Mustikkapasta

Sesongin paras ruoka. 9.3. Sunnuntai Aurinko paistaa kasvoilleni, nenässä tuntuu kuorittujen artisokkien kirpeä, ruohomainen tuoksu. Tekee mieli ottaa pitkähihainen paita pois, mutta en sitä vielä uskalla tehdä. Neljä talviflunssaa on takanani eikä viidennettä tee mieli. Anoppi kävi juuri huolehtimassa, jaksanko varmasti valmistaa artisokat. Rasittavaa puuhaa tämä onkin, istua auringonpaisteisella terassilla ja repiä artisokan uloimpia lehtiä, leikata uloimmat päät ja laittaa artisokat sitruunaveteen odottamaan maustamista ja keittämistä. Vastasin, että en luovuttaisi tätä keittiöhommaa pois millään ilveellä. Tämä on parasta, mitä tiedän, varsinkin lämpimässä kevätauringonpaisteessa. Parasta työtä on sellainen, missä näkee heti työnsä jäljen. Kuten siivous tai haravointi. Toinen parhaan työn kriteeri voisi olla, että ei tarvitse ajatella mitään sen kummempaa, suorittaa vain mekaanista toimintaa. Kuten mustikanpoiminta tai artisokankuorinta, molemmat lähes terapeuttisia puuhia...

Kevätaurinkoa Italiassa. Huomenna selviää, osoittautuuko äkkilähtöperiaatteella varattu pikavisiitti Roomaan matkan vaivojen arvoiseksi. Säätiedotteet ovat jo pitkään lupailleet aurinkoa ja jopa 18 asteen lämpötiloja seuraavien 10 päivien ajaksi Roomaan, mutta kuten hyvin tiedämme, se ei vielä lupaa mitään. Kun huomenillalla saavun Fiumicinon lentokentälle, en yhtään ihmettelisi vaikka saisin vastaani auringonpaisteen sijasta räntäkuuron. Sen olen kokemuksista oppinut. Jokin aika sitten jo kirjoitinkin sääepäonnestani Italiassa, mutta listasta pääsi unohtumaan yksi tärkeä Rooman-matka, jolloin ilmat eivät todellakaan olleet suotuisat. Kaiken lisäksi reissu tapahtui melkein tasan tarkalleen vuosi sitten näihin aikoihin (siitä voi lukea täältä ). Toivoa sopii, ettei sama toistu tällä kertaa. Taakse jäävä - tai oikeastaan Helsingissä jo taakse jäänyt - talvi on ollut ankeudessaan ainutkertainen:

Ei päästy Kauppatorille, ei. Aamulla herätessäni luulin uneksineeni hiihtämisestä. Ai, mutta ei se ollutkaan unta, vaikka toisin voisi luulla. Helmikuinen vesisade ja muutamat lumiläikät maassa kun eivät edusta unelmahiihtokeliä. Helsingin Paloheinässä hiihtäminen on kuitenkin muutakin kuin unta. Sen huomasimme eilen illalla, kun lähdimme jääkiekkopettymystä pakoon tekemään jotain vähän erilaista. 3 kilometrin mittainen tekolumelle vedetty latu toteutti koko talven tähän asti toteutumattoman unelman, hiihtämisen. Kun edellisiin talviin vertaa, niin hiukkasen ankealta se toki tuntui, mutta olosuhteet huomioon ottaen iltalenkki ladulla oli huippujuttu. Ei se kirvelevää kiekkopettymystä kokonaan hävittänyt, mutta ainakin ajatukset ohjautuivat muille laduille. Kun eilinen peli päättyi, tappio oli tosiasia ja mieheni juuri töistä saapuneena ryhtyi lausumaan lohduttavia sanojaan, kulttuurien välinen kuilu revähti äkkiä suunnattomaksi välillämme:

Hyvästi, lempiruokani! Eilen alkaneiden olympialaisten järjestely on kuulemma ollut korruption juhlaa, mutta kyllä Italiassakin tunnetusti osataan. Korruptio nimittäin ja kaikenlainen outo vehkeily, varsinkin politiikassa ja mafian toimesta. Tässä yksi eniten minua viime aikoina järkyttäneistä: Etelä-Italian jäteskandaali, enkä nyt puhu Napolin jätekaaoksesta. Pahinta on, että tämä viimeisin skandaali vaikuttaa konkreettisesti myös omaan elämääni, jopa terveyttä uhkaavalla tavalla. Viime aikoina lempi-iltapalani on tavannut usein olla insalata caprese bufala-mozzarellalla (ja sillä aidolla eli campanialaisella DOC-versiolla), mutta ei ole enää! Mieheni oli jo jonkin aikaa vihjaillut, että ei kannattaisi sitä puhvelinmaitomozzarellaa syödä. Italiassa ollessamme mediassa välillä aihetta sivuttiinkin, puhuttiin Etelä-Italian saastuneista viljelymaista ja saastuneesta bufala-mozzarellasta. Italiassa ruokaskandaaleita riittää, enkä oikein osannut ottaa mozzarellavaroitteluja tosissa...

Tummat pilvet lomalaisten kiusana. Kuva Apuliasta. Katsellessani ulos pihan viereiselle luistelukentälle ja suksia kantavaa ohikulkijaa päähäni nousee kutkuttava kysymys, jolle ensin luon vähän taustaa. Työpöytäni on peittynyt käytettyihin nenäliinoihin, ja teepussiasetin pursuilee kahteen kertaan haudutettuja teepusseja (nenäkin on niin tukossa, että on ihan sama juonko haaleaa vai vahvaa teetä vai peräti pelkkää kuumaa vettä). Viimeiset kolme päivää on vierähtänyt sisätiloissa, ja viikonloppunakin, reilumman lumimäärän vihdoin saapuessa, uskalsin ulos vain rauhallisille köpöttelylenkeille koirien kanssa. Ei olisi varmaan kannattanut sitäkään vähää, sillä neljän pikkuflunssapäivän jälkeen sairaus alkuviikosta paheni kuumetaudiksi. Lyhyesti sanottuna, en ole päässyt hiihtämään vieläkään tänä talvena, sillä juuri sinä päivänä kun hiihtokelit sallivat lumisateet alkoivat, terveyteni petti. Siitä päästään alun kutkuttavaan kysymykseen:

Nutellaa aamiaisella. Keittiössämme kävi tänään lounasaikana kuhina. Remonttihommissa nälkiintynyt mieheni kokkaili peräti kahta pastakastiketta, paistoi pannulla kananfileitä ja tietysti keitti spaghettia. Harmi vain, että hän joutui syömään ruuat yksin ja syöttämään loput koirille. Perheen naisille kun ei kelvannut. Syynä oli se, että tyttäremme on parhaillaan flunssatoipilaana ja itsekin olen epämääräisten flunssaoireiden kourissa. Meidän ei tehnyt mieli niin pastaa kuin kanaakaan. Mutta emme me tyhjin vatsoin olleet, vaan päinvastoin. Maha oli täynnä suomalaista kansallisruokaa, mämmiä, jota olimme isukin kokkaillessa nauttineet napaamme. Mämmi maistuu aina, myös toipilaana ja muuten vain vähien ruokahalujen vaivatessa. Näin ainakin tyttärelleni ja tänään myös minulle. Lounaspöytämme oli siten hauska sekoitus kahta kulttuuria, varsinkin kun pääruokana olimme tyttäreni kanssa nauttineet tölkkimuikkuja, toipilasruokaa numero kaksi. Jossain vaiheessa alkoi ihan naurattaa:

Hyödyllisiä välineitä. Luuletko olevasi tosiliikkuja, kun käyt kaksi kertaa viikossa lenkillä, kerran joogatunnilla ja pari kertaa kuussa uimahallissa? Tällainen liikuntamäärä tekee toki hyvää, mutta painonhallinnan kanssa sillä on yllättävän vähän tekemistä. Yleinen harhaluulohan on, että liikunnalla laihtuu. Tai laihtuuhan sillä, mutta silloin pitäisi liikkua tuntikausia päivässä ja usein vähintään keskiraskaalla sykkeellä. Maratoonarit ja huippu-urheilijat ovat erikseen, tavalliset pulliaiset eivät liikunnalla laihdu. Vaan ruualla. Hyvän ruokavalion rinnalla hyötyliikunta on tosin tehokas apuri laihtumiseen tai ihan vain peruskunnon ylläpitämiseen, jopa kohottamiseen, riippuen lähtötasosta. Perinteiset konstit eli rappuset hissin sijaan, pysäkinvälien käveleminen, auton jättäminen useammin kotiin, olohuonetta ympäri käveleminen puhelimessa lörpötellessä toimivat.  Sen huomasin itsekin eräässä erityisessä elämänvaiheessa: