Kirkonkelloja ja syysomenoita - tuokiokuvia kuumeiselta matkalta halki puolen Euroopan

Omenamehun raaka-ainetta Rothenburgissa.
Aina sanotaan, että loma on onnistunut, jos on kiva tulla kotiin. Onnistunut tai ei, tällä kertaa kotiin saapuminen tuntuu ehkä kivemmalta kuin koskaan. Ennen kaikkea siksi, että viimeinkin minulla on mahdollisuus paneutua omaan sänkyyn pitkäkseni, vetää peitto korville ja nauttia ajatuksesta, että kohta ei taas tarvitse raahata matkalaukkuja ja kivistäviä lihaksia johonkin hotellinkolkkaan, laivanhyttiin tai niistä pois.

 Saa lepuuttaa jalkoja pitkällään, sen sijaan että sulloisi ne laukkuja ja pussukoita pullistelevaan autoon, jossa uni ei tule silmään vaikka koko kroppa huutaa uupumuksesta. Saa yskiä yöllä vaikka silmät päästään pelkäämättä, että tytär herää, riittää kun siirtyy talon toiseen päähän nukkumaan.

Eihän se tavallisesti näin koville ota, puolen Euroopan yli reissaaminen nimittäin. Eri asia on taittaa matka terveenä kuin vuosikymmenen kurjimmassa kuume-, räkä- ja lihastenkivistystaudissa. Tyttäreltäni virus varmaan minuun pesiytyi ja putkahti valloilleen juuri pahimmalla hetkellä:

 muutama tunti sen jälkeen, kun lauantaiaamuna starttasimme Roomasta neljän päivän matkalle kohti Helsinkiä. Ensi alkuun pistelevä kurkkukipu ei tunnelmaan vielä paljon vaikuttanut, ja vilunväristyksetkin kuittasin lisäämällä vaatetta ja päättelemällä, että kylmyys johtuu siirtymisestämme kohti pohjoisempia ilmanaloja.

Ensimmäinen yöpymispaikka Trentino Alto-Adigen Ortisissa, pienessä idyllisessä alppikylässä 1300 metrin korkeudessa, olikin todellinen hyppäys talvitunnelmiin. Illansuussa lämpötila oli laskenut + 8:aan ja autonikkunat kävivät jo huuruisiksi. Hotellihuoneessa lämpöä ei kovin montaa astetta enemmän ollut, joten jatkuva palelemiseni ei vieläkään erityisemmin huolettanut. Enemmän vielä siinä vaiheessa huolehdin tyttärestäni, jolla edelleen oli pientä iltalämpöä ja mahtavan kuuloinen lohkeileva yskä, ja keskityin pukemaan ja peittelemään häntä.

Iltapalaksi söimme pitsat, jotka mieheni haki palelevalle perheelleen läheisestä ravintolasta. Tilaamani margherita di bufala -pitsa oli maultaan mahtava - siinä vaiheessa oli vielä makuaistikin tallella. Kukapa sellaisella hetkellä olisi osannut arvata, minkälaisessa olotilassa seuraavana aamuna heräisin?

Palelin puoli yötä, osittain siksikin että tyttäreni ja koiramme omivat suurimman osan parivuoteen ainoasta peitosta. Ja vaikka olimme etukäteen katsoneet kartasta, ettei ihan lähistöllä sijaitse kirkkoa, kahdeksalta aamulla heräsin kirkonkellojen mahtavaan kalkatukseen - ja armottomaan kurkkukipuun. Kellojen sointi jatkui ja jatkui, ja vielä siinä vaiheessa kun rupesin laskemaan, sain kokoon kuusi eritaajuista kellonsoittosarjaa, joihin jokaiseen kuului viisikymmentä lyöntiä. Lopuksi seurasi vielä mahtipontinen grande finale eli viidenkymmenen lyönnin sarja, jossa kaikki eriääniset kellot soivat yhtä aikaa.

Silti jaksoin olla onnellinen siitä, ettei käynyt kuten viimekeväisenä hotelliyönä toisessa alppikylässä, jossa hotelli sijaitsi aivan kirkon vieressä - ja kellot soivat joka tasatunti sekä vielä pieni kilkahdus joka puolituntisen merkiksi. Tiedoksi niille, joka ovat tottuneet suomalaisten kirkonkellojen maltillisen rauhalliseen rytmiin ja voimakkuuteen, italialaiset kirkonkellot soivat korkealta, iloisesti ja kovaa! Tuona yönä heräsin joka tasatunti, sitä varmemmin mitä pidemmälle yö eteni ja mitä suuremmaksi kävi kellonlyöntien lukumäärä. Kello seitsemän tapahtui sitten lopullinen herätys, kun alkoi pitempijaksoinen, entistä voimakkaampi kalke päivän alkamisen merkiksi.

En voi olla miettimättä, mikä tarkoitus kellojen soinnilla on. Ajan kulumisen ilmoittaminen, uuden päivän tai pyhän alkaminen, se on selvä, mutta miksi ihmeessä niin kovaäänisesti? Tai sitten me nykyajan ihmiset vain olemme laiskoja ja tottumattomia entisaikojen ankaraan elämänrytmiin, jonka peruja kalkattavat kirkonkellotkin tietysti ovat ja jossa herättiin kukonlaulun aikaan ja elettiin muutenkin kaikin puolin herran nuhteessa. Oikeastaan ei pitäisi edes valittaa vaan olla iloinen, että vielä on mahdollista ylipäätään kuulla kirkonkellojen kuminaa ja havaita siten kirkon vielä edes jossain päin Eurooppaa kuuluvan ihmisten jokapäiväiseen elämään. Tiedä milloin maallikkoateisti-monikultturistit senkin kieltävät ja vetoavat siihen, että muslimit voivat moisesta metelistä loukkaantua. 

Aamu Ortiseissa valkeni kauniina ja aurinkoisena, eikä yön kylmyydestä enää ollut tietoakaan. Minä tietysti palelin ja olin alkanut jo yskiäkin, mutta se on eri juttu se. Päivänvalossa huomasimme myös, millaiseen alppidylliin olimme yön pimeydessä saapuneet. Kattoikkunasta avautui näin hieno näkymä kirkonkelloineen:



 Aamupalaa nautimme romanttisessa sisustuksessa. Etualan teekannu oli kurkkukipuiselle kova sana:


Ulkona maisemat sen kun paranivat:

Hotellin nimi oli Country House Dolomiti, jos liikutte Ortiseissa päin ja pidätte maalaisromanttisesta alppityylistä, on tämä B&B -tyylinen pensionaatti varteenotettava majoittumispaikka:

Vaikka Ortiseissa olisi terveenä ja paremmalla ajalla viipynyt mielellään pidempäänkin, matkan oli jatkuttava. Sunnuntaina edessä oli "lyhempi" ajopätkä eli noin 500 km edellisen päivän reilun 600 km:n sijasta. Tarkoitus oli saapua Saksan Rothenburgiin, vakioyöpymispaikaksemme muodostuneeseen pikkukaupunkiin aikaisin illansuussa  ja viettää mukava ilta keskiaikaisen kaupungin kujilla ja puistossa. Pikku liikenneruuhkien takia ihan niin ei käynyt, vaan loppujen lopuksi oli jo pimeää kun olimme perillä. Pimeää tai valoisaa, minulle asialla ei ollut juurikaan väliä, sillä loppuiltani kului tiiviisti silmät kiinni vällyjen välissä. Mieheni ja tyttäreni kävivät kahdestaan iltakävelyllä ja ravintolassa illallisella - italialaisessa totta kai.

Aamulla vedin tupla-annoksen särkylääkettä naamaan ja join aamupalalla litran vihreää teetä, jolla pahin terä kurkkukivusta laantui hetkeksi. Olihan minun päästävä aamukävelylle Rothenburgiin ja ostoksille mauttomia koriste-esineitä myyvään suosikkiputiikkiini, johon olen jostain syystä kehittänyt omituisen riippuvuuden. Joka kerta kun pysähdymme Rotherburgissa, ostan liikkeestä yhden tavaran, kuten keijun, siilin tai sienen leivinuunin päälle levittäytyvään taikametsäkokoelmaani. Kokoelma on varsinainen sisustusasiantuntjoiden ja minimalistien kauhistus, mutta minä pidän jokaisesta tavarasta ja olen varma, että ne tuovat kotiini jos ei nyt sentään hyvää fengshuita niin ainakin hyvää mieltä.

Lyhyt ostoskierros päättyi kaupungin keskusaukiolle ja tietenkin teekupin ääreen. Aamun paras (ja minulle pariin päivään ainoa) makuelämys liittyi syysomeniin, joita kadun varsilla siellä täällä myytiin. Aukion laidalla myytiin omenamehua, joka puristettiin asiakkaan silmien edessä hurisevalla mehupuristimella. Kyltti mainosti mehua vitamiinipommiksi, ja sitä se ihan varmasti olikin. Lapselle upposi iso lasillinen saman tien, ja tukkoisesta nenästä huolimatta onnistuin minäkin maistamaan täyteläisen, raikkaanmakean tuoreen omenan maun. Tätä jos saisi kotiin ja aamupalapöytään!


Maanantaina edessä oli viimeinen rutistus autolla eli 650 km Travemündeen. Tässä vaiheessa myös mieheni alkoi tuntea ensimmäisiä sairastumisen merkkejä kehossaan ja jännittävä kysymys kuului, nousisiko kuume ennen Travemündea. Minä horrostin takapenkillä onneksi jo terveen lapsen kanssa ja elin pelkästään huoltoasemapysähdykseltä toiselle. Tosin kampeaminen autosta ja ne muutama sata metriä, joita pysähdyspaikalla piti kävellä, alkoivat pian ottaa nekin koville ja pysähdykset tuntua rasittavimmilta kuin autossa kököttäminen.

 Mielialaa ei parantanut saksalaisella huoltoasemalla saamamme käsittämättömän töykeä palvelu, joka muistutti minua taas siitä, että Italiassa lapsia huomataan ja hemmotellaan, mutta Saksassa (niin kuin vähän Suomessakin) vain koiria. Koirat ovat tervetulleita huoltoasemille, mikä on hyvä se, mutta maidon löytämisen vaikeuden perusteella lapset eivät niinkään. 

Vielä vähän toipilas tyttäremme oli vasta palauttelemassa ruokahaluaan, ja maito kuului niihin vähiin ruokiin, jotka maistuivat. Mutta kun yritimme tilata lasillisen maitoa, ei se onnistunutkaan. Ensin ajattelimme kyseessä olevan kieliongelma, mutta pian valkeni, että ongelma oli harvinaisten kuivakoiden kassa-akkojen asenteessa. Kuulemma maitoa ei voinut myydä laseissa eikä muutenkaan, koska sille ei ollut kassakoneessa koodia. En ollut uskoa korviani ja sanoin siinä tapauksessa tilaavani cappuccinon ilman kahvia. Ei käynyt sekään. Hermot alkoivat jo mennä, ja aloin yhtä aikaa huonolla saksankielentaidollani ja englanniksi (ja varmaan vahingossa vähän myös italiaksi) selittää tarinaamme sairaasta lapsesta ja valistaa kassoja joustamisen taidosta. Ei herunut maitoa.

Näin kassan takana kaksi maitopurkkia, joita käytettiin maitokahvina. Ehdotin kauppaa tiskin alta: viisi euroa ja lasi maitoa. Siinä vaiheessa myyjä näytti jo niin happamalta, että pelkäsin saavani maitopurkista naamaani, kun hän tarttui siihen rivakoin liikkein ja suurieleisesti pitkästymisensä näyttäen, kaatoi jättilasin täyteen maitoa, pamautti sen pöytään ja laskutti kaksi ja puoli euroa. Sama hinta kuin cappuccinolla, eikä ollut temppu eikä mikään käyttää sen koodia kassatapahtumaan. Kaikki oli vain kiinni joustamisen halusta, ja sitä näiltä rouvilta ei totisesti löytynyt. 

Sattumaa tai ei, mutta aiemmin toinen näistä hapannaamamyyjistä oli auliisi leperrellyt mukanamme olevalle koiralle. Koiraihminen olen itsekin ja arvostan ystävällisyyttä eläimiä kohtaan, mutta jos se tapahtuu lapsien kustannuksella, karvat vähän nousevat pystyyn. 

Saksalaisten puolustukseksi on sanottava, että sekä Rothenburgissa että Travemündessä asenne oli täysin toinen: sekä lapsi että koira saivat kahvilamyyjältä ja ravintoloissa huomiota ja kahvilassa saimme maitolasin jopa täysin ilmaiseksi. Otetaan siis huoltoasemaepisodi yksittäisenä esimerkkinä happamuudesta, jota huonolla tuurilla löytyy mistä päin maailmaa tahansa. 

Travemündessa ilta oli lämmin ja tyyni. Illastimme italialasessa Il Gabbiano-ravintolan ulkoterassilla vilttien alla lämpölamppujen loisteessa.


Pakkohan se oli minunkin vielä matkan viimeinen pasta-annos nautiskella. Varmaan oli ihan hyvää, jos vain nenäni olisi ollut tarpeeksi auki makujen maistamiseen. Ainakin silmille oli tarjolla ruokaa:


Laivamatka, 27 tuntia Travemündesta Helsinkiin, kului osaltani kokonaisuudessaan hytissä peiton alla. Buffetpöydät, saunat, porealtaat, kuntosalit ja laivamyymälät eivät olisi siinä vaiheessa voineet vähemmän kiinnostaa, vaikka ne yleensä ovat matkan parasta osaa. Menihän se matka niinkin. 

Nyt kotona tuntuu siltä, että emme ihan heti ole uudelleen lähdössä autolla Italiaan. Melkein kymmenen autoreissua onkin jo takana, onhan siinä jo riittämiin. Mutta ei ikinä pidä mennä vannomaan, sillä on ennenkin tuntunut siltä, että ei enää - ja silti halu tien päälle on aina palannut, joskus ennemmin, joskus myöhemmin. Tällä kerralla aivan varmasti hyvin paljon myöhemmin!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Oi Suomi on - vain yksi on juhlista poissa