Jäähyväiset maskeille, Italiassa ja Suomessa

 Muistatko vielä ne ajat, jolloin kaikilla oli maskit? Entä ne ajat, jolloin ei ollut, mutta monien mielestä olisi pitänyt olla (Suomessa)?

Ne ajat, jolloin kauppaan meno ilman maskia tuntui kuin olisi housut unohtuneet kotiin. Ja maskin kanssa liikkuminen siltä, että olisi ollut enemmän turvassa joltakin, vaikka ei itsekään aivan tarkkaan tiennyt, miltä.

Kasvomaskitajat ja pandemia-ajat yleensäkin opettivat, jos eivät muuta niin ainakin sen, että ihminen tottuu aivan kaikkeen, oudoinpaankin asiaan mitä kuvitella saattaa. Yhdessä hujauksessa ennen mahdottomaksi kuvitellusta tulee uusi normaali. Mieli tottuu mielettömimpäänkin todellisuuteen. 

Kuten siihen, että ensin kasvomaskien ei (Suomessa) sanottu auttavan mitään viruksen torjunnassa, sitten niistä tuli tehokas ja erittäin vahvasti suositeltu keino suojautua virukselta. Lopulta maskipakko vallitsi liikennevälineissä, ja kaikkialla muualla yleisillä paikoilla sosiaalinen paine siihen oli kova. 

Itsekin suojauduin maskin taakse lähes kaksi vuotta, paheksuin suomalaisia jotka eivät käyttäneet maskia vaikka Italiassa sitä oltiin jo käytetty sujuvasti kuukausikaupalla, totuin niihin, otin ne osaksi jokapäivästä elämääni ja kauppalistojani. 

Onhan meillä riittävästi kasvomaskeja, opin huolehtimaan, samalla tapaa kuin huolehdin onko kaapeissa tarpeeksi pastaa, tomaattikastiketta, maitoa, leipää, elämän perustarvikkeita.

Kunnes pandemia viimein saapui päätepisteeseensä, eivätkä maskit yhtäkkiä olleetkaan enää käytössä, tehokkaita tai välttämättömiä. Noin vain niiden käyttöpakosta luovuttiin Italiassa, jossa pitkään vallitsi maskipakko niin sisä- kuin ulkotiloissa, samoin Suomessa jossa pakkoa ei milloinkaan käytetty vaan pelkästään vahvoja suosituksia.

Yhtäkkiä kaikki oli toisin. Saatoit astua ruokakauppaan, vaatekauppaan, kirjastoon, jopa apteekkiin ilman, että kyltti, maskipakko, vahva suositus tai yleinen paine pakotti verhoutumaan maskin taakse. 

Alkuun oli vaikea tottua maskittomuuteen. Uusi normaali, maskin suoma suojan ja turvan tunne, oli imeytynyt liian vahvasti ajatteluun. Enhän voi selvitä tästä elämästä ilman maskia, en voi luopua sen käytöstä ikinä! 

Mutta kun maski jäi pois, siihenkin tottui nopeasti, oikeaan normaaliin jota koko elämän oli jo eletty. Mikä helpostus, kun ei enää tarvinnut asetella maskien kuminauhoja korvien taakse, peittää kasvoja ja kaikkia sen ilmeitä, nähdä julkisilla paikoilla kasvojen sijasta naamioita.


Itselläni suuri havahtuminen tapahtui ironista kyllä viime kesänä Italiassa, maskipakkojen luvatussa maassa. Ennen Italiaan matkustamista olin kyllä informoinut itseäni ja tiesin, että niin maskipakot kuin muut rajoitukset ovat poistumassa. 

Silti tuntui oudolta ja paljaalta, kun huomasin Rooman katukuvassa ettei maskeja toden totta enää tarvittu. Toki niitä jotkut  vielä käyttivät, uuteen normaaliin liian syvälle kasvaneet, mutta isossa kuvassa vain harvalla niitä näkyi.

Me olimme ajaneet autolla puolen Euroopan poikki ja pysähtyneet ja yöpyneet niin monissa paikoissa, että tiesimme maskiajan olevan jo ohitse. Mutta että Italiassa, covid-paniikin syntysijoilla! Että siellä luovuttiin maskeista ja muista rajoituksista, se oli jotakin mitä ei voinut kuvitella ennen kuin sen itse koki.

Sinä iltana kun saavuimme Italian rajojen sisäpuolelle, Pohjois-Italian Vipitenoon, kärvistelin flunssaoireiden kourissa, lievissä onneksi toki eli kurkunkarheudessa jonka luulin johtuvan ilmastoidussa autossa oleilemisesta,  istuimme illalla hotellin viereisessä pizzeriassa ja ihmettelin sitä, ettei ruumiinlämpöäni oltu mitattu ovella. 

Sen sijaan meidät oli ohjattu sisätiloihin, vaikka olisimme halunneet illastaa terassilla, eikä kysytty tai ajateltu ollenkaan terveydentilaamme. Kenelläkään ei ollut maskia. Niin ihmeellistä ja outoa! 

Nautin pizzani ja punaviinini hyvällä ruokahalulla, ja seuraavana aamuna tein positiivisen kotitestin hotellihuoneessa, sen jälkeen kun olin käynyt perheen kanssa kävelyllä Vipitenon keskustassa, kirjakaupassa, ruokakaupassa, kahvilassa (terassilla), lelukaupassa....

Ja testiostoksilla apteekissa, johon kävelin ilman maskia enkä ollut uskoa todeksi ettei sitä todella siellä tarvittu. 

Roomassa, Napolissa, rantalomalla Senigalliassa eli paikoissa joissa Italiassa vietimme aikaa, maskeja näkyi vähän jos ollenkaan. Kaikki oli vuodessa eli sitten viime Italian-reissumme muuttunut täydellisesti. 

Pizzalla covidissa - ilman maskeja - Vipitenossa.

Ainoa paikka jossa maskipakko kesällä oli Italiassa vielä voimassa, olivat yleiset liikennevälineet. Kun matkustin linja-autolla Velletriin, kuski ei kuitenkaan maskien perään kysellyt ja selvisin matkakumppanini eli tyttäreni kanssa ilman.

Paluumatkalla kuljettaja niitä vaati, ja kiltisti tyttäreni kanssa ne puimme kasvoille. Maskiksi ei enää riittänyt tavallinen maski, vaan tarvittiin ffp2 -suodatinmaskia. 

Tottumuksen puutetta ja maskittomuuteen tottumistako lie, suodatinpussimaskit tuntuivat äärettömän epämukavilta. Vähän väliä tyttäreni kanssa niiden reunoilta haukoimme ilmaa ja toivoimme, että matka olisi jo ohi. Eihän niiden kanssa voinut hengittää vähääkään, miten joku voi kuvitella että tällainen voi olla ihmiselle mitenkään hyvästä? 

Maski päällä Velletrin-bussissa.

Suomeen paluun jälkeen syksyn mittaan on käynyt yhä selvemmäksi, että maskien aika on ohi. Maskienkäyttäjät ovat häviävä vähemmistö, pandemia-ajan pelottelun jäänne  jonka ei enää koskaan soisi palaavan enemmistön tavaksi. 

Onko maskeista koskaan ollutkaan mitään merkittävää hyötyä, se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Psykologisesti se on auttanut ja ehkä yhä vieläkin auttaa monia, se on antanut tärkeää turvan tunnetta ja lupaa julkisilla paikoilla liikkumiseen vaikeina aikoina. 

Miten paljon se on infektioita torjunut, se on eri asia. Mutta psykologista hyötyä ei voi väheksyä, tiedän sen omastakin kokemuksesta. Kun uhka tuntui väijyvän joka ovenkahvassa ja junavaunussa, maski antoi edes jotakin turvaa ja varmuutta. 

Kaksi vuotta sitten Colosseumilla.

Viimeisen niitin maskittomuudelle antoi viimeviikkoinen lääkärikäynti lapsen kanssa yksityisellä lääkäriasemalla. Olin varautunut käyntiin maskilla, mutta nopeasti huomasin ettei kukaan asiakkaista sellaista käyttänyt.

Ja koska eivät muutkaan, vaivihkaa työnsin omanikin yhä syvemmälle laukun pohjalle. Maskien aika on todellakin ohitse, eläköön.

Hurraahuuto ei kovin riemulliselta silti tunnu. Liian paljon on maskiajan pyörteissä särkynyt yhteiskunnan ja vallanpitäjien luotettavuuteen,  yleisesti ihmisyyteen ja yhteiseen hyvään liittyen, jotta erehtyisi pitämään tätä pandemian jälkeistä aikaa juhlinnan arvoisena. 

Vaikka saammekin nyt liikkua ilman maskeja, olemmeko silti vapaita? Sitä en lakkaa kysymästä itseltäni.

Kuopukseni, kuvassa kolmevuotias, maski kasvoillaan.
Vuonna 2020 kankainen maski vielä oli "hyväksytty", myöhemmin se
julistettiin tehottomaksi virusten torjunnassa.




Armon vuonna 2020. Aikana jolloin
kangasmaskeista oli tulla asuste asusteiden joukossa.


Kommentit

  1. Palasin eilen kolmepäiväiseltä hoitojaksolta yliopistosairaalassa ja siellä henkilökunta edelleen käyttää maskeja. Ovatko he liian syvälle uuteen normaaliin kasvaneita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sairaaloissa maskit varmastikin jäävät käyttöön vielä ainakin toistaiseksi, ehkä pysyvästikin, kuka tietää. Ja siellä ehkä ovatkin ihan paikallaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi