Tuhlaajaäidin paluu

Ruuanlaittoa vähän toisenlaisissa ympyröissä.



Myönnetään, otsikko on vähän dramaattinen. Mutta ei aivan tuulesta temmattu. Kun nimittäin palasin viiden päivän Lapin-reissultani vähän reilu viikko sitten kotiin, minulla oli hetken aikaa juuri sellainen olo: kuin olisin yltäkylläisesti tuhlannut.

Tarkoitan paitsi ruhtinaallista 40-vuotisjuhlaravintola-ateriaa hotelli Pallaksessa neljän päivän vaelluksen päätteeksi (porkkana-appelsiinikeittoa, poronkäristystä ja muussia, lakkalikööriä ja hyvää viiniä), myös paperikassejani, jotka minulla oli palatessa mukanani. Lupasin lapsille ja miehelle tuliaisia, ja niitä myös toin: luontoaiheisen palapelin, kortteja, karkkia, pieniä matkamuistoja kuten kuppeja ja jääkaappimagneetteja. Ja miehelle aika hienon poroaiheisen espressokupin. 

Rahaa näihin suhteellisen pieniinkin juttuihin Lapissa paloi, sillä matkamuistojen hinnat ovat totta kai - matkamuistohintojen luokkaa eli korkeita. Jokaisesta myymälästä huomasin poistuvani noin 50 euroa köyhempänä.

Poronkäristystä ja perunamuussia Pallas-hotellissa.

Ennen muuta tarkoitan tuhlauksella kuitenkin sitä, että koin reissussa saavani niin yltäkylläisesti hyvää ja kaunista, sieluun asti ylettyvää rauhaa ja ajatuksien selkeytymistä ja virkistymistä, että oli kuin olisin tuhlaillen kaikkea sitä viettänyt unohtumattomat viisi päivää tuntureiden äärettömyydessä ja hiljaisuudessa. 

Sillä aikaa mieheni oli pitänyt huolen kodista ja lapsista, tehnyt samalla etätyöpäivää joka jatkui varmaan pitkälle yöhön siinä lastenhoidon lomassa. Esikoinen oli kaiken lisäksi sairastunut korkeaan kuumeeseen poissaoloni aikana, minkä takia minua pari kertaa reissussani "häirittiin" tekstiviestikyselyillä kuumemittarin ja kuumelääkkeen olinpaikasta. 

Minulla oli melkein syyllinen olo palatessani, vaikka tiesinkin 12 vuoden kotiäiti-etätyö -elämän jälkeen ansaitsevani tämän loman. Mies on sentään lomaillut tuona aikana useammankin kerran ja lisäksi lukuisilla työmatkoillaan myös saanut viettää vapaapäiviä. 

Tuliaisista parhaat. Kuopus pyysi tuomaan suden.
Ja minähän toin. Löydätkö sellaisen kuvasta?

Kun askelten rytmi takoi tunturin rinnettä, kun porojen sorkkien niksutus tai kirvisen viserrys kaikui korvissa purojen solinan kanssa, kun aurinko laski tunturin taa värjäten maaruskan väreissä leiskumaan alkaneet varvikot kultaisiksi, kun istuin lämmin teekuppi kädessä taukopaikalla jalat suloisesti särkevinä pitkän urakoinnin jäljiltä, usein ajattelin yhtä ja samaa asiaa: 

Tällainen mahdollisuus lähteä Lappiin vaeltamaan (tai johonkin muuhun taivaallisen rentouttavaan ja sielua hivelevään paikkaan) ainakin kerran pikkulapsiaikana pitäisi kirjata lakisääteiseksi oikeudeksi kaikille vanhemmille. Ja vähävaraiset tai yksinhuoltajat voisivat saada hommaan avustusta tuettujen lomien tapaan, lastenhoitopalveluina tai vaikkapa verovähennysten muodossa. 

Miellellään tällainen oikeus pitäisi olla vaikka kerran vuodessa. Kalliiksihan se saattaisi yhteiskunnalle tulla, vai tulisiko sittenkään? Miten paljon uupumisesta ja kaikentyyppisestä arjen pyörittämiseen kyllästymisestä johtuvia henkisiä ja fyysisiä kramppeja tällainen systeemi voisi vähentää? Kuinka paljon ihmisten yleinen terveys siitä kohenisi, työpoissaolot vähenisivät, samoin (vanhempien ylikuormittumisesta johtuvat) lasten ongelmat?


Maisemaa Taivaskero-tunturin laelta (809 m).

Niin monet nykyään valittavat arjen ja etenkin lapsiperhearjen raskaudesta. Raskasta nykyelämä onkin, ihmislajille vierasta ja valovuoden nopeudella käyvää ja siksi niin vaikeaa. Lapin erämaissa ollessani en voinut olla ajattelematta, että  vaikka en itse koekaan ylikuormittumista (lapsiperhe)elämässäni, niin lujilla kuitenkin monin paikoin olen. Ja nimenomaan siksi, että ympäröivän yhteiskunnan vauhti ja vaatimukset ovat niin kovia. Ei ole aikaa kunnolla edes pysähtyä pohdiskelemaan ja ihmettelemään kaikkia niitä lukemattomia pieniä ja suuria ihmeitä joita elämä tarjoaa, kun pitäisi suorittaa tuhat tutkintoa ja sata saavutusta, haalia mammonaa ja rakentaa statusta. 

Olen aikaa sitten jättäytynyt oravanpyörästä, mutta vaatimukset eivät lakkaa jäytämästä. Erämaassa ei mikään jäytänyt, muu kuin korkeintaan rakko varpaassa. Ja kun saavuin kotiin, mieleni oli keventynyt ehkä tuhat kiloa. Mitä olinkaan ennen murehtinut, en muista sitä enää, en ainakaan ensimmäiseen viikkoon paluuni jälkeen. Pian kyllä taas muistan, tiedän sen, heti kun jalat koskettavat taas maata tämän sielun kohottumisen jälkeen. 

Mutta luonnon keskellä vietetyn ajan vaikutus jaksamiseen ja mielialaan on ollut niin suuri, että en voi kuin hämmästellä sitä. Ja juuri siksi ajattelen, että tällainen mahdollisuus pitäisi olla kaikilla pienten lasten vanhemmilla ja muillakin ihmisillä. 


Kaikki eivät tietenkään pidä ajatusta yksin hiljaisuudessa olemisesta, kahdenkymmenen kilon rinkkaa kilometrikaupalla kantamisesta tai muhkuraisella metsämättäällä teltalla nukkumisesta rentouttavana tai tavoittelemisen arvoisena. Mutta voi, kuka ei, hän ei tiedä mitä menettää! Hän ei tiedä mitä on menettänyt. Sillä alkujaan me olemme kaikki metsäihmisiä, luonnon keskellä omimmillamme ja onnellisimmillamme. Sellainen roussealainen ajattelutapa on minut aina vakuuttanut ja silläkin uhalla että jotakuta vanoutunutta cityihmistä ärsyttää, kirjoitan ajatukseni tähän. 

Kun palasin yömyöhällä reissultani toissaviikolla, koti oli hiljainen ja pimeä. Lapset nukkuivat jo, kuopus oli ennen nukahtamistaan viime sanoikseen sanonut: kun aamulla herään äiti on tässä vieressä.

Mieheni otti minut vastaan hieman väsyneen oloisena mutta iloisena kumminkin, oliko kiva reissu, mukavaa saada sinut taas kotiin. Jo ensivilkaisulla yönhämärään olohuoneeseen ja keittiöön tajusin, että huusholli oli aikamoisen kaaoksen vallassa, mutta eipä olisi vähempää voinut harmittaa. Ihan sama, sitten joskus siivottaisiin. 

Taivaskeron laella sytytettiin Helsingin 1952 olympialaisten olympiatuli.

Kun pesin hampaitani sen kuulin: kuopuksen nyyhkytystä. Hän seisoi unenpöpperöisenä vessan ovella, tukka sekaisin silmiään hieroen. Äiti sinä tulit, hän sanoi ääni särkyneenä. Tule nukkumaan, minua paleltaa. 

Samassa keittiön nurkalla seisoivat myös muut uniset lapset, flunssaa poteva esikoinen mukaanlukien. Halasin heidän unenlämpimiä vartaloitaan, aamulla saatte tuliaiset, nyt mennään nukkumaan, on yö ja myöhä. 

Siinä sitten taas makasin, kotiin palanneena, pojat molemmin puolin kumpi jalkansa, kumpi kätensä päälleni asettaneena, ajattelin sitä miten äsken vielä olin maannut retkipatjalla makuupussin sisällä tai hotellihuoneen lakanoiden välissä jossa saatoin vaihtaa asentoa niin monta kertaa ja niin paljon sänkyä tärisyttäen kuin halusin, eikä tarvinnut miettiä havahtuisivatko lapset hereille. 

Mutta sittenkin tässä on oikea paikkani, se mikä juuri nyt on tarpeellista ja tärkeää. Eivät nämä lapset tässä ikuisuuksiin nuku, pian sänky on tyhjä ja hiljainen eikä minulla lopulta ole enää mitään tietoa missä lapseni nukkuvat ja kenen vieressä, muistutin itseäni jälleen kerran ja kaivauduin lasten minulle jättämään tilapahaseen niin mukavasti kuin osasin. 

Äiti yksinäisyydessä Taivaskeron huipulla.

Ja nukahdin lähes sen samoin tein ja nukuin unetonta unta aamuun ja tuliaistenjakoon asti. Vaellusunien aika tulisi vasta muutaman yön päästä, ja ne jatkuvat yhä vieläkin, kohta kahden viikon päästä reissusta.

Kuten jatkuu myös reissun mieltä kohottava ja sielua ylentävä vaikutus. Tämän maailman murheet tuntuvat edelleen pieniltä ja nyt tajuan että pieniä ne ovatkin, vaikka pian tasaisen tappavan arjen ja sen vaatimuksien seurauksena isoiksi mielessä varmasti taas kasvavat. 

Sitä odotellessa annan tuulen puhaltaa hiuksiini, korpin raakunnan kaikua korvissani (korppi, kuinka monta kertaa se vaellustamme seurasikaan, antoi merkkejään) ja ajatusten virrata vapaina mieleni lävitse. Tuhlailen sitä, mitä elämä on minulle antanut ja yhä antaa. Tiedän nyt enemmän kuin ennen vaikkakin yhä vielä vähän, ja se tieto tekee minut vahvemmaksi tämän maailman iskuja ja sielua latistavaa vaikutusta vastaan. 


Malja meille! Vaelluksen päätteeksi ystäväni ja minä 
nautimme Pallas-hotellilla juhla-aterian 40-vuotissynttäriemme kunniaksi.
Lakkalikööri oli siihen omiaan.








Kommentit

  1. En edelleenkään pystynyt lukemaan kuin aun, heti alkoi vetämään puoleensa, Susi on se iso kivi, korvat ja kaikki. Sano kuopukselle että susi on hieno voimaeläin jos niikseen on eli luokseen kutsuu. Minun voimaeläimet on miljoona pupua, Naakka ja Susi. Siis toteemieläimet eli tyyliin carlos castaneda, olen juossut suteni kanssa, villi tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienot voimaeläimet sulla! Se miten voimaeläin muotoutuu on kiintoisa asia, ja kuvailit sitä hyvin kirjoittamalla "kutsuu luokseen". Kuopus tosiaan puhuu sudesta usein, joku siinä eläimessä häntä kiehtoo. Molemmat pojat vähän susipoikia meinaavat olla, onhan susinaaras AS Romankin symboli. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin