Un altra giornata in Italia - eräs toinen päivä Italiassa: Norma

 Tuuli heiluttaa valkoista verhoa. Se on lämmin tuuli joka avonaisesta ikkunasta puhaltaa, mutta ellen aivan erehdy, tuulen tuoksussa on häivähdys tulevasta sateesta. Sitä on vaikea uskoa, sillä päivät ovat olleet yhtä aurinkoa, aurinko on  näinä päivinä laskenut kukkuloiden taa jättäen jälkeensä kirkkaan, pilvettömän taivaan. 

Jo aamulla tilanne oli toinen: taivaalle oli ilmestynyt pilviä, valkoista kosteutta joka tiivistyi ensin pieniksi, sitten yhä isommiksi pilviksi. Hiki valui silti selästä heti aamusta, kosteus tiivistyi myös iholle, kun kävelimme loivaa mutta pitkää ylämäkeä kaupunkiin aamupalalle, päivän toiselle sillä ensimmäinen syötiin oman loma-asunnon pöydän ääressä. 

Näkymä loma-asunnon ikkunasta.

Hikoilu oli ankaraa myös kampaamossa. Tapani mukaan saavuin sinne hiki päässä vain tavatakseni kampaajan ja edelliset asiakkaat raikkaina ja freeseinä aivan kuin olisivat juuri suihkusta tulleet. En ymmärrä italialaisten naisten salaisuutta. Kuinka he sen tekevät, onnistuvat olemaan huolitellun ja suihkunraikkaan oloisia kuumimmassakin helteessä. 

Kampaaja oli ällistyttävän taitava ammattilainen kuten Italiassa aina. Hän hoiti tyttäreni ja minun hiukset kuntoon tunnissa ja 40 minuutissa (tytölle pesu ja leikkaus, minulle tyviväri). Suomessa samaan pakettiin olisi kulunut ainakin kolme tuntia, ellei enemmän.

Hän ei edes haukkunut hiuksiani kuiviksi kuten Suomessa kampaajat aina tekevät ja tivaavat, mitä oikein teen väärin jotta saan hiukseni sellaiseen kuntoon. Sen sijaan kampaaja totesi, että sinulla nyt vain on kuiva hiuslaatu, luonnonkiharat ja paksut hiukset ovat sellaiset, sille ei voi paljon mitään, Italiassa näihin on totuttu.

Siinä jutellessa hän oli jo laittanut tyveen täsmälleen oikean sävyn ennen kuin olin ehtinyt edes valmistautua siihen, että hän tulisi hiustupsujensa kanssa keskustelemaan kanssani siitä, minkälaisen sävyn haluaisin, ikään kuin olisi minun tehtäväni se valita.

Sen jälkeen kun olimme tyttären kanssa astuneet ulos hämmästyneinä täydellisistä hiuksistamme, taivas alkoi pilvistyä yhä enemmän. Aurinko paistoi kyllä yhä, se paistaa yhä vielä nyt kun tuuli puhaltaa sisään ikkunasta, mutta tuulessa on sateen tuoksu. 



Haistelen sitä maatessani sängyllä ja yrittäessäni hahmottaa tunnelmaa, joka huoneessa vallitsee. Rauhallista, levollista, lämmintä, raukeaa. On kuin olisi viettänyt aamun merenrannalla, vaikka meri näkyy tänne vain ohuena kaistaleena horisontissa selkeällä säällä. Ehkä ilmassa on ukkosta? Otsalle itsepintaisesti kertyvästä kosteudesta niin voisi päätellä.

Ulkoa kantautuu pääskysten ääniä. Niitä suhahtaa välillä ikkunan ohi, lopulta yksi pääsky laskeutuu talojen välissä roikkuvan sähköjohdon päälle, ehdin tarkastella sitä rauhassa. Haarapääsky? Se istuu paikoillaan kauan, monta minuuttia, on kuin se olisi viimein löytänyt paikan josta pitää ja josta näkee kaiken minkä tarvitsee.

Vaikkei maisema kauas kanna, sillä talot on rakennettu aivan vierekkäin niin että väliin jää vain kapea kuja. Vastapäisen talon keltainen seinä peittää näkymän merelle ja alas laaksoon sekä viereiselle kukkulalle, jonka laelta riippuliitäjät hyppäävät elämysten perässä. Tiedän että he liitelevät siellä nytkin, olemme saapumisestamme lähtien seuranneet taivaalla liukuvia äänettömiä varjoja, jotka näyttävät kevyiltä ja ja pieniltä kuin voikukan siemenhaituvat, mutta silti he ikään kuin varastavat taivaan itselleen, ja yhtä aikaa ihailen ja ärsyynnyn heidän uhkarohkeudestaan ja röyhkeydestään, jolla he uhmaavat riskejä. 


Heidän jännityksensä ja adrenaliininsako ilmassa väreilee ja saa ilman tuntuman sähköiseltä? Väreily sekoittuu ulkona kujilla vallitsevaan laiskaan tunnelmaan, jonka hiljaisuutta rikkovat vain illansuussa siististi italialaisen siesta-ajan ulkopuolella jalkapalloa pelaavien pikkupoikien huudahdukset ja pallon potkimisen aiheuttamat tömähdykset. 

Muita ääniä ei juuri täällä ole kuulunut, ja kun nousemme kujia ylös kaupungin keskustaan (joka käytännössä tarkoittaa yhtä pääkatua kauppoineen ja ravintoloineen ja sen keskellä leviävää piazzaa kahviloineen), äänet lisääntyvät vain vähän: ihmisten puhetta, aika ajoin ohi ajavia autoja, askelten kopinaa, kadulla juoksentelevia lapsia, vaihdettuja poskisuudelmia, paistuvan pizzan tuoksua.


Ollakseen Italiaa, täällä on hämmästyttävän hiljaista, mutta silti jollain tavalla niin peri-italialaista, että on kuin täällä tiivistyisi kaikki ja voisi sanoa: katsokaa, tämä on Italia, tähän se on konkretisoitunut kaikkine tyypillisine piirteineen. 

Olenko Italian ytimessä, en tiedä, mutta joka tapauksessa elän hetkeä, jossa aika pysähtyy ja jonka tiedän jäävän mieleeni niin kauan kuin elän. On kuin tätä ennen ei olisi ollut mitään eikä tämän jälkeen mitään tulisi, hetki tyhjyyden päällä, mikä saattaa johtua siitäkin että alan yhä vastustamattomammin vaipua uneen.

Pääskynen istuu yhä sähköjohdolla, sillä tuntuu olevan yhtä vähän kiire minnekään kuin meillä lomalaisilla, jotka vietämme lounaan jälkeistä lepohetkeä emmekä odota muuta kuin illan saapumista, jolloin lähdemme taas kävelemään ylös keskustaan ja syömme taas, ehkä pizzaa, joka on tuoksunut nenäämme ravintoloista joiden ohi olemme kulkeneet. 

Eihän tämän loman näin pitänyt mennä, olemme aivan eri paikassa kuin meidän piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan nyt olla, ja täällä viihtymisestä huolimatta meillä on kaiken aikaa tunne, että olemme läpikulkumatkalla, tapamme aikaa, koska emme vielä halua palata kotiinkaan.


Kun havahdun päivä lepohorteestani, tajuan että lapset katsovat seinän takana yhä Netflixiä, tämän loma-asunnon ylellisyyttä heille. Itselleni sen ylellisyys on aivan muualla: pienissä viehättävissä esineissä joita on laitettu esille pitkin huoneistoa, hyvin varustelluissa ruokakaapeissa, näkymissä jotka ikkunoista avautuvat, Felce Azzurra -saippuasta kylpyhuoneessa. 

Aurinko paistaa yhä, vaikka ikkunasta kurkistaessani näen pelkkiä pilviä sillä taivaankaistaleella, jonka ikkunasta voi nähdä.

Nyt jo tiedän, että sade lopulta tulee, saatan haistaa sen ilmasta, mutta toivon että se ei tulisi ihan vielä, vaan pääsisimme kuivin jaloin ravintolaan ja sieltä takaisin. Samoin kuin toivon, ettei ilta sittenkään tulisi vielä, vaan tämä hetki voisi jatkua vielä tovin, voisin sulkea silmäni ja tuntea lämmön ihollani, ja kun viimein avaisin silmäni ei olisi kiire sittenkään, eikä pääskynen olisi vielä lentänyt pois. 







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Loppuja ja alkuja – viimeinen eskaripäivä ja muita merkkejä ajan kulumisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni