Kiven kätketty muoto - mikä on kärsimyksen tarkoitus?

Aika hioo kiviin monia muotoja.


Minulla on ystävä, jonka elämä on poikkeuksellisen täynnä vastoinkäymisiä, kipua ja kärsimystä, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Hänen kanssaan pohdimme usein, mikä on kaiken kärsimyksen tarkoitus. Miksi ihminen joutuu kärsimään niin paljon? Mitä sillä yritetään meille opettaa? 

Mitä kärsimys ja kipu meille tahtovat näyttää? Jotakin joka ehkä on jo silmiemme edessä mutta emme vain osaa nähdä, vai jotakin kaukaista, salattua ja vaikeaselkoista? Vai ehkä näitä molempia? 

Ystäväni kärsimyksiä vuosi toisensa jälkeen seurattuani kysyn myös: miksi usein tuntuu, että kärsimystä kasaantuu eniten heille, joiden sydän on kultaa ja jotka tuntevat paljon, niin paljon että kantavat muitakin taakkoja sydämessään omiensa lisäksi, huolehtivat lähimmäisistään ja tuntevat kärsimystä maailman pahuuden vuoksi? 

Mitähän tästä kivestä vesi ja aika hioo ja on jo hionut?

Pohdintamme ovat laajoja ja moniulotteisia, ja usein päädymme - kun emme muutakaan osaa - aina uudelleen erääseen samaan johtopäätökseen pohdinnoissamme: kärsimys on kuin hiekkapaperia joka hioo hiomistaan, tai suurta painetta, myllynkiven tai jääkauden aikaisten hiidenkirnuja tuottaneiden pyörimismekanismien kaltainen. 

Tai merivirtojen joiden ajattomassa liikkeessä kivestä häviävät kaikki kulmat ja rosot ja siitä tulee uuden muotoinen, täydellisen sileä ja pyöreä tai juuri sen muotoinen kuin pitääkin.

Simpukankuoren paine jonka lopputuloksena on loistava helmi. Ja vielä suurempi paine, suurin kaikista, jossa syntyy jotakin niin vahvaa ettei siihen mikään maailman materia pysty: timantin synty.

Jotakin kärsimyksessä hiotaan, siitä alamme vuosien myötä jatkuneiden keskustelujemme myötä olla varmoja. Kärsimys hioo ihmisestä esiin jotakin. Timantit syntyvät suurimman paineen alla, eikä kivestä koskaan voi tulla kauniin pyöreää tai sydämen muotoista, ellei se ensin ole alistunut veden voimalle.

Kärsimys ja vastoinkäymiset näyttävät olevan sitä, että kerros kerrokselta meistä riisutaan pois asioita, joita ei tarvita ja jotka estävät näkemästä hyvin. Miksi näin tapahtuu, sitä emme ole ystäväni kanssa onnistuneet vielä ymmärtämään. Miksi joitakin hiotaan ja riepotellaan niin paljon että pahaa tekee, miksi toisia niin vähän että he tuskin edes tajuaisivat eläneensä, jos elämää mitattaisiin kärsimyksen ja vastoinkäymisten herättämien tunteiden määrällä. 


Kuten jo aiemmassa postauksessa  vähän viittasin, minulla on kuitenkin aavistus vastauksista näihin kysymyksiin. 

Uskon, että jokaisella maapallolle syntyvällä ihmisellä on tarkkaan määrätty tehtävänsä täällä. Jokin asia tai jotkin asiat, joita hänen tulee elämänsä aikana oppia - sekä asiat, joita hänen on määrä opettaa lähimmäisilleen, toisille ihmisille. 

Meistä on kaiken hionnan ja paineen seurauksena tultava juuri sen muotoisia kiviä kuin on tarkoitettu, siten että toiset ihmiset voivat nähdä meissä sen muodon mikä sisimmässämme on. 

Miksi sitten kaikki se kärsimys ja vaikeudet, miksi kaikki se viha, joka usein näihin liittyy? 

Uskon että se mitä eniten pelkää tai jota vieroksuu tai vihaa itsessään tai muissa, on juuri se mihin opittavaksemme tarkoitettu asia liittyy - ja sen usein kerta toisensa jälkeen edestään löytää, tavalla tai toisella. 

Minä esimerkiksi olen puoli elämääni pelännyt kuollakseni helvettiä, ja pohtinut kuolemanjälkeistä elämää siitä lähtien kun vähän taaperoiän ohitettuani opin olevani äidistäni erillinen ihminen. Olen kasvanut perheessä ja ympäristössä joka on opettanut minut pohtimaan olevaisuutta, uskontoa ja elämän tarkoitusta sekä muita ei niin keveitä asioita perinpohjin.

Olen kummastellut koko ikäni toisaalta epäsosiaalisuuttani, toisaalta sisältäni kumpuavaa täysin ymmärrykseni ylittävää tarvetta olla hyvä ja rakastava kaikille, myös heille jotka aiheuttavat minulle pahaa tai käyttäytyvät ikävästi minua kohtaan, esimerkiksi alakouluiässä koulukiusaajilleni. 

Sitkeästi ajattelen aina, että kaikissa on myös jotakin hyvää mutta se on vain peittynyt jonkin muun alle, traumojen tai kaltoinkohtelun aiheuttaman pahan vaikutuksesta tai jostakin muusta syystä jota en näe enkä siksi ymmärrä. 


Mutta vaikka en näe enkä ymmärrä, voin silti aina suhtautua myötätuntoisesti ja rakkaudellisesti myös häneen, joka haavoittaa, kiukuttelee tai vihaa. Ja niin suhtaudunkin. Joskus jopa niin, että mitä suurempaa on töykeys ja vihamielisyys, sitä enemmän tunnen myötätuntoa ja tahdon uskoa hyvään joka jossakin siellä törkyn keskellä piilee.

Olen elämäni varrella päätellyt nämä piirteeni milloin tyhmäksi naiiviudeksi, milloin epänormaaliksi miellyttämisenhaluksi tai kiltin tytön syndoomaksi ja yrittänyt päästä niistä kaikin keinoin eroon - onnistumatta edes hetkittäin. 

Mitä ilmeisimmin oman elämäni opit liittyvät siis jotenkin näihin asioihin: kuolemanjälkeisen elämän pelon käsittelyyn ja varauksettomaan tarpeeseen jakaa rakkautta. Mutta mitä opit tarkalleen ottaen ovat, sitä en näe, vaikka tiedän että ne seisovat edessäni; minulla ei ole kykyä nähdä ainakaan vielä. 

Ehkä en koskaan tule näkemäänkään. Ehkä yksi ihmiselämä ei siihen riitä, ei minun kohdallani. Mutta mahdollisuus siihen on olemassa, meillä kaikilla on.  Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, se on juuri sen pituinen että ne tarpeelliset opit on mahdollista saada ja antaa. Kohtuun tai lapsivuoteeseen kuolleella pikkuvauvallakin on oman välähdyksenomaisen elämänsä aikana oma tehtävänsä. 


Usein näitä tehtäviä näytetään meille vaikeuksien ja kärsimyksen kautta. Ehkä ihmisluonto on pohjimmiltaan niin itsekäs, laiska ja saamaton, että jos mikään ei häntä havahduta tai pysäytä, hän horrostaisi elämänsä helpoimman kautta alusta loppuun, ilman sen suurempaa ponnistelua ymmärtää itseään ja muita, maailmaa tai maailmankaikkeutta. 

Ihmisen tunteet ovat työkaluja tässä oppimisessa. Ilman tunteita on mahdoton oppia elämänoppejaan, sillä tunteet ovat se minkä avulla näitä asioita opitaan. Järjellä opitaan todennäköisyyslaskentaa, tilastotiedettä, osakesijoittamista ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ei lähimmäisen rakastamista, toisen asemaan eläytymistä eikä järjen ulottumattomiin liukuvia asioita.

Ja nyt kun järki ja tiede ovat ottaneet suvereenisti vallan maailmassa, tehtävä käy usein entistä vaikeammaksi. Mutta mahdotonta ei ole mikään, ei etenkään kun muistaa että apuna oppimisessa on maailman mahtavin voima, rakkaus. 





 


Kommentit

  1. Vain länsimaisella ihmisellä on vaihtoehtona pohtia kaiken tarkoitusta.. mitäs jos sillä ei ole mitään tarkoitusta, toisilla vaan on paskempi tuuri, huonommat kortit.. . Elämän tarkoituksen pohtimisessa sama juttu, miksi sillä edes pitäisi olla joku tarkoitus?
    Vai mitä sanoisit persaukiselle, koko ikänsä kivistä peltoa viljelleelle kiinalaiselle jolla on muutama sata miljoonaa kohtalontoveria ja jotka eivät ikinä saavuta mitään sen enempää kuin kurjuutta, köyhyyttä, kärsimystä ja paskaa tuuria? Kysy häneltä kärsimyksen tarkoitusta ja hän ehkä vastaa että se on koko elämä, mistään muusta en mitään tiedäkään ja silti en ole sen tarkoitusta tajunnut edes koskaan funtsia, riittää että saa leipää illalla ja lautasellisen riisipuuroa aamulla että jaksaa niitä kiviä paiskoa pellolta.
    Tajuatteko kun sitä pohditte että teillä on varaa pohtia tuollaisia asioita kun taas suurin osa maailman köyhistä vain tuhahtelee moiselle ja on kateellinen kun teillä on varaa... .
    Ja minkä ihmeen tarkoituksen löydät ihmisen elämälle joka syntyy sairaana, kärsii lyhyen elämänsä joka ja koko päivä ja joka kiittää ainoata iloista asiaa elämässään, kuolemaa, kypsässä kahdeksan vuoden iässä? (tapaus joka johti, oliko Belgiassa, eutanasian sallimiseen lapsille, äläkä nyt sano että se oli hänen tarkoituksensa( Anteeks vaan, ehkä vähän huono päivä vaan ajoittain tämä tarkoitukseton tarkoituksen etsiminen saa minut irvistämään ihmisen loputtomalle itsekeskeisyydelle, juuri tuollaiselle: Olen niin helvetin tärkeä että joku tarkoitus pitää olla, eihän minunlaisen ihmisen elämä voi olla sattumanvaraista, randomia, pitää olla joku syvällinen merkitys vielä kaiken päälle.)

    VastaaPoista
  2. Äh, olisin poistanut mutta ei täällä ole poistonappia, oli vähän riskaustuuli sujella, sorry..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi