Viimeinen kerta - taas!

Kortti eskariopeille kimalalaisryhmään.

Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamulla, ajankohtana jolloin vanhastaan olen postauksia kirjoittanut. Viime aikoina tekstit ovat syntyneet enimmäkseen iltapäivän tai illan puolella, sillä aamupäivät teen nykyään enimmäkseen töitä.

Kirjoitusajankohta kuten niin moni muukin asia elämässä, muuttuu ajan ja tilanteiden myötä. Elämä on oikeastaan yhtä suurta ja jatkuvaa muutosta ja sopeutumista siihen. 

Juuri kun ehdit tottua johonkin asianlaitaan - etätöihin, lapsen päiväkodin tai koulun aloitukseen, uuteen asuinpaikkaan - se vaihtuukin toiseksi ja taas täytyy tottua. 

Näitä asioita pyörittelen päässäni erityisesti tänä aamuna. Keskimmäiseni lähti juuri viimeistä kertaa eskariin, reippaasti reppu selässä niin kuin hän viime elokuussa sinne ensimmäistä kertaa lähti. Eli juuri eilen, toisaalta taas niin kauan sitten että moni asia on siinä ajassa muuttunut ja vaihtunut toiseksi.

Viimeinen eskariinlähtö.

Vihaan viimeisiä kertoja. Viimeisiä aamuja, viimeisiä iltoja, viimeisiä eskaripäiviä ja viimeisiä halauksia. Olen aina vihannut. Juuri eilen kerroin lapsille heitä kovasti hauskuuttavan ja ihmetyttävän jutun omasta viimeisestä eskaripäivästäni ja siitä videokameralle ikuistetusta hetkestä, jolloin minua tultiin hakemaan.

En pystynyt puhumaan koko päivänä mitään enkä voinut sanoa sanaakaan opettajille hyvästiksi, kun lähdön hetkellä halattiin, kerroin lapsille. Miksi et? Koska minua itketti niin paljon se, että oli eskarin viimeinen päivä!

Muisto on ensimmäisiä ja selkeimpiä muistoja sarjassa "viimeinen kerta" jotka lapsuudestani ja elämästäni muistan. Sen jälkeen tulee aikamoinen litania lisää: viimeinen kesälomapäivä ennen koulunalkua, viimeinen päivä kesäpaikassa sedän luona, viimeinen ilta ennen kuin se ja se sisarus, kukin vuorollaan, lähti pois kotoa, viimeinen vuosi peruskoulua;

viimeinen ilta ennen täysi-ikäisyyttä eli aikuisuutta eli huolien nousua potenssiin sata, viimeinen päivä ennen kuin mullistin elämäni tavoilla x ja y, viimeinen kesä jolloin isä eli, viimeinen kerta jolloin näin isän elossa, viimeinen koiran silitys, viimeinen puhelu lasten Italian-tädin kanssa, viimeinen lapsen kerhopäivä, viimeinen kesä ennen kuin esikoisen koulu alkoi ja se väistämätön putki johon jokainen perhe joutuu lapsen koulunalun myötä...

Listaa voisi jatkaa ja täydentää loputtomiin, mutta eihän sitä kukaan jaksaisi lukea. En edes minä itse. 

Ensimmäinen eskariinlähtö.

Mikä näissä viimeisissä kerroissa on niin vaikeaa? Miksei se muille ole (En ainakaan usko enkä varsinkaan toivo, että kovin monille on)? Sikäli kun piirre juontuu niin varhaisesta lapsuudesta asti, kyseessä lienee jokin perustavalaatuinen ominaisuus, joko peritty tai opittu tai ties minkä trauman takia varhaislapsuudessa saatu. Moni psykoterapeutti saisi varmasti ongittua kaikenlaista kiinnostavaa selitystä tälle viimeisten kertojen pelolle, jos terapiatuoliin istahtaisin sanaista arkkuani avaamaan. 

Kohta on edessä viimeinen eskaristahaku. Saa nähdä sujuuko se (äidiltä) ilman kyyneliä, haha. Esikoisen eskariaikoina jännitin samaa, mutta sitten elämä näytti huumorintajuisen puolensa ja järjesti niin, että lapsi olikin kuumeessa koko viimeisen eskariviikon enkä koskaan saanut viimeistä eskaristahakukertaa eläessäni tietää, että kyseessä oli viimeinen kerta. Kuinka ihanteellista se olikaan kaltaiselleni viimeisten kertojen pelkääjälle! 

Lue aiheesta eli esikoisen eskarinlopetuksesta neljän vuoden takainen postaus Erikoinen eskarin päätös ja Suomen parasta jäätelöä

Nyt keskimmäisen kohdalla ei ole epäselvyyttä siitä, onko tämä viimeinen kerta vai ei. Esikoulu loppuu tänään ja edessä on pitkä, onnellinen kesäloma. Elokuussa hakemassa poikaa ensimmäisen eskaripäivän jälkeen mukana oli vielä koiravanhuksemme Nera, joka kuukausi sitten kuoli. Nyt haen hänet ilman koiraa, ja sitten ei tarvitse enää viedä eikä hakea. Syksyllä poika menee ja tulee koulusta omin päin. 

Kotimatkalla eskarista lokakuun lopulla.

Eikä hän enää ole - ei ole pitkään aikaan ollut - se pieni poika joka sanoi ettei halua koskaan minnekään kouluun vaan haluaa aina aina aina vaan olla äidin kanssa kotona. On tietysti ihanaa että hän on kasvanut ja muuttunut, lasten kasvu on aina ihanaa mutta muutokset ja ne kaikki viimeiset kerrat joita kasvavan lapsen elämässä koko ajan on - niitä en meinaa kestää. 

Mutta kestän kuitenkin, tottakai. Eihän ole vaihtoehtoja, sillä elämä nyt vain on sellaista. Jos tänne on sattunut syntymään, täytyy vain kestää ja sopeutua ja muuttua itsekin. Muutoin olet fossiili, vastarannan kiiski tai paikoillesi muuten vain jähmettynyt, muut porhaltavat oikealta ja vasemmalta ohitse ja lopulta olet jossakin kilometrien päässä muista aivan yksin, pelkät muistot viimeisistä kerroista seuranasi, joihin lopulta tukehdut, hukut ja hautaudut. 






Kommentit

  1. Täällä myös toinen, jolle viimeiset kerrat ovat erityisen vaikeita. Stressaan niitä myös pitkäänkin etukäteen ja yritän vältellä niitä aina vain kun se on mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa kuulla että muillakin on tätä ominaisuutta! Juuri noin teen minäkin, eli mietin ja stressaan etukäteen sitä viimeistä eskari/kerho/koulu päivää tai mitä viimeistä nyt onkaan tapahtumassa. Se on raskasta, ja varmaankin kertoo siitä että ihminen on aika tunteellinen. Tunteellisuus on sekä kaunis että raskas ominaisuus.

      Poista
  2. Hmmm, ala juhlia ensimmäisiä päiviä aina viimeisten suremisten jälkeen?
    Eli kun tänään haet lapsen eskarista niin huomenna vietättä Ensimmäistä päivää eskarin jäkeen, bileet!!! Pikkuhiljaa toistamalla alkaa painostus muuttua ja osa siitä viimeisen kerran ahdingosta pyyhkiytyy pois sillä alkaa odottamaan viimeisenä päivänä jo sitä ensimmäisen päivän juhlaa!! Itsensä psyykkaminen ei oikeastaan ole kovi vaikeaa, ja niin helpolta kuin se kuulostaakon niin sirtä ihmettelee että oli oikeasti helppoa, saada itsensä ajattelemaan eri lailla. Mitä vastaisempi muutos, sen pidempi aika siihen menee mutta muuttuu kuitenkin. Itsellä meni 1v6kk siihen että päätin lopettaa humalahakuisen juomistavan, siis päätöksestä toimintaa. Nyt ei ole pariin vuoteen juuri maistunut, joskinn es eilen join kaksi olutta ja yhden lonkeron.

    Tuo sousoun tyyli että yrittää olla ajattelematta nimenomaan keskittää ne ajatukset siihen asiaan, en suosittele. Mielenhallintaa kannattaa työstää että tarvittaessa sen melodramatiikan painoa voi keventää tai siirtääse voimallinen tunne positiivisempaan kohteeseen. Mieluummin sitä nauraa vatsansa kipeäksi kuin itkee silmät päästään? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asenteen ja näkökulman muutos, siis, hyvä ja varteenotettava idea. Oikeastaan ihan todella hyvä idea. Oon kärsinyt tästä viimeisten hetkien ja kertojen kammosta lähestulkoon koko elämäni ja se on todella raskasta! Ehdottamasi näkökulman muutos on niin raikas ja valoisa, että saa hymyilemään. Kunpa osaisin ottaa sen käyttöön! Kun seuraavan kerran palaan loman jälkeen kotiin Italiasta, täytyy yrittää. Kotiinpalun juhla. Aika hyvä.

      Poista
  3. Unohtui mainita, Sus' kannattaa Italialaisista joukkueista As Romaa, sattuneesta syystä. Ottaen siis huomioon susi-ajattelun ja susien merkityksen elolleni niin ei jää muuta mahdollisuutta, Long live Romulus and Remus!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AS Roma, aina ja ikuisesti, amen. =) Itsekin tykkäisin tästä joukkueesta ihan jo heidän logonsa ja joukkueen kotikaupungin historian vuoksi. Ja nyt ihan jo noista perhesyistä kannatan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin