Lapin levottomat, lempeät yöt. Kuinka herkkäuninen nukkui kolme yötä teltassa?



PÄIVÄ 1:

Varvikko hehkuu ruskan ensi värejä: viininpunaista, kirkkaan punaista ja aavistuksen oranssia. Askel toisensa jälkeen on johdattanut eteenpäin. Suomättäiden kohdalla polku on vaihtunut välillä pitkospuihin, vetisimpien virtojen kohdalla yli on johdattanut laudoista kyhätty silta. 

Aurinko on hehkunut taivaalla kaiken aikaa, taivaankansi kaartuu korkealle ja silmä kantaa kauas tunturien tuolle puolen. Hiki kohoaa otsalle ja merivillapaidan sisään; on kesäisen lämmintä. Sään jumalat ovat tehneet kolmen yön vaellusreissumme alusta paitsi hikisen, myös häikäisevän valoisan. 

Olemme lähteneet liikkeelle iltakuuden kieppeillä Hietajärveltä, parkkipaikalta johon jätimme automme. Retkijännitys kuplii vatsassa, rinkka on nostettu selkään, jalat ja selkälihakset ovat vielä tietämättömiä rääkistä joka niitä odottaa. 

Kartasta olemme katsoneet kävelymatkaa yöpymistuvalle eli Pahakuruun olevan seitsemisen kilometriä. Karttataitomme ovat kuitenkin huterat, sen huomaamme maastossa kun tienviitoista tajuamme edessämme olevan ainakin yhdeksän kilometrin taipaleen. 

Ehdimmekö perille ennen pimeää, on kysymys johon vastaus tulee aikanaan. Nyt ei auta kuin laittaa jalkaa toisensa eteen, iskeä vaellussauvaa yhä uudelleen rinteeseen. Mieli on täynnä intoa ja energiaa: kaikki, kaikki on vasta edessä, koko kauan odotettu vaellusreissu, syntymäpäiväjuhlavuoden ehdoton huipentuma. 


Tätä alettiin suunnitella jo vuosia sitten, kauan ennen koronaa ja sen tuomaa luontopolkuinnostusta. Sinä vuonna kun täytämme neljäkymmentä, lähdemme yhdessä  vaeltamaan, ystäväni ja minä. Mikään ei voisi juhlistaa pyöreitä vuosia niin hyvin kuin vetäytyminen tämän maailman hälinästä ja ihmisvilinästä, mitkään synttäribileet voisi olla parempaa kuin Lapin erämaiden hiljaisuus ja puhtaus. 

Ensimmäisen illan kilometrit kuluvat kuin huomaamattaan, välillä katsomme karttaa ja huomaamme että taas on edetty ties kuinka paljon. Hietajärven rannalla levähdämme hetken ja ihmettelemme ilta-auringon kuvajaista kristallinkirkkaan veden yllä. Sitten taas jatkamaan kiipeämistä. Olemme matkalla  yhä ylöspäin, tunturille jossa Pahakurun tupa sijaitsee. 

Perillä odottaa ilta-auringon värjäämä, mustikoiden ja puolukoiden täyttämä varvikko, joka telttaa kootessa ja makuupusseja rinkasta kaivaessa häviää yön pimeyteen. Ennen kuin pimeys tulee täydelliseksi, ehdimme nähdä taivaalla vaaleanpunaisen kuun. Hengitysilman höyry enteilee pakkasyötä. 

Pahakurun autiotuvalla.




1. YÖ:

Meillähän on vielä illallinen syömättä! Trangia syttyy teltan suojassa monen yrityksen jälkeen, eikä sytyttyäänkään tahdo oikein lämmetä. Lopulta syömme kalakeiton haaleana, ilman kalaa, sillä emme saa vettä edes kiehumispisteeseen - tai sitten emme vaan jaksa odottaa tarpeeksi. Nälkäkö siinä patistelee vai iltatunteina vetäisty kymmenen kilometrin vaellusrykäisy, sitä emme varmasti tiedä. 

Kun sekoittelemme kiehumispisteen saavuttamista vastaan kapinoivaa trangia-ateriaa, se yhtäkkiä kuuluu pimeyden keskeltä teltan ulkopuolelta: 

kovaääninen, koiramainen rääkäisy, josta ei tiedä tuleeko se ihmisestä, eläimestä, koneesta vai jostakin niiden välimuodosta. Pitkä trrrrrrrrr- ääni, joka hetken hiljaisuuden jälkeen jatkuu ääntelyllä, josta italiankielen taitava ei voi erehtyä: lo sapevo, lo sapevo, lo sapevo. Ääntely kuulostaa aivan siltä, kuin joku toistelisi italiaksi tiesin sen, lo sapevo. 

Tirritykset ja äännähdykset seuraavat toisiaan, lähenevät ja loitontuvat pimeydessä teltan ulkopuolella.  Välillä ääni tulee aivan korvan juuresta, hyvä jos metrin, parin etäisyydeltä. Äänen aiheuttaja tuntuu myös liikkuvan hyvin nopeasti paikasta toiseen. Säikähdämme: mikä ihme tuo ääni oikein on? Tuntuu kuin ääntelyn lähde tulisi hetkenä minä hyvänsä telttakankaan läpi. Samaan aikaan italiankielen sävyinen tirritys on suurinpiirtein huvittavin ääni mitä olemme ikinä kuulleet; sille ei voi muuta kuin nauraa.

Kunnes hiljenee, juuri kun saamme päähämme alkaa kännykällä äänittää outoa ääntä. Onkin aivan hiljaista. Mikä ihme tuo ääni on, toistelemme toistelemistamme, mistä se oikein tulee, tästä vai jostakin toisesta maailmasta. Iho käy kananlihalla, mielikuvitus loihtii ajatuksiin kaikenlaista. Jokin eläin sen täytyy olla, vaikka "italiaa" puhuukin. 


Edessä on ensimmäinen vaellusyöni teltassa ikinä. Aiemmat telttayökokemukseni rajoittuvat lapsuuden öihin suviseuroissa joista en enää muista muuta kuin aamutuimaan tapahtuneet herätykset virsiin ja saarnoihin. Viimeisin telttayökokemus mökillä tyttäreni kanssa puolestaan kilpistyi kylmään ja lokkien metelöintiin, voit lukea siitä postauksesta nimeltä Lokit eivät nuku öisin eikä tuuli tuudita uneen: yö ulkona teltassa 

Etukäteen en siis voi odottaa paljonkaan teltassa nukkumiselta. Saankohan untakaan, mietin vetäessäni ylleni merinovillakerraston ja vastoin netistä lukemiani aloittelijan vaellusohjeita myös kevytuntuvatakin, villapipon ja hanskat. Vaikka vaellusoppaissa kuinka neuvottaisiin, että makuupussissa pärjää pelkällä aluskerrastolla, en voi uskoa sitä hengityksen huurutessa teltassa ja sormien jäykistyessä kylmästä. Myös tyynyn virkaa toimittama viritelmä, tyynyliinan sisään sullotuista ylimääräistä vaellusvaatteista muodostunut mytty, tuntuu kovalta ja epämukavalta päätä vasten. 

Typertyneenä äänistä, illan kymmeneksi kilometriksi osoittautuneesta maastossa tarpomisesta, päivän pitkästä matkasta kuka Alajärveltä, kuka Helsingistä asti, painumme pehkuihin eli syvälle makuupussien uumeniin. Hyvää yötä ystävä, kauniita unia enkelin kuvia.

Hiljenemme nopeasti. Ystäväni varmaan nukahtaa, talvimakuupussin lämmöstä nauttiva. Itse en saa unta. Kylmyys tunkeutuu varpaisiin asti ja saa vartalon tärisemään aika ajoin kuin kylmettynyt koira. Makuupussini ei tosiaankaan taida olla kovin kylmänkestävä, totean ja vetäydyn yhä syvemmälle sen poimuihin. Turhaan. Kylmä ei laske otteestaan.

Tärisen ja vapisen, vapisen ja tärisen. Yön tunnin kuluvat, mutta lämpö ei saavuta eikä laske rauhaansa, vaikka vaellusoppaissa niin on luvattu ennemmin tai myöhemmin käyvän, kunhan makuupussi on oikeaa laatua. 

Eihän tästä mitään tule, ajattelen yön syvimpinä tunteina, kun aamunkoitto vielä on kaukana. Uni ei tule silloin kun on kylmä, havaitsen sen viimeistään nyt. 

Sekavien aamuyön tuntien jälkeen havahdun valoon - ja kylmyyteen. Aamu on valjennut, kellon täytyy olla jotakin viiden tai kuuden kieppeillä. Vilunväreiden sävyttämä horrestelu jatkuu vielä hetken. Seitsemältä soi ystäväni virittämä aamuherätys. Tittididiiidii. 

Siellä jossakin minä nukun...


PÄIVÄ 2:

Uusi päivä kilometrien vaelluksineen on edessä. Ei ole aikaa miettiä väsymystä, vaan nousen makuupussin haaleasta lämmöstä, jäykkänä kylmästä ja varmaan myös edellispäivän rinkan kantamisesta. Telttakankaan takana tuntuu uuden aamun aavistuksenomainen lämpö. Eläissäni en ole nukkunut näin levottomasti. 

Ihmeesti ihminen jaksaa, kun tilanne on sellainen että jaksamista vaatii. Jo siinä vaiheessa kun syömme maailman maittavimman aamupalan erämaakämpässä (kaurapuuroa, mustikkakiisseliä, ruisleipää ja yrttituorejuustoa), silmien väsymys pakenee eikä unettomasta yöstä ole enää tietoakaan. Pakkaamme teltan ja muut kamppeet, täytämme vesivarastomme tunturipurossa ja lähdemme jatkamaan matkaa. Mieli ja keho ovat täynnä energiaa.

Päivä täyttyy askelista, auringonpaisteesta, ylämäistä ja alamäistä. Meillä ei ole vaelluksellamme kovia päivämatkatavoitteita, 8-10 kilometriä on aivan hyvä päivätaival, se onnistuu ilman suorittamisen ja kiireen tuntua. Olemme tulleet Lappiin ennen kaikkea nauttimaan maisemista, puhtaasta ilmasta ja luonnon käsittämättömästä kauneudesta. Hiljaisuudesta, joka hivelee korvia ja nostaa pintaan mielen kauneimmat kerrokset. Ajatuksista joilla on kerrankin aikaa ja tilaa virrata. Keskusteluista jonka veroisia vain erämaan äärettömyys voi saada aikaan.

Aamupalamustikat olivat yön jäljiltä kohmeessa.


Kaurapuuroa, mustikkakiisseliä, ruisleipää ja yrttituorejuustoa teen kera.
Voiko aamupala tästä enää paremmaksi muuttua?

Toisen vaelluspäivän ilta saapuu hiljakseen, huomaamatta. Elokuun lopulla valoa vielä riittää, aurinko jaksaa pysytellä taivaanrannan yläpuolella vielä yhdeksän kieppeillä jolloin saavumme suunniteltuun yöpaikkaan Suaskurun kodalle

Tupaa Suaskurussa ei ole, ja nopeasti tajuamme miksi: tämä pysähdyspaikka ei ole tarkoitettu yöpymiseen, pelkästään taukopaikaksi. Nimensä mukaisesti Suaskuru sijaitsee tunturin pohjalla, alhaalla pitkän kivisen laskun jälkeen, kosteutta uhkuvan suon reunassa. 

Siellä missä metsä ei ole vetistä, se on epätasaista kivikkoa. Samoilemme metsässä kodan läheisyydessä lähemmäs tunnin ajan vesiperän vetäen. Ei niin missään tasaista paikkaa telttaa varten. Pelkkää suohon viettävää kivistä maastoa. Mihin päämme oikein kallistamme? Epätoivo ja paniikin häive hiipii luihin ja lihaksiin, päivän rasituksista väsyneisiin. Mieli on väsymyksestä tyhjä. 

Koiran haukunta herättää todellisuuteen.

Suon reunassa koivikon takaa erottuu sininen teltan kangas, pystykorvakoiran ja kahden nuotion ylle kumartuneen ihmisen hahmot.  Kun pääsemme lähemmäs, näyttää siltä että he ovat vieneet kulmakunnan ainoan tasaisen telttapaikan. Vaihdamme muutaman sanan heidän kanssaan, he toivottavat onnea telttapaikan etsinnässä ja mainitsevat, että kiven takana oli heilläkin.

Lopulta kuin taivaan lahjana kivien keskeltä löytyy suhteellisen tasaiselta vaikuttava maapala. Jos laitamme päämme tuohon ja jalat tuonne, emme ehkä ihan kokonaan valu suohon eivätkä kivet osu juuri pään kohdalle.




2. YÖ:

Teltta pystyyn siis, ilmapatjat ja makuupussit esille. En tohdi kunnolla ajatella muutaman varvikon etäisyyden päässä olevia toisia retkeilijöitä, sitä miten olemme puhelimen kuuluvuusalueiden ulkopuolella ja miten taukokodan seinässä roikkuu kirves kuin huutomerkkinä kirkuen. Kaikkien kauhuleffojen ja rikosdraamojen täydelliset kulissit ovat kasassa. Kaksi naista yksin korvessa, viereisellä mättäällä kaksi miestä joiden voimme vain toivoa olevan kunnollisia eivätkä mielenlaadultaan häiriintyneitä tai vodkaan mieltyneitä.

Mieheni on etukäteen pelännyt meidän törmäävän karhuun reissullamme, mutta minä en osaa karhuja enkä muitakaan "petoja" pelätä. Ainoa peto jota pelkään on vinksahtanut ihminen, jolle mikään pahuus ei ole vierasta. 

Miten ihmeessä voin saada unta tässä paikassa ja tässä mielentilassa, kyselen itseltäni vaikka vatsa onkin unettavan täynnä kodassa kokkaamamme iltaruokaa, tulista meksikonpataa ja jälkiruuaksi ryyppäämäämme kamomillateetä ja salmiakkivodkaa. Eli lämpöä, sitä jota ilman ihminen ei selviä eikä tule toimeen.

Tulista meksikonpataa ja kamomillateetä lämmikkeeksi.


Kodassa lämmitti tuli.

Aurinko laski mailleen metsän taa.


Vaikka illallisen lämpö hehkuu yhä kehossa, edellisestä yöstä oppineena puen ylleni kaikki mahdolliset vaatteet joita rinkasta löytyy: kaksi aluskerrastoa, kaksi fleecetakkia, kolmet merinovillasukat, untuvatakin, pipon ja hanskat. Ystäväni kantamasta ensiapulaukusta löytyy myös avaruuspeitto palelevien jalkojeni peitoksi. 

Ja tapahtuu ihme: käymme yöpuulle yhdentoista aikaan, ja nukahdan siinä samassa kun lasken pääni tyynyyn (eli tyynyliinan sisään sullottuihin koppuraisiin vaellushousuihin, kaikki muut ylimääräiset vaatteet ovat ylläni).

Seuraavan kerran havahdun aamuseitsemältä. Olen nukkunut kuin tukki kahdeksan tuntia!

Poissa ovat kolotukset ja lihaskivut, poissa väsymys ja uupumus. Levon ihmeellinen vaikutus ihmiskeho rasituksiin konkretisoituu ihmeellisellä tavalla. En muista nukkuneeni missään näin hyvin kuin tässä, kivien ja kosteuden metsässä keskellä lappilaista kurunpohjaa. 


Aamumaisema suolle teltan ovesta.



PÄIVÄ 3:

Aamiaiselle kaurapuuro taas maistuu ja sitten jatkamme matkaa. Edessä on vaelluksen rankin osuus, nousu kurun pohjata Lumikeron huipulle, yli 600 metrin korkeuteen. Nautin jokaisesta askeleesta, jokaisesta rasituksen tunteesta. Olen päässyt jyvälle siitä mitä tarkoittaa vaeltaa tunturissa rinkka selässä, kilometri toisensa jälkeen. Kipua ja nautintoa jokainen askel! 

Milloin pysähdymme syödäksemme tai juodaksemme vettä, milloin säätääksemme rinkan hihnoja, milloin tyhjentääksemme rakkomme. Rankimman nousun jälkeen nautimme kupilliset lämmintä teetä termopullosta tuulesuojassa käppyräisten tunturimäntyjen takana. Perustarpeita kaikki tyynni, nälän tyydyttämistä, lämmön hakemista, taakan kantamisen helpottamista tai ylimääräisten lastien tyhjentämistä. 

Kolmas yö lähestyy. Käymme sitä kohti häikäisevän aurinkoisissa maisemissa kuten tähänkin asti, sään jumalat tai mitkä hyvänsä jotka ovatkin vastuussa kaikesta tästä auringosta joka vaellustamme on joka päivä siunannut, ovat edelleen suopeita. 

Ilta-aurinko häikäisee kun lähestymme Nammalkurun tautopaikkaa, vesihanan virkaa toimittava tunturipuro toivottaa solinallaan vaeltajia saapuviksi. Täytämme pullomme ja leilimme, sytytämme trangiamme, saamme ihanan mausteisen linssi-kookoskeiton käden käänteessä kiehumaan. Ensimmäisen illan haparoinnista ei ole enää tietoakaan. Hengitys huuruaa mutta vain vain vähän, lämpötila ei ehkä sittenkään laske niin alas kuin edellisinä öinä. 

Nammalkurun autiotupa häämöttää.

Katajanmarjoja Nammalkurussa.



Ystäväni linssi-kookoskeittoa hämmentämässä
ja lämmikettä hörppäämässä.

3. YÖ:

Koska kyseessä on viimeinen ilta tuntureilla teemme sen jonka olemme etukäteen suunnitelleetkin: mitään ylimääräistä ei rinkkaan jätetä painamaan. Juomme ja syömme tyhjiksi sen mikä rinkassa on painanut ja saamme vatsamme täyteen ruisleipää lämmintä linssikeittoa ja taivaallista suklaamoussea. Aurinko painuu tuntureiden taa ja pimeys laskeutuu. Vatsassa tuntuu raukea lämpö ja täyteys. Telttapaikka on tasaiseksi tampattu. 

Täydellistä. Voisiko elämältä enempää edes pyytää?


Ainoa karhu jonka erämaassa kohtasimme.


Viimeinen vaelluspäivä valkenee hyvin nukutun yö jälkeen ja on sekin aurinkoinen ja häikäisevän kirkas; emme tiedä mitä olemme tehneet jotta sään jumalat ovat meille näin suosiollisia. Kun ihminen tarpeeksi kehoaan rasittaa, ei uniongelmista ole enää tietoakaan muuta kuin alitajuista ja luonnollista vihollisen uhkan aikaansaamaa havahtumista yön ääniin, ymmärrän sen nyt. 

Terve, tasapainoinen ja fyysisesti uupunut ihminen nukkuu kyllä kun on unen aika ja nukahtaa nopeasti uudelleen havahtumisen jälkeen, kaikki muu on epäluonnollisen elämänrytmin ja ihmisluonnolle vieraan yhteiskunnan paineiden aiheuttamaa unettomuutta ja herkkäunisuutta.

Lapin yöt ovat lempeitä öitä, opin reissullani. Ne saattavat olla myös vähän levottomia, outoja ääniä voi kuulua, mutta yhtä kaikki, lempeitä. Taivasalla nukkuessaan ihminen on onnellisimmillaan. Omimmillaan. Siellä missä pitääkin. 

Aamu on jälleen kirkas ja täynnä toivoa ja iloa olemassaolosta ja siitä, että saamme jälleen kävellä, liikkua ja rasittua. Olla täällä tuntureiden keskellä kaukana kaikesta ja kaikista. Parhaimmat synttärijuhlat ikinä!

Milloin sitä ihminen lounastaa näin
upeissa maisemissa, ei milloinkaan muutoin kuin Lapissa!


Muistamme myös kiittää ja tuntea kiitollisuutta, aivan varmasti, sitä teemme milloin ääneen reitin varrella, milloin syvällä sisimmässämme. Kun korppi lentää ohitsemme raakkuen. Kun haukka liitää korkealla taivaalla yläpuolellamme. Kun metsäkirviset saattelevat matkaamme vierellämme poukkoillen ja visertäen. Kiitos, kiitos, kiitos! Mitään mitä olemme tällä vaelluksella saaneet emme ota itsestään selvyytenä, vaan lahjana. Nöyrinä kaikesta mitä olemme kokeneet, kaikesta mitä maailma meille tarjoaa. 

Ja kun viimein saavumme vaelluksemme päätepisteeseen Pallakselle, nautimme vaelluksen vaatiman tuhdin illallisen Pallaksen hotelliravintolassa ja suuntaamme yöpymispaikkaamme, viimeisenä ajatuksena ennen nukahtamista viipyilee: miten ihminen saattaakin olla näin uupunut ja väsynyt. Peilistä on illalla katsonut punanahkainen, oudon turvonnut naama, jota ei mielellään nähnyt vilkaisua enempää. Tuntureilla ei ole tarvinnut miettiä silmänalusia, ei puutereita. Edes peiliä en mukanani kantanut, ja tajuan että ensi kertaa sitten lapsuusvuosieni en ole nähnyt itseäni peilistä päiväkausiin. Enkä ole katsomista edes kaivannut. Kaikki ulkoinen on hävinnyt jonnekin kauas, muuttunut tarpeettomaksi.


Selfie kolmannen telttayön jälkeen.


Ja sitten nukahdan ja nukun "mukavasti" hotellin vuoteessa aamuun asti, aina siihen hetkeen kun verhojen taakse hiipinyt aamun ensi valo havahduttaa ja herättää uuteen päivään. Patja on tuntunut koko yön aivan liian pehmeältä, huoneilma aivan liian kuumalta ja olen potkinut peittoa yltäni puoli yötä.

  Hotellilla, sähkön ja latausmahdollisuuksien äärellä jälleen, tutkimme netistä yhtä jos toista matkalla koettua ja tietämyksemme ulkopuolella olevaa. Ensimmäisen yön kummallinen ääni esimerkiksi, mikä eläin sen aiheutti? 

Pienen etsinnän jälkeen vastaus löytyi: riekko se oli, Pohjolan lintu. Riekko rupsuttaa juuri sellaista ääntä, haukkuu kuin koira, nauraa kuin vähäjärkinen  ja huutelee kuin italialainen: lo sapevo, lo sapevo, lo sapevo. Internetin mukaan riekon tosin kuuluisi äännellä sillä tavoin vain keväällä soidinaikaan, mutta meidän kuulemamme yksilö ei soidinajoista piitannut.  Sekopää riekko, soidinajasta erehtynyt, mikä lie. Tai sitten sillä oli meille viesti, mutta emme vain ymmärtäneet sitä. 

Riekko oli vain yksi ääni ja näky ja viesti kaikissa niissä luonnon äänissä ja näyissä ja viesteissä joita Lapin-vaelluksellamme koimme. Korpin raakuntaa, metsäkirvisten viserrystä, porojen askelten naksuntaa, tunturipurojen solinaa, sudenkorennon siipien surinaa, äitihirven ja vasan käyskentelyä tienlaidassa. Ja niiden äärelle nöyrinä jäämme, hiljenneinä ja ilman sanoja. 

Näkyykö tähtiä? Kurkistus teltan ovesta pimentyvään yöhön.

Tulenteossa.

Tontut aamutuimaan.

Lapinnoita keittelee.







Kommentit

  1. Upea kirjoitus! Olet saanut napattua kyllä tunnelman niin elävästi tähän 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja palautteesta, ihanaa että tykkäsit lukea! <3

      Poista
  2. Voi että mitä tunnelman maalailua. 🙂 Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin tyytyväisyyteni elämää kohtaan on kasvanut näitä kirjoituksiasi lukiessa.

    Lappi on vielä kokematta, mutta patikkahaave on nalkuttanut takaraivossa jo neljättä vuotta. Ehkä ensi vuonna se vihdoin toteutuu. Välillä sitä jahkailee ittensä melkein väsyksiin. 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja tuo mitä sanoit siitä mitä on tapahtunut kirjoituksiani lukiessa, on innostava ja kiinnostava palaute, kiitos siitäkin! Haave lähteä vaeltamaan iti minunkin mielessäni tosi kauan, noin kaksikymmentä vuotta. Turhaa jahkailua siis puoli elämää... Onneksi nyt pääsin ja varmasti lähden uudestaan. Toivottavasti sinunkin haave pian toteutuu!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen