Mustikkapasta

Onko mitään parempaa kuin avata aamulla silmät, hyvin aikaisin sillä on niin valoisaa, ja nähdä peilityyni järvenpinta. Aurinko heijastuu siihen tuhansina valosäteinä, häikäisee silmät sillä kaikki se valo on niille kerralla aivan liikaa. Nousta vuoteesta ja avata kuistin ovi, ja siinä se on, silmien edessä ja niin lähellä että voisi koskettaa: koko järvimaisema ja kaikki sen äänet. Kalalokit vinkuvat ja kirkuvat, sirittäjä lurittelee, pajulintu ja peippo vuorottelevat liturgioineen, toinen mollissa, toinen duurissa, västäräkki tirskauttelee hentoa lauluaan viuhahdellessaan veden yllä.  Muuta ei sitten kuulukaan. Täydellinen hiljaisuus. Vastarannalta kantautuu vaimea kottikärryn kolahdus, joku mökkiläinen siellä aloittelee päiväänsä pihatöissä. Järven pinta rypyttyy hennon tuulenvireen myötä, ja peilityyni pinta on hetkessä tiessään. Pohjoistuuli nousee, mutta onneksi vielä lempeänä. Humina kohoaa metsän takaa, kaupunkilaisena sitä voisi melkein erehtyä luulemaan kaukaa kanta...

Aamucappuccino paremmissa maisemissa. Ajoimme viime viikonloppuna sadetta pitelevän matalan taivaan alla läpi alakuloisen Suomi-maiseman. Moottoritiellä alkoi tihkuttaa, mutta välillä pilvipeite vielä repeili. Ohitimme Uudenmaan rajan, ja ensimmäistä kertaa koskaan olin siitä hyvin tietoinen. Viimeiset auringonpilkahdukset jäivät Lahden tienoilla taakse, ja siitä lähtien sitä sitten tuli: tasaista, harmaata tihkusadetta, joka välillä intoutui tuulilasia rummuttavaksi kaatosateeksi. Ohi vilahtivat abc:t ja tuuliruusut, kaikissa ravintolatoiminta kiinni. Parkkipaikoilla näkyi vain muutamia autoja. Me emme harkinnetkaan pysähtyvämme. Suksiboksi oli täynnä ruokakasseja, kun olimme tyhjentäneet kotona kaapit ja käyneet lähikaupassa ruuhka-ajan ulkopuolella ostamassa viideksi päiväksi ruokaa reissua varten. Olimme matkalla mökille. Kyllä, nyt sinne pystyi ja kehtasi taas mennä. Siihen tulokseen tulimme, onhan rajoituksia muutenkin höllätty ja koulutkin avattu. Mitä sitä enää mökkimat...

Unet ovat häilyviä ja koskettavat tajuntaa kevyesti kuin perhosen siipi. Sanotaan että toisten unien kuunteleminen on tylsää. Silläkin uhalla päätän kertoa omistani (ei tosin ole ensimmäinen kerta: unistani kerron myös teksteissä Apua, näin unta exästäni - mitä unet kertovat?  ja  Lähelle tullut painajainen  ). Tällä kertaa kerron koronaunistani. Olen somessa törmännyt joidenkin ihmisten kertomuksiin omista koronaunistaan, ja minusta ne ovat aivan mainioita! Myös Helsingin Sanomia myöten on ollut juttua korona-ajan unista, niitä ovat jopa tutkijat erikseen keränneet analyysejaan varten. Olen kova uniennäkijä, ja siksi olen ollut jopa vähän ihmeissäni, että olen korona-aikana nähnyt niin vähän aiheeseen liittyviä unia. N iitä on vain kolme kappaletta. Tässä ne ovat: 1. Joka paikassa oli kaaosta ja hälinää. Kuin oikealta vasemmalle etenevä apokalypitisiä näkyjä sisältävä kuvanauha eteen vyöryi näkymiä täpötäysistä sairaaloista, paareja työntävistä hoitajista, s...

Italiassa leppäkerttu on hyvän onnen symboli. Poikkeustilan aikana meillä on ollut aikaa tarkkailla luontoa yllin kyllin. Leppäkerttujakin on nähty. Ensin huolestuin (tammi-helmikuussa), sitten sairastuin (maaliskuussa), luultavasti koronaan vaikka testiin en koskaan päässytkään Suomen silloisen älyttömän testikäytännön vuoksi. Siinä sairastaessani ja samalla maailmantilannetta seuratessani ymmärsin, että kuolen . En todennäköisesti tähän tautiin mutta joskus kumminkin. Ja että moni tulee tähän tautiin kuolemaan, pahimmassa tapauksessa joku läheisistäni. Aloin pelätä lasteni puolesta, jotka myös maaliskuussa sairastuivat yhtä aikaa kanssani. Hekään eivät varmastikaan tähän kuolisi, tajusin sen kyllä, mutta menettämisen pelko ei sitä tajunnut vaan lymysi mielenpohjalla kuten se vanhemmilla joka hetki lymyää. Joka kerta kun kuopus yskähteli omituista kuivaa yskäänsä, pelästyin. Joka kerta kun esikoinen yski, ja erityisesti kun hänen kuumeensa alkoi horkkamaisesti nousta, pelkä...

Etäkoululaisen työpiste tyhjenee pian. Takana on uskomattoman oudot kaksi kuukautta. Maaliskuun puolessavälissä koulut menivät Suomessa kiinni, ja vain 1.-3. -luokkalaisille jätettiin mahdollisuus tulla lähiopetukseen, jos esimerkiksi vanhempien työ on yhteiskunnan kannalta välttämätön eikä etätyömahdollisuutta ollut. Suurin osa pienimmistäkin koululaisista jäi silti kotiin. Alkoi viikkoja kestänyt etäkoulujakso, joka huomenna torstaina päättyy, kun koulujen ovet jälleen aukenevat. Etäkoulujakson alussa monessa kodissa vallitsi hämmennys: mitä tämä oikein tarkoittaa? Pitääkö vanhempien ryhtyä nyt opettajiksi? Etäkoulu muodosti kuitenkin nopeasti rutiininsa, ja useimmille vanhemmille varmasti nopeasti selvisi, että opettajiksi heidän ei ollut tarkoitus ryhtyä. Se työ kuului edelleen opettajille, ja vanhempien tehtävä oli korkeintaan pitää huoli, että lapsi muisti tehdä annetut tehtävät ajallaan ja osallistua live-tunneille. Tätä vanhemman ja opettajan roolin sekoittumista kosk...

Nera pirunpellolla Hannusmetsän luontopolulla. Edellisessä postauksessa kerroin hetkestä, jolloin koin äitiydessä onnistumisen iloa . Tasapainon vuoksi ja reaalitodellisuudessa pysymiseksi tällä kertaa on vuorossa päinvastainen postaus. Aina ei nimittäin todellakaan mene äidillä hyvin. Kuten pari viikkoa sitten eräässä espoolaisessa metsässä, jonne kadotin lapseni.  Vanhemmalla on tuskin voi olla kauheampaa hetkeä kuin se, jolloin hän ei tiedä lapsensa tarkkaa olinpaikkaa. Kun lapsi ei olekaan siellä, missä pitäisi olla. Kun on vähänkään epäselvyyttä siitä, onko lapsi turvassa. Se on jotakin niin pelottavaa, että sen ajatteleminenkin saa vatsan kääntymään ympäri. Miten ihmeessä näin sitten pääsi käymään? Kaikki alkoi siitä, kun erään laiskan ja saamattoman sunnuntaipäivän edetessä saimme päähämme lähteä virkistäytymään Hannusmetsän luontopolulle Espooseen. Siinä ei ole mitään uutta, olemmehan tänä keväänä lisänneet tuntuvasti luonnossa liikkumista kuten varmasti moni mu...