Puhelimeni hajosi - mikä helpotus!

Tämä kuva ei ole otettu kännykällä!
Olen vieroksunut kaikenlaisia teknisiä laitteita siitä lähtien, kun yläasteikäisenä lukujärjestykseen ilmestyi oppiaine nimeltä tietotekniikka. Heti alusta lähtien oli selvää, että minä ja koneet emme tule toimeen. Mötikkä nimeltä tietokone tuntui tekevän asioita oman mielensä mukaan, ja kirjoittaminenkin näppäimistöä näpyttelemällä oli ihan hanurista.

Viimeistään koneiden epäluotettavuus ja arvaamattomuus valkeni silloin, kun  opiskeluaikoina viittä vaille valmis parikymmensivuinen esitelmäni hävisi yhtäkkiä koneen näytöltä ja koko sen muistista kello yksitoista illalla.Valmista piti olla seuraavana aamuna, ja monen viikon työ valui hukkaan vain siksi, että koneessa jokin naksahti. Eniten ärsytti se, että minä kuulemma kuitenkin olin vahingossa painanut väärää nappulaa. Voin vieläkin vaikka vannoa, että teksti vain hävisi, ilman että edes liikahdin konetta päin.

Vaikka nykyään kirjoittamisen nopeutuminen ja helpottuminen onkin mielestäni tietokoneiden harvoja hyviä puolia, ei suhteeni tietotekniikkaan ole parantunut. Tietokoneet ja kännykät ovat välttämätön paha, joissa onneksi on jotain hyvääkin.

Kännyköistä ehdin jo melkein innostua, kun pari kuukautta sitten hankin tuliterän Samsung Galaxin.


Oli askelmittaria, watsappia, feisbookkia ja kaikenlaista muuta kivaa kaikki yhdessä laitteessa. Ja hyvä kamera! Kätevää, ei tarvinnut enää kantaa kameraa mukana, kun kaikki muistot saattoi tallentaa puhelimeen, esimerkiksi viime pääsiäisreissulla Roomassa. Sukulaisvierailut, lasten leikit, kivat tilanteet ja perhepotretit, kaikki vaan kännykkään.

Huomasin myös nopeasti, että huonona puolena superkännyköissä on, että niitä tulee vilkuiltua vähän väliä. Heti aamulla herättyä, aina kun merkkiääni piippaa milloin minkäkin viestin saapumisen merkiksi, välillä askelmäärän tarkistusta tai mitä lie muuta.

Ja jos puhelin jää kotiin vaikkapa vain kauppareissun ajaksi, on heti vähän orpo olo. Jäi siinä parituhatta askeltakin pois laskuista.

Nooo, se on pientä, ajattelin vielä viikko sitten. Toisin on nyt.

Viikko sitten eräänä aamuna puhelimeni oli kuollut. Sammunut. Mykkä. Sitä ei saanut päälle millään konstilla. Takuuhuoltotiskille siis, sinne kaikkien turhautumisien pääkallopaikalle. Sain lainalätyn ja oma matkasi korjaamolle. Uusi, pienempi puhelin oli kovin vieras. Kaikki omat sovellutukset olivat poissa, puhumattakaan omista kuvista. Olin niin tottunut katselemaan rakkaan perheeni kuvaa näytön taustalla joka kerta, kun käytin puhelinta.

En viitsinyt personoida lainapuhelinta enkä ladata siihen muuta kuin välttämättömimmät sovellutukset eli Sport Trackerin (jolla treenaan tällä hetkellä puolimaratonille) ja Watsapin (kuka nyt enää haluaa maksaa tekstiviesteistä kun ilmaiseksikin voi olla yhteydessä).

Oli outoa, kun puhelin ei sirkuttanutkaan enää koko ajan. Toisaalta oli merkillisen rentoa olla näpräilemättä kännykkää koko ajan. Aikaa säästyi ja säästyin varmasti monelta kaularypyltäkin, kun en jatkuvasti tuijottanut alaviistoon. Kävin monta kertaa kaupassakin ilman puhelinta, ihan ilman ongelmia. Vastasin siihen, kun se soi, ja soitin sillä silloin kun tarvitsin. Eli palasin puhelimenkäytön juurille, toisin sanoen.

Eilen puhelimeni korjaus oli valmis. Toimivaksi se saatiin, mutta kuvat olivat mennyttä. Olihan varmuuskopiointi käynyt joskus mielessä, mutta kukapa nyt kahden kuukauden jälkeen vielä osaa pelätä, että uusi kännykkä yhtäkkiä hajoaa? Minun olisi tietenkin pitänyt osata. Minä jos kuka tietää kaikkien teknisien härveleiden epäluotettavuuden.

Niin paljon muistoja hävisi. Mieli kirvellen muistelen erityisesti kuvaa, jonka näppäsin syntymäpäivänäni perheestäni. Siinä mieheni työntää kuopusta rattaista, esikoinen kantaa kädessään isoa kukkakimppua äidille. Tytöllä lohenpunainen takki, pojalla turkoosinsinen hattu. Kaikki hymyilevät kilpaa Italian auringon kanssa.

En enää ikinä aio olla niin tyhmä, että säilön elämäni kultaisimpia hetkiä kännykkään. Vastedes käytän kameraa ja pilvipalvelua. (Ja toki se kamerakin voi hajota...) Parasta tietysti on säilöä muistot päähänsä. Ainakin parhaat otokset siellä hyvin säilyvätkin. Niitä huonompia  ja epätarkkoja ei edes tarvitsekaan säilöä. 

Mitä tästä opimme?
1. Älä ota kuvia kännykällä. Ja jos kuitenkin otat, varmuuskopio ne.
2. Älä tee kännykästä itsellesi liian tärkeää. Se hajoaa joskus kuitenkin.
3. Älä näprää jatkuvasti kännykälläsi. Siihen kuluu tarpeettoman paljon aikaa, jonka voisit käyttää paljon paremminkin. Oikea elämä on jossain muualla kuin puhelimen näytöllä.
4. Älä personoi puhelintasi, vaikka puhelinvalmistajat siihen kehottavatkin. Puhelimesi ei ole elämänkumppanisi, vaikka näytöllä niin lukisikin (tämä teksti luki omassa puhelimessani, kun se tuli huollosta. Karmaisevaa) Puhelin on puhelin, sillä soitetaan ja viesteillään. Persoonattoman puhelimen katoaminen tai hajoaminen harmittaa vähemmän.

Nyt olen todella onnellinen, että kännykkäni hajosi. Minusta oli hyvää vauhtia tulossa kännykkäriippuvainen, joka sännähti puhelimen luo joka piipahduksesta. Myös silloin, kun leikin lasteni kanssa. Nyt on tähänkin tullut muutos. Kun eilen leikin tyttäreni kanssa legoilla hänen kasvonsa jäykistyivät, kun kännykkäni taas kerran piippasi. Äiti tuliko taas viesti, hän kysyi ja ajatteli minun taas poistuvan leikkien ääreltä. Tuli, mutta antaa tulla, vastasin. Kyllä sen ehtii katsoa myöhemminkin.


Kommentit

  1. Harmi että kuvat hävisivät, minullekin on kyllä käynyt niin että kuvat hävinneet myös netistä. Kannattaa tosiaan säilöä kuvat mieluiten tietokoneelle ja on lukuisia ilmaisia kuvasivuja joihin voi kuvia tallentaa vaikka yksityisiksikin :) että se kannattaa

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia