Parisuhdeaikavarkaissa kolmikerroksisessa huvilassa




Kun ajaa illansuussa autolla läpi toukokuisen Uudenmaan Tampereen lähistölle ja näkee vaaleanvihreän luonnon kylpevän ilta-auringossa, on mahdollisesti lähempänä kauneutta kuin milloinkaan.

Voi kuulostaa liioittelulta, mutta siltä se eilen tuntui kun tie vei kohti kolmen päivän lomaa Tampereen seudulle, kohti kolmikerroksista huvilaa jossa ennakkotietojen perusteella odottaisivat kaikki mahdolliset mukavuudet ja reilusti ylikin. Neljä makuuhuonetta, korkeat huoneet ja kolme kerrosta! Mitä me kaikella sillä tilalla tekisimme, ylitsepursuavalla ja ylimitoitetulla.

Sitä kohti kumminkin ajoimme kasvavan odotuksen vallassa. Lapset olivat innoissaan, niin me aikuisetkin. Tätä on odotettu, jotakin aivan uutta ja erilaista. 

Toukokuu on kaunein kuukausista, olen aina ollut sitä mieltä. (Lue aiheesta esimerkiksi teksti Oodi toukokuulle). Tänä vuonna olen saanut todistaa sitä ristiriitaisissa tunnelmissa: mustarastaan lauluun ja hetkessä esiin humahtavaan vihreyteen on sekoittunut suru lähes 16-vuotiaan lemmikkikoiramme kuolemasta. 

Koiran kokoinen tyhjä paikka takakontissa matkasimme läpi vihreyden, halki maalaismaiseman vaaleanvihreine koivikkoineen, kyntöisine peltoineen ja repeilevän pilvipeitteen lävitse maisemaa kultaavine auringonpaisteineen. 

Perillä odotti linnunlaulun täyttämä metsämaisema ja sen takaa siintävä järvi mökin isoista ikkunoista - ja metsäpeura joka käyskenteli aivan mökkitontin tuntumassa. Ilta-aurinko joka valaisi kaikki kolme kerrosta huvilasta, johon olimme juuri saapuneet.

Peuroja takapihalla, metsän vaaleanvihreä hempeys kaikkialla ja korviahuumaava linnunlaulu ympärillä. 


Kun olimme kotiutuneet jättimäiseen huvilaan, levitelleet tavaroitamme ympäriinsä ja päättäneet nukkumajärjestyksemme, tajusimme mieheni kanssa jotakin mitä emme olleet tajunneet etukäteen edes ajatella: kun lapset nukkuisivat, meidän ei tarvitsisi kuin päättää missä ja miten viettäisimme hiukan parisuhdeaikaa! 

Esikoinen halusi nukkua yläkerran yksityisparvekehuoneessa, pojat keskikerroksen yksityisvessahuoneessa, joten alakertaan jäi peräti kaksi makuuhuonetta, saunaosasto ja tv-huone aivan tyhjilleen.

Nähdään sen jälkeen kun lapset ovat nukahtaneet, sovimme mieheni kanssa suurin toivein.

Sängyt täällä järvenrantahuvilassa ovat pahaksi onneksi todella mukavia, joten tiesihän sen miten siinä kävi: nukahdin varmaan jo ennen lapsia, kun paneuduin hetkeksi heidän viereensä auttamaan heitä nukahtamisessa. 

Ja kuten mieheni hyvin tietää, sen jälkeen on kaikki myöhäistä. En uudelleenkäynnisty ennen seuraavaa aamua. 

Aamun valjetessa heräsin kaikkialle levittäytyvään kevään valoon. Aamiainen ja sen jälkeen aamupäiväulkoilut sateessa lasten kanssa, mies teki ahkerana etätöitä täydellisissä etätyöolosuhteissa ergonomisen työpisteen ja 5g-internetyhteyden äärellä, pari tuntia sain tehtyä töitä minäkin. 


Jossakin vaiheessa iltapäivää aloin lämmitellä alakerran saunaa. Olisiko pieni tauko tässä vaiheessa päivää mitään, kysyin mieheltäni joka saunakerroksessa ahkeroi työssään. 

Mieheni vastasi myöntävästi ilman kahta sanaa. Laitoimme lapsille elokuvan pyörimään karkkipussin kera, kaiken piti olla täydellistä pienelle parisuhdeajalle. 

Vielä piti hakea saunakamppeet huvilan ylimmästä kerroksesta, ja paluumatkalla havaitsin kolmikon nakottavan sohvalla katse tiiviisti jättitv-ruudussa ja kädet vuorotellen karkkipussissa käyden eivätkä he edes kuulleet kun huikkasin meneväni saunaan ja että karkit saisit syödä kaikki loppuun.

Äitiii, en tykkää elokuvasta, kuului kuopuksen ääni alakerrasta siinä samassa kun olimme päässeet saunan lämpöön. Sitten pienet askelet portaissa ja saunan oven huurtuneen lasin taakse ilmestyvä lapsenpää varsin loukkaantunut ilme kasvoillaan.

Minäkin haluan saunaan, kuopus ilmoitti.



Kun lapsi sitten istui alalauteella, hän havaitsi että saunassa oli liian kuuma. Etkö kuitenkin haluaisi katsoa elokuvaa muiden kanssa, ehdotin. Karkkiakin on varmaan vielä jäljellä.

Vaatteet takaisin päälle siis ja sitten pienet askelet loittonivat portaissa. Tuskin olin löylyä ehtinyt heittää, kun ne alkoivat taas kuulua. Sitten pienet ja nyt jo hieman kiukkuiset kasvot saunan oven takana: karkit loppuivat. 

Lapsi halusi takaisin saunaan ja tällä kertaa ei ollut niin kuuma kuin viimeksi. Mennään jo pois, hän kuitenkin noin minuutin päästä pyysi. Me jäämme isin kanssa vielä hetkeksi, mene sinä edeltä. Ei kun äidinkin pitää tulla, elokuva on ihan tyhmä.

Seuraavaan kertaan siis, parisuhdeaika. 

Illalla olivat uudelleen toiveet korkealla. Päivä oli kulunut mukavissa merkeissä ulkoillessa, jalkapalloillessa, jättitelevisiota katsellessa ja huikeilla äänentoistolaitteilla korkeassa tilassa musiikkia kuunnellessa. 


Syötiin hyvin ja vatsat täysinä käytiin nukkumaan tai "nukkumaan". Pojat nukahtivat ensin ja meillä muilla oli esikoisen kanssa ohjelmassa tänne jättitelevision takia varta vasten jätetty elokuvaelämys, Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2, Potter-saagan viimeinen huipennus. 

Juuri kun esikoinen elokuvan ja sitä seuranneen keskustelun (oliko hyvä leffa, mikä oli erilaista kuin kirjassa) jälkeen nukahti ja ajattelin - vannon että juuri samalla hetkellä - että nyt varovaisesti kävelen alakertaan (kylläpä portaat muuten hiljaisuudessa narisevat!), jostakin alakerrasta kuului mahtava kolahdus.

Sitä seurasi lohduton itku: kuopus oli pudonnut sängystä. Alakerran portaissa kolisivat askeleet, kun mieheni harppoi saunaosastokerroksesta hätiin - hän oli ollut siellä odottelemassa parisuhdeajan alkamista.

Kuuntelin yläkerrasta kaikkea tätä, vilkaisin kelloa joka oli reippaasti yli puolenyön, ja tajusin olevani aivan älyttömän väsynyt. En ollut nukkunut kovin hyvin edellisenä yönä, sillä makuuhuoneestani puuttuivat pimennysverhot ja tähän vuodenaikaan se tietää vain muutaman tunnin pimeän hetkeä valoherkälle nukkujalle. 


Kuopus nukahti sängystä putoamisensa jälkeen nopeasti uudelleen, kuulin sen mieheltäni seuraavana aamuna, sillä nopeasti nukahdin sillä hetkellä minäkin. Ja nukuin aamukajoon asti ja sen jälkeen vielä katkonaisesti kunnes heräsin alakerrasta kantautuvan espressopannun pulputuksen ja aamupiirrettyjen ääneen. 

Keittiössä vastassa oli hivenen hapannaamainen mies ja iloiset lapset. Äiti me herättiin just äsken, nukuttiin tosi myöhään. Sehän on hienoa että nukutti hyvin, sanoin heille. Sinä sen sijaan et näytä kovin levänneeltä, jatkoin miehelleni. Et kai vain odotellut siellä saunaosastolla kauankin?

Tänään lauantaina aamu valkeni yhä vain sateisena. Mikäs sen parempi tilaisuus perheaamusaunalle! Lämmitimme saunan jonka lauteille mahduimme kaikki viisi väljästi kuin luterilaisessa kirkossa. Lapset eivät jaksaneet saunoa kovin pitkään ja mieheni kävi auliisti suihkuttelemassa heidät puhtaiksi, huono saunoja kun hänkin italialaisena on.

Piirretyt päälle vain yläkertaan ja tällä kertaa sellaisia, jotka kuopustakin enemmän miellyttivät. Mies hipsi kaikessa hiljaisuudessa takaisin alakertaan ja näytti jo saunan lasioven läpi peukkua, avasi oven ja istahti autuaasti huokaisten viereeni.

Pam! kaikui silloin alakerrasta pahaenteinen räsähdys. Jännityimme niille sijoillemme. Mikä meni rikki? Kuuluuko itkua? Kuka putosi ja mistä? Hiljaisuus. Nyt taisi käydä pahasti.


Yläkertaan päästyämme selvisi, että se oli tietokoneeni, joka oli pudonnut pöydältä lattialle. Säikähtänyt kolmikko ja lisäksi syyllisen näköinen kuopus seisoivat koneeni ympärillä kun pääsimme mieheni kanssa yläkertaan asti. 

Tuo pyöri tietokonetuolilla ja huitaisi koneen maahan, esikoinen osoitti väpättävähuulista kuopusta. Kalvenneena katselin lattialla lojuvaa konettani, joka pitää sisällään koko työelämäni, kirjoitusharrastukseni, romaanikäsikirjoitukseni ja noin 17 000 tärkeää valokuvaa, toisin sanoen se on niin tärkeä kuin jokin esine ihmiselle ikinä saattaa vain olla. 

Yhtäkkiä minun tuli kylmä vaikka olin juuri hikoillut sata-asteisessa saunassa ja hiki yhä valui ihollani. 

Oletko tehnyt sen backupin josta olen sinulle jankuttanut, mies kysyi minulta ja minun teki mieli sekä puraista huultani että muksauttaa häntä nyrkillä naamaan. En. Ollut. Tehnyt. Backupia. Vaan tyhmästi lykännyt sitä tärkeää asiaa. 

Vapisevin sydämin avasin koneen kannen ja aloin tarkistaa sitä vahinkojen varalta. Kaikki tuntui toimivan niin kuin pitääkin. Vain hiukan jotain epämääräistä roskaa oli ilmaantunut näytön pintaan ja pyyhin sen pois niin hellävaroen kuin pystyin. 

Voi kiitos kiitos kaikki toimii, ajattelin mielessäni ja laitoin läppärin turvallisesti pöydän alle, paasasin lapsille hiukan varovaisuudesta aikuisten työpisteiden ääressä ja muistutin mitä oli sanottu työtuoleilla pyörimisestä. 



Saunahalut siinä menivät, rentoutunut fiilis oli hetkiseksi tiessään ja stressihormonit täyttivät kehoa. Ei puhettakaan että olisimme enää palanneet parisuhdeajan pariin. Sen sijaan aloin valmistaa lounasta ja toivoin, että saisin sillä itseäni hiukan rauhoitettua. 

Lounaan jälkeen niin mielialani kuin ilma parani rutkasi ja pääsimme viikonlopun kunniaksi ulkoilemaan huvilan kauniissa ympäristössä monta tuntia. Lapset saivat jopa leikkiä lumessa, kun kiipesimme lähistöllä sijaisevan laskettelukeskuksen rinteen ylös, totesimme rinteessä näkyvät valkeat läikät lumeksi ja ihmettelimme kaikkea sitä sulamisveden määrää jonka näimme. 

Lisäksi olemme nähneet muun muuassa sammakkoja ja nuijapäitä, rusakoita ja aina vain lisää peuroja, hanhia, tiiroja, pikkulintuja ja joutsenia, kuolleen kyykäärmeen ja hurjan monta kastematoa. 

Aika onnistunut loma, voisi sanoa, pienistä kommelluksista ja parisuhdeajan löytymisen vaikeudesta huolimatta. Loma kaiken lisäksi vielä jatkuu. Jääkiekko-ottelun, Avaran luonnon ja illallisen jälkeen meille saattaa vielä avautua ties kuinka monta hyvää hetkeä parisuhdeaikaan, minulle ja miehelleni. 

Kunhan vain onnistumme pysymään hereillä, pitämään lapset nukkumassa sängyissään ja tietokoneet paikoillaan pöydillä ja hipsimään tarpeeksi hiljaa narisevia portaita tässä meille selvästikin aivan liian isossa talossa. Kotonamme kerroksia on vain yksi ja tilaa huomattavasti vähemmän, mutta koskaan ei ole parisuhdeajan löytyminen ollut niin vaikeaa kuin tässä kolmikerroksisessa, yksityisiä tiloja vilisevässä lukaalissa. 







Kommentit

  1. Lapsista on kuulema loputon ilo, koko elämän kestävä ihanuus;D Itsellä ei oole se biologinen kelo pärähtänyt soimaan kuin hetkeksi kun olin vähän alle kolmenkympin, onneksi meni ohi, olisin myllännyt koko oman elämäni. Ei tarvinnut, sain kasvaa aikuiseksi ilman lapsia. Nyt olisin jopa valmis vaan taitaa jäädä väliin. Onneksi on liikakansoitusta niin ei tarvi tuntea syyllisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä mainiosta kommentista! Mylläys on jäänyt sinulta kokematta mutta en ala hehkuttaa omaani jotta en saa sinua katumapäälle =) . Lapset ovat ihana asia elämässä mutta kuten totesit, jos kuten totesit karu fakta on se että planeetta on jo liikakansoitettu. Uskon että olisit hyvä isä, ajatusmaailmasi perusteella ajattele niin, mutta ehkä sitten seuraavassa elämässä se sitten toteutuu...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?