Elena Ferrante: loistava (salanimi)kirjoittaja


Se tapahtui eräänä hautovanhelteisenä elokuun päivänä toissakesänä. Olimme uimassa Albano-järven rannalla, istuin penkillä varjossa puun alla vauva sylissäni, ja toisessa kädessäni pitelin kirjaa. Ahmin sitä. En voinut lopettaa sen lukemista. Onneksi vauva istuskeli tyytyväisenä sylissä, räpelsi ajankulukseen bikinieni nauhoja ja saatoin vain toivoa, ettei hän saa niitä auki.

Ei silti, että sillä olisi ollut väliäkään. Tuskin olisin huomannut, vaikka bikinit olisivat pudonneet päältäni kokonaan. Olin niin uppotunut kirjaan.

Mitä tämä oikein on, taikaako?

Hetkeä aiemmin olin nähnyt kirjan rantakioskin käytettyjen kirjojen hyllyssä, josta saattoi ottaa ilmaiseksi aurinkotuolilukemista ja tuoda siihen omia kirjojaan. Kiinnitin huomiota kirjailijan nimeen, tietysti, olihan se sama kuin omani. Valitsin kirjan sen perusteella, vaikka kun tarkemmin ajattelin, niin olin jostakin jo kuullut huhuja italialaisesta kirjailijanimestä, jonka suosio oli kovassa kasvussa.

Tämä se siis oli. Kädessäni oli Elena Ferrante I giorni dell`abbandono, Hylkäämisen päivät. Luin kirjan sen saman päivän aikana, enkä juuri muuta tehnytkään. Sen jälkeen on tapahtunut paljon:

Ensin luin kirjailijan muut varhaisemmat teokset, La figlia oscuran ja L`amore moleston. Sitten sain käsiini Napoli-sarjan eli Loistava ystäväni -teoksen  ensimmäiset kaksi osaa, ja se oli menoa. Olin häikäistynyt jokaisesta lauseesta, kappaleesta, luvusta, osasta, kirjasta.

Enkä todellakaan ole ainoa, joka niistä on häikäistynyt, myös muun muuassa Michele Obama kuuluu tähän häikäistyneiden joukkoon. Teksti on niin suvereenia, niin täydellistä, niin  loistavaa, että sen rinnalla kaikki aiemmin lukemani kutistui, ja suurin osa lukemastani muuttui täysin latteaksi tarinoinniksi ja kuin surkeaksi yritykseksi tuottaa romaaniksi muotoiltua tekstiä, jonka ideaali muoto on se miten Elena Ferrante kirjoittaa.

Napoli-sarja on niin hyvä, että Italiassa ja muuallakin maailmassa (Amerikassa Ferrante on erityisen suosittu) on epäilty kirjailijan salanimen taakse kätkeytyvän joukon italialialaisia kirjoittamisen, yhteiskunnan ja lähihistorian asiantuntijoita, jotka ovat yhdessä asiantuntemuksellaan luoneet tarinan kahden naisen ystävyydestä Napolissa läpi vuosikymmenien. Linan ja Lenùn tarina on niin moniulotteinen, uskottava ja jäsennelty niin ihmismielen toiminnan kuvailuineen kuin ajan- ja miljöönkuvauksineen, että tällainen epäily on ymmärrettävää: kuinka yksi ihminen on voinut saada tällaista mestariteosta aikaan?

Myös muita villeja arvauksia Elena Ferranten todellisesta identiteetistä on heitetty. Joidenkin mielestä hän on ihan varmasti mies, toiset taas nimenomaan painottavat, ettei mies voisi koskaan päästä niin täydellisesti naisen pään sisään ja kuvata naiseutta kaikkine sen puolineen niin todenmukaisesti kuin kirjailija sen tekee.

Elena Ferranten myös uskotaan olevan milloin mikäkin Napolista kotoisin oleva italialainen julkisuuden henkilö, kirjailija, toimittaja, filosofi. Tästä kunniasta ovat varmaan monet ihan otettuja! Vuonna 2016 toimittaja Claudio Gatti teki "paljastuksen", jonka mukaan kirjoittaja olisi Ferranten kirjojen italialaisen kustantamon Casa Editrice E/O:n kääntäjä Anita Raja, mahdollisesti yhdessä napolilaiset sukujuuret omaavan kirjailijamiehensä Domenico Starnonen kanssa. Gatti oli käyttänyt selvitystyöhön paljon aikaa, analysoinut ja vertaillut kirjoitustyylejä ja tarkastellut Rajan varallisuuden kasvua ja talokauppoja. Huhu näytti hetken ajan vahvistuvan todeksi Twitterissä levinneissä twiiteissä, mutta sitten twiitit osoittautuivat väärennetyiksi.

Miksi Elena Ferrate sitten kirjoittaa salanimellä? Hänhän on tehnyt sitä jo kauan; ensimmäinen salanimellä kirjoitettu romaani L`amore molesto ilmestyi jo vuonna 1992 ja sai heti suosiota Italiassa ja ulkomaillakin. Kirjailijaa ei ole kasvoista kasvoihin nähnyt yksikään toimittaja, ja kustantamo tietenkin suojelee hänen yksityisyyttään hyvin tarkasti. Mutta kirjehaastatteluja Ferrante on uransa aikana antanut lukuisia, ja niistä on koottu kirjakin, La frantumaglia, joka kantaa Loistava ystäväni -sarjan Linan salaperäistä, toistuvaa hajoamisen tunteen nimeä. Kirjehaastatteluissa Ferrante kertoo, että pseudonyymiyden yhtenä motiivina on yksityisyyden suojeleminen; salanimen suojissa hän tuntee voivansa kirjoittaa vapaammin. On siis ilmeistä, että hänen teoksissaan on paljon omaelämäkerrallista aineistoa, kuinka paljon, se jää lukijan mielikuvituksen päätettäväksi. Itse olen sitä mieltä, että sellaista ainestoa on suuri osa kirjojen teemoista ja tapahtumista.

Toinen motiivi salanimelle on runollisempi: Ferranten mielestä kirja ei tarvitse nimeä sen jälkeen kun se on kirjailijan kynästä syntynyt; tarinan on oltava niin vahva, että se kantaa ilman kirjailijan persoonaa. Rivien välistä hän kritisoi nykyisin vallitsevaa kirjailijalähtöistä kirjamaailmaa, jossa tekijän kuva komeilee isona takakannessa ja kirjoja ostetaan, koska siltä ja siltä nyt on totuttu ostamaan, kun on nimeä saanut, noin siis kärjistetysti.

Kun tarkemmin ajattelee, niin onhan se vähän hölmöä. Olen itsekin monta kertaa joutunut pettymään, kun olen ruvennut lukemaan jotakin kirjaa vain siksi, että se on tutulta, joskus miellyttävän lukukokemuksen tarjonneelta tai sitten mediassa muuten vain hehkutetulta kulttuuripersoonalta.

Moniko suomalaisen kirjallisuuden merkkinimi myisi niitä määriä mitä myy, pelkästään tarinan perusteella? Uskon, että nimi on usein paljon ratkaisevampi tekijä kuin tarina.

Elena Ferranten taakse kätkeytyvän kirjailijan on tietysti helppo uskoa tarinan kantavan voimaan, sillä hän on niin poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja ja tarinankertoja. Harva - jos kukaan - pystyy samaan kuin hän.

Lisäksi häneltä puuttuu se, mikä useimmilla muilla on: julkisuudenkaipuu ja tarve saada oma persoona esille. Ketäpä ei hivelisi kaikki ne kehut ja kuuluisuus, jota Ferrante kaikkialla maailmassa tätä nykyä saa, mutta ajatelkaapa millaista olisi, jos ei voisi kenellekään sanoa: minä olen se jota kehutaan. Sinua suitsutetaan ja kohotetaan taivaaseen asti, mutta istut kotonasi, teet kirjailijantyötäsi ja arkiaskareitasi ja teet kaikkesi pitääksesi taituruutesi salassa.

Sellaista ammatillista ja henkilökohtaista vaatimattomuutta todella ihailen, etenkin näinä aikoina kun kaikki avautuvat elämästään sosiaalisessa mediassa (minä itse mukaan lukien!), pyrkivät ties miksikin YouTube-tähdiksi ja twiittaavat sen minkä kerkeävät, Amerikan presidenttiä myöten.

Ferrante on viime vuosina ollut innoittajani kirjailijana, eikä pelkästään kirjoittamisessani, vaan myös Elena Grecon elämä käänteineen L`amica genialessa kutkuttaa mieltäni innoittavasti. Toisesta sarjan päähenkilöistä kun tulee elämänsä aikana paitsi äiti, myös menestyvä kirjailija, ja hänen kasvunsa epävarmasta tytöstä ammattinsa osaavaksi kirjoittajaksi koskettaa itseäni siksi, että haaveilen samoista asioista omassa elämässäni. Koska ajattelen, että Ferrante kirjoittaa omaelämäkerrallisesti, pidän Elena Grecon kirjoja yhtä loistavina kuin minkä päähenkilönä hän seikkailee, eivätkä haaveeni siksi tietenkään koskaan voi toteutua yhtenevästi tai edes läheltä liippaavasti Grecon saavutusten kanssa.

Mutta minulle riittäisi huomattavasti vähäisempikin elämä. Lapset minulla jo on, enää puuttuu romaani. Ehkä se jää ikuiseksi haaveeksi, todennäköisesti jää, sillä mikään ei ole vaikeampaa kuin saada esikoiskirjailijana käsikirjoitusta läpi suomalaisille kustantamoille - ellei satu olemaan Elena Ferranten tapainen tai joku hiukan vähäisempi lahjakkuus.

Joskus pohdin, että pitikin sattua tälle loistavalle kirjailijalle sama nimi kuin minkä minä olen aviomieheltäni saanut.  Koska itsekin haaveilen romaanin julkaisemisesta, on tällaisesta nimestä pelkkää haittaa. Kirjani eivät menisi kustantamoista koskaan läpi siksikään, että tulisivat jo alkuvaiheessa käsitellyiksi "kakkos-Ferrantena", surkeana yrityksenä kirjoittaa jotakin, joka nimen kautta tulisi väistämättä verratuksi "mestari-Ferranteen", olkoon genre ja tyyli mikä hyvänsä, ja koska esikuva on niin suvereeni, näyttäisi oma tuotokseni alakoululaisen kirjaintenpyörittelyltä, katsoi sitä miltä kantilta tahansa.

Mutta ehkäpä minäkin alan kirjoittaa salanimellä?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa