Paras lääke selkäkipuun? Kokemuksia paljasjalkakengistä

Viime viikolla olin astumassa paikallisjunaan, kun selässä sävähti kipu. Kun pääsin junan penkille, se vain paheni. Olin jo ehtinyt armeliaasti unohtaa, mitä se on, alituinen kipu alaselässä. 

Sitten katsoin kenkiäni: korkeakorkoiset syyssaappaat, hienot kuin mitkä mutta voi sentään, tämäkö niiden käytöstä on hinta! Olin kävellyt päivän niillä, eikä näköjään muuta tarvittu selän vihoittelun paluuseen.

Kotona aivastellessa puukko kääntyi jälleen alaselässä. Mitähän yöunista tulisi, olisiko se kivuliasta kääntyilyä taas?

Tuolilla istuen ja varovasti selkää taivuttaen sain lopulta kengät uudelleen jalkaani, kun tuli aika lähteä iltakävelylle koiran kanssa. Tällä kertaa valitsin ne kengät, jotka olen viime kuukausina useimmiten valinnut: paljasjalkakengät. 


Päivällä tapahtunut työkeikka oli kolmas kerta syksyn aikana, kun erehdyin pistämään jalkaan muut kuin paljasjalkakengät. Ja joka kerta lopputulos on ollut sama: selkäkipujen palaaminen ja paheneminen. 

Joko vihdoin näen ja uskon, että näillä asioilla on yhteys?

Aloitetaan alusta eli siitä, kun viime talvena sain sysäyksen paljasjalkakenkien kokeilemiseen kun minulle tarjoutui työn kautta mahdollisuus kokeilla ja testata paljasjalkakenkiä käytännössä.

Paljasjalkakengät jäivät kokeilun jälkeen käyttöön. Sen jälkeen olen hankkinut yhdet paljasjalkakengät lisää sekä parin tai kaksi kaikille kolmelle lapselleni. Suurimman osan käytettyinä, sillä uusien paljasjalkakenkien hinta on päätähuimaavan korkea. Käytetyistäkin saa pulittaa. 

Talvipakkasilla sydäntalven aikaan paljasjalkakenkien käyttö välillä taukosi, kun oli turvauduttava lämmittävämpiin talvikenkiin. Kesällä taas alkoi sandaalikausi. Mutta elokuisen Roomasta paluun jälkeen olen kävellyt lähes yksinomaan paljasjalkakengillä. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun olen halunnut "hienostella" ja laittaa korkeakorkoisemmat syyssaappaat tai maiharit jalkaan. 



Päivittäin noin 15 000 askelta, milloin vähän vähemmän, milloin enemmän. Tunnin, parin lenkkejä koiran kanssa, ostoskeskuskävelyjä, kauppareissuja, työreissuaskelia, kolmen päivän vaellusreissu Helvetinjärven kansallispuistoon, kaikki paljasjalkakengin.

Jalat eivät ole kipeytyneet, vaikka niin usein paljasjalkakenkäilyn aloittajille varoitellaan käyvän. Erityisen hieno kokemus oli kolmen päivän vaellus paljasjalkavaelluskengillä. Ne olivat melko uudet, olin ehtinyt käyttää niitä vain muutaman viikon, eli ilmassa oli kaikki riskit rakkoihin ja hiertymiin, rikoinhan yhtä vaelluksen perussäännöistä: älä lähde reissuun uusilla kengillä.

Kipukaupan vaelluskengät kuitenkin toimivat sateisessa syyskuun säässä kuin unelma - en edes huomannut niitä jalassani, mikä on ilman muuta loistavan kengän merkki. Sukat pysyivät kuivana, askel vakaana ja pitävänä eikä minkäälaista hiertymää tai rakon alkua ilmennyt, toisin kuin edellisellä - ja ensimmäisellä-  vaellusreissullani Lapissa vuotta aiemmin. Silloin vanhoista, sisäänajetuista vaelluskengistä huolimatta sain kivuliaan rakon isovarpaaseeni.


Nyt takana on kolme kuukautta säännöllistä kävelyä pääasiassa paljasjalkakengillä. Tässä vaiheessa uskallan jo yhdistää kroonisessa selkäkivussani tapahtuneen merkittävän helpottumisen paljasjalkakenkiin. 

Pitkään pohdiskelin, onko kyseessä sattuma vai voivatko paljasjalkakengät todella olla niin "maagisia" kuin joissakin mainoksissa tai niiden käyttöön hurahtaneiden kertomuksissa usein annetaan ymmärtää. 

Alaselkäkivuista olen kärsinyt nuoruusvuosista lähtien. Kaksikymppisenä kävin ensimmäisen kerran vaivan takia fysioterapiassa, jolloin myös havaittiin vinouma selkärangassa ja sain ohjeeksi pitää huolta selän lihasten hyvästä kunnosta koko elämäni ajan, tai muuten "seuraisi ongelmia".

No, ongelmia on seurannut. En ole tietenkään saanut aikaiseksi jumpata selkää säännöllisesti, vaan yleensä havahtunut asiaan vasta kun selkä jo vihoittelee. Käytynä on kaksi fysioterapiaa lisää ja yhä uusia kehotuksia tehdä selkälihasharjoitteita säännöllisesti.

Viimeiset viisi, kuusi vuotta alaselkäkipu on ollut päivittäistä ja tauonnut vain ajoittain viikoksi tai pariksi. Sitten se on aina tullut takaisin entistä kovempana. 

Selällä kannetaan taakkoja. Mitä painavaa kannatkaan mielessäsi, se tuntuu myös selässäsi. Tämä on elämäni kohdalla ollut harvinaisen totta. Isojen kriisien tai vaikeuksien aikana selkäkipu on usein pahentunut. 


Viimeiset kaksi, kolme vuotta ovat olleet todella tukalaa aikaa. Välillä olen kontannut kivusta, sukkien laitto on enimmäkseen ollut tuskaa enkä ole todellakaan voinut laittaa niitä jalkaan normaalisti seisaaltaan. 

Leikkiminen lasten kanssa lattialla päättyy yleensä aina jo muutaman minuutin jälkeen siihen, että "äidin selkä ei enää kestä" ja minun täytyy hampaat irvessä suoristautua, yleensä huimauksen kera sillä kipu on niin kova tai tuntuu osuvan jonnekin hermojuuriin asti. 

Sängystä ylös nousemisen on tapahduttava varovasti, tai muuten viiltää. Yöllä asennon vaihtaminen sängyssä tekee kipeää ja joskus myös huimaa.

Olen niin tottunut kipuun, etten enää ymmärrä tai muista, etteivät moiset kiputilat ole normaaleja. Ja koska kipukynnykseni on korkea, en saa edes aikaiseksi hakeutua hoitoon, vaikka sille ilmiselvästi olisi tarvetta. Toisaalta olen myös oppinut hoitokokemuksistani, ettei mitään ihmelääkettä kipulaastarin lisäksi ole: selkälihaksia täytyy vain jumpata, siinä kaikki. 

Vai onko sittenkin? 

Paljasjalkakenkien säännöllisen käyttämisen jälkeen - nyt sen voin jo sanoa - selkäkipuni ovat huomattavasti helpottaneet. Olen jo usean viikon ajan aika ajoin havahtunut siihen ihanaan olotilaan, että yöllä sängyssä asentoa vaihtaessa ei enää satu. Aivastaakin voi ilman, että tuntuu kuin joku viiltäisi puukolla alaselkään. 


En kävele enää päivittäin köyryssä kivun vuoksi sen jälkeen, kun nousen seisomaan tai olen leikkinyt lasten kanssa lattialla. 

Eikä selkään satu noin muutenkaan. Ihaninta on juuri se. Ei kipua. Istunpa tai seisonpa, aivastanpa tai käännän kylkeä: ei kipua. Sellainen yksinkertainen ja yleensä itsestäänselvä asia, kuinka se voikaan tuottaa iloa.

Kyse ei ole siitä, että henkiset taakat olisivat helpottaneet ja selkäkipu sen myötä. Päinvastoin, henkistä kipua on näinä aikoina yllin kyllin, myös näinä paljasjalkakenkäilykuukausina. Maailmanaika on repaleisempi kuin koskaan elinaikanamme, enkä yksityiselämässäkään ole välttynyt tarpeettomilta, turhilta, kuluttavilta, väsyttäviltä ja murheellisilta taakoilta. 

Ainoa mitä olen tehnyt eri tavalla, on kävely paljasjalkakengillä. Kävellyt olen paljon aina, sillä pidän valtavasti koiran kanssa kävelystä, metsässä kävelystä, kävelystä kaikkialle minne vain kävellen pääsee. Mutta nyt, paljasjalkakenkien myötä, kävelyyn on tullut vielä uusi innostava ulottuvuus: tuntuu todella kuin kävelisi (melkein) paljain jaloin.

Jokainen käpy, kivi, juurakko ja maan muoto tuntuu jalan alla, ja yhtäkkiä on kuin olisit enemmän kosketuksissa maaperään - ja niinhän oletkin: siinä missä tavallisen kengän pohja on noin 20-50 mm paksu ja jopa enemmän, paljasjalkakengän pohjassa paksuutta on 5-8 mm ja jopa alle 5 mm. 

Erityisesti metsässä tai muulla epätasaisella pohjalla kävely on paljasjalkakengillä kuin kevyttä hierontaa. Tasaisella asfaltilla meno ei ole samalla tavalla nautinnollista, mutta toisaalta pitkistäkään lenkeistä asfaltilla ei ole seurannut jalkakipuja, kuten joskus paljasjalkakenkien käyttäjille saattaa käydä. 


Toinen iso plussa on keveys. Paljasjalkakengät eivät paina juuri mitään - on melkein kuin kävelisi ilman kenkiä! Mistään ei hankaa, ei purista. Eivätkä jalat väsy siihen, että niiden täytyy raahata mukanaan painavaa kenkää tai supistaa varpaita johonkin kengän vaatimaan outoon asentoon. Paljasjalkakengissä varpaat saavat levitä juuri siten kuin ne leviävät luonnostaankin eli paljain jaloin kävellessä. 

Ainoa huono puoli paljasjalkakenkäilyssä tuntuu olevan se, että entiset, lukuisat kenkäparit jäävät käyttämättä. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa saman virheen eli laittaa ne ehkä kauniimmat mutta epämukavammat kengät jalkaan, niin lopulta oppii sitä varomaan.

Toisinaan kaipaan korkeakorkoisia syyssaappaitani tai muita kapeita, suippoja ja varpaat yhteen ahtavia kenkiäni, sillä minusta on joskus mukavaa olla hieman pidempi kuin se 167 cm, jotka luonto on minulle suonut (oma kysymyksensä on, miksi ihmeessä minun pitäisi edes hetkittäin vaikuttaa pidemmältä, ikään kuin lisäpituus olisi jokin tavoiteltava tai lisäarvoa tuova ominaisuus, mitä se ei missään nimessä tietenkään ole). 

Paljasjalkakengissä olen juuri sen pituinen kuin olen, ja ennen kaikkea jalkani lihakset toimivat niissä juuri niin kuin pitääkin, kaikki ne pienetkin lihakset jotka tavallisissa paksupohjaisissa ja eri tavoin tuetuissa kengissä passivoituvat.

Ja kun osa lihaksista passivoituu, kärsii koko kehon tasapaino, jaloista selkään, hartioista päälakeen saakka. Muitakin korjaustoimenpiteitä voidaan tarvita, jos keho on koko elämän ajan päässyt kiertymään virheasentoihin, mutta paljasjalkakenkiin siirtyminen on ehdottomasti yksi iso korjaava tekijä kokonaisuudessa. 

En voi muuta kuin suositella lämpimästi. 





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi