaan hidasta tehdä matkaa, tajusimme hikoillessamme moottoritiellä Ferrarien ja Volvojen viuhahtaessa ohitsemme, kello kävi käymistään ja lounasaika ensin lähestyi, sitten tuli ja oli jo mennä menojaan, kunnes viimein saimme näkyviimme Firenzen esikaupunkialueen talot. 

Jätimme auton kilometrin päähän hotelliltamme parkkiin edulliselle ja vartioidulle parkkipaikalle (15 euroa/ vrk), mikä tietysti nälkäisenä ja matkasta vähän nuhjaantuneena oli 35 asteen lämpötiloissa metrimääräänsä isompi urakka. 

Olosuhteisiin nähden lapset olivat kyllä iloisia ja pirteitä, mutta siinä vaiheessa meinasi vanhemmilta jaksaminen loppua. Kohta menevät lounaspaikat jo kiinni (Italiassa ihan todellinen uhka, täällä tosiaan saattaa olla vaikeaa löytää auki olevaa ruokapaikkaa kahden ja kahdeksan välillä), eikä me tuomiokirkkoonkaan enää tänään ehditä, marmatin miehelle mutta mieheni oli niin keskittynyt marmattamaan kinasteleville lapsille että tuskin kuuli mitä sanoin. 

Hotellin jo häämöttäessä googlemapsissa kännykän ruudulla sattui matkan siihen mennessä ikävimmännäköinen ruhje. Ekaluokkalaisemme oli tietä ylittäessään niin keskittynyt katselemaan suojatien eteen pysähtynyttä moporivistöä, että kompastui tietyöaidan jalkaan ja lennähti pitkin pituuttaan asfaltille. 

Liikennevalo näytti jo oranssia jalankulkijoille, käsistä lennähtäneet pikkuautot piti kerätä ja jalkapallonpelaajamaisesti maassa säärtään pidellen kiemurteleva lapsi saada äkkiä pois keskeltä tietä. Kun on pakko niin kaikki sellainen onnistuu nopeasti, ja jalkakäytävän puolella pysähdyimme tarkastamaan vahingot: verta vuotava naarmu polvessa, kyynärpäässä ja kämmenen reunassa, sääressä mustelmaa enteilevä punainen läikkä. 

Pieni turisti Firenzen karttaa tutkimassa.

Hotelli oli siinä vaiheessa ihanan lähellä ja puhdistusoperaatio saatiin nopeasti suoritettua. Laastarivarastomme hupeni jälleen, mutta sen enempää ei tilannetta voinut jäädä ihmettelemään kun nälkä ja kiire löytää auki oleva ruokapaikka ajoi kadulle. 

Onneksemme tajusimme olevamme Italian toiseksi suosituimmassa turistikaupungissa Rooman jälkeen. Ei ollut pelkoa, että ravintolat menisivät hetkeksikään kiinni. Päädyimme ensimmäiseen löytämäämme pizzeria-ravintolaan, joka onneksi turistimaisista aukioloajoistaan huolimatta osoittautui erinomaista ruokaa tarjoilevaksi paikaksi. 

Niin bruschetat kuin pizzat katosivat hämmästyttävällä vauhdilla parempiin suihin - eikä edes yhtään lasia kaatunut vaan pelkästään muutama haarukka ja veitsi putosi lattialle.

Nauroimme, että lounasravintola oli nimeään
myöten täydellinen kaoottiselle
perheellemme: Matto matto 
eli Hullu hullu.


Vanhempien jälkiruoka: limoncellot. 
Emme ole alkoholin suurkuluttajia, mutta
joskus on rentouttava lasillinen paikallaan.
Kuten esimerkiksi nyt oli!

Firenze on ainutlaatuinen kaupunki - kaunis ja loistava kuin helmi, niin täynnä Euroopan historiaa että se värisee ilmassa ja hengästyttää, tihenee iholle ja aiheuttaa huimausta joka ei johdu helteestä eikä nestehukasta. 

Tavoitteenamme oli näyttää lapsille Firenzeä juuri tästä syystä, siksi että se on niin täynnä kaikkea tätä, renessanssin historiaa ja kaikkea sitä mikä on erottomaton osa kulttuurimme perustusta. Näimme Firenzen tuomiokirkon (Santa Maria del Fiore) sisältä ja ulkoa helmenään Brunelleschin Cupola, arkkitehtuurin äärimmäinen taidennäyte, Piazza della Signorian ja Uffizin taidemuseon kulmat patsaineen, Firenzen vanhimman ja ainoan maailmansotien pommituksissa säilyneet sillan Ponte Vecchion.

Kaiken oleellisimman siis pähkinänkuoressa, mitä pidimme oikein hyvänä saavutuksena. Muistakaa Firenzestä edes nämä kolme asiaa, sanoin lapsille, Santa Maria del Fiore eli Duomo di Firenze on maailman kolmanneksi suurin käytössä oleva kirkko, Ponte Vecchio Firenzen ainoa maailmansodissa säilynyt silta ja Piazza della Signorian ja koko Firenzen kuuluisin patsas on Michelangelon David.

Firenzen Duomon kellotorni ja Brunelleschin 
suunnittelema upea kupoli, la Cupola.

Näkymä Palazzo Vecchion ovelta Piazza della Signorialle.



Nautimme kaupungin tunnelmasta, teimme onnistuneita ostoksia, innostuin kertomaan lapsille enemmänkin historiasta istuessamme Duomon kupeessa aperitivolla. Otimme kuvia joiden idyllisyydelle itsekin nauroimme, nämä ovat taas näitä täydellisiä some-kuvia joilla ei ole todellisuuden kanssa juurikaan tekemistä. Tai ainakin ne ovat siitä vain hyvin pieni siivu.


Hugot Il Duomon kupeessa.

Michelangelon David, täydellinen veistos
täydellisestä miesvartalosta.

Jos olisikin jäänyt siihen, kaikki olisi mennyt oikein hyvin. Mutta matkan seuraava haaveri oli aivan kulman takana ja tapahtui paikassa jossa sitä vähiten odotti, Disney-myymälässä jonne olimme auringonporotuksessa jonottaneet (max. 24 asiakasta kerralla sisään) ostaaksemme kuopukselle uudet uimahousut hänen toivomallaan Spiderman-kuviolla. 

Kuopuksella on tapana kaupoissa änkeytyä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, ja sellaisen hän myös nyt löysi kassan viereen jätettyjen tyhjien, oudon massiivisten rautatankoisten ja betonisten vaatetelineiden välistä. Tapahtui kompastuminen ja rämähtäminen telineiden koville jalustoille, iho hiertyi verille ja reissun kolmas laastari sääreen oli tosiasia, entisen, AS Roma -myymälässä pari viikkoa sitten vastaavanlaisessa haaverissa tapahtuneen arven viereen. 



Illallispaikaksi valitsimme mahdollisimman tasaisella kiveyksellä sijaitsevan ravintolan terassin. Ja tunnelmallinen paikka löytyikin, firenzeläinen nimeään myöten: La Divina Commedia. Ruokakin oli oikein hyvää kuten se Italiassa melkein aina on: risotto ai funghi porcini (herkkutattipastaa), ravioli al chingiale e funghi porcini (ravioleja villisika-herkkutattikastikkeella), lapsille villisikaragùtagliatelleja. 

Eikä mitään kaatunut tai pudonnut! Hetki oli muutenkin ehkä kaikkein harmonisin koko matkan aikana, lapset olivat sovussa ja leikkivät ilman riehumista ruuan jälkeen sisäpihalla jolle ravintolan terassi avautui, me vanhemmat nautimme digestivojamme ja totesimme, että kyllä tämä kaikki kannattaa, reissaaminen ja Italian kaupunkien näyttäminen lapsille, kaikista kommelluksista ja hermojenkiristymisestä huolimatta. 

Se on vähän sama kuin mitä sanotaan vauvoista: ne saattavat itkeä itkemistään, viedä kaiken aikasi, tilasi ja yöunesi, raastaa kärsivällisyyttäsi ja jaksamistasi äärimmilleen, mutta riittää että vauva hymyilee, niin unohdat kaiken vaivan ja rasituksen ja kaikki ikävät puolet pyyhiytyvät pois. 

Meidän lapsemme eivät vauvoina opettaneet meille mitään sellaista, sillä he olivat niin tyytyväisiä ja helppoja vauvoja, mutta kasvaessaan isommiksi he ovat saaneet meidät ymmärtämään täydellisesti, mitä tällä tarkoitetaan. 


Risotto ai funghi porcini.

Väsynyt turisti.

Paluumatkalla Roomaan (4 ja puoli tuntia) olimme kaikki väsymyksestä hiljaa melkein koko matkan, silloin kuin lapset eivät kinastelleet. Auton ikkunoista ihastelimme Italian illan valoa, sitä jota taiteilijat Pohjolasta matkustivat katsomaan ja ikuistamaan maalauksiinsa jo 1800-luvulla, ja näimme miten aurinko viimein laski vuorien taa, valo vaihtui pimeyteen ja autotien vieressä kulkevien Freccia rossa -luotijunien ikkunat muuttuivat valoa tuikkiviksi pikku laatikoiksi pimeyden keskellä. 

Loman viimeinen kolhu tapahtui jälleen Autogrillillä, illallisen jälkeen. Olimme palaamassa autolle vatsat täynnä herkkullista huoltoasemaruokaa jollaista voi saada vain ja ainoastaan Italiassa, kun katukiveyksen kohouma osui ekaluokkaisen kengänkärkeen, lapsi lensi betonille ja jalkapalloelkeet tulivat taas käyttöön. 

Siihen edellisen ruhjeen viereen polveen ja kyynärpäähän tuli tuoreet hiertymät, veri pyyhittiin nenäliinaan - se kaikki kävi jo rutiinilla - ja matka jatkui, kotiin Roomaan asti jossa kaaduimme sänkyihimme heti kun olimme saaneet hampaat pestyä.

Ennen kuin nukahdin ehdin ajatella sitä miten olimme mieheni kanssa suunnitelleet ottavamme selfieitä ja kuvia kihlasormuksistamme Ponte Vecchiolla sen kunniaksi että 18 vuotta sitten menimme siellä kihloihin. Kuvien otto oli unohtunut, olimme tosiaan unohtaneet autuaasti koko jutun. Paitsi ettät lapset olivat kitisseet, oli ollut niin kauhean kuuma ettemme olleet voineet pysähtyä siltaa sen enempää ihmettelemään vaan olimme etsiytyneet lähimpään kahvilaan ostamaan vettä janoisille lapsille. 












 


Kommentit

  1. Kello on 23.55. Meillä raketit paukkuvat vaikka ei ole uusivuosi. Italialaiset kanssaihmiset juhlivat. Paukuttelu ei ole sallittua, mutta saksalaiset eivät ole niin tiukkapipoisia kuin jotkut ehkä luulevat. Iloitseminen on sallittua. Teillä juhlat jatkuvat. Suon sen ilon teille tämän kamalan 1 ½ vuoden jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että siellä juhlitaan eikä olla tiukkapipoisia! Ja kyllä, nämä juhlat tuntuivat kyllä hyvältä, vaikka jälkikäteen media onkin kauhistellut sitä miten intiamuunnos saattaa olla levinnyt kun juhliessa turvavälit ja maskit unohtuivat...

      Poista
  2. Olen noita siltojen päälle rakennettuja taloja aina ihmetellyt, en muista niitä muualla bonganneeni.

    Voi kuopus-parkaa, onneksi tuossa iässä itkut unohtuu sekunneissa, tuollaisia kompuroimisia yks ja itse olisin päivän sängyssä kipeänä;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti silta kestää, sitä minäkin joskus olen pohtinut! Tuo Ponte Vecchio on muuten täynnä jalokiviliikkeitä, se on vanha perinne.

      Poista
  3. Siestan aikaan lähes kaikki voi olla kii, mutta pikaruokalat on yleensä auki näkyikö siellä? Johtuisiko myös kohteiden kävelykaduista kolhiintumiset? joissain Italian kohteissa on todella hyvät kadut ja joissain mukulakivikatuja, riminillä oli "uusittu" suoria kävelykatuja ja niissä moni jaksoi myös työntää vaunuja ja matkalaukkuja. Minulle tuotti hankaluuksia raahata laukkua Gardalla mäkeä ylös, siellä oli myös mukulakiviä ja mäkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Firenzessä niillä kulmilla joissa olimme, olivat lähes kaikki ravintolat auki, turistikortteleista kun oli kyse. Joskus meillä on ollut Italiassa tilanne, että jossain pikkupaikkakunnalla todella on kaikki ruokapaikat olleet kiinni eikä pikaruokaloita missään. Silloin eräs ravintolanpitäjä varmaan säälistä teki meille annokset vaikkei paikka ollut auki. Se oli todella ystävällistä ja jäänyt mieleen!

      Nuo kolhut osittain johtui varmaan kaduista, oli aika paljon mukulakiveä ja jyrkkiä nousuja ja portaita. Ja sitten oli vaan huonoa tuuria mukana, että noin paljon kasaantui samalle reissulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Tarina kahdesta perheestä italialaisella uima-altaalla