Neljänkympin kriisi ja pelätty vuosi 2021 on nyt täällä - miksi neljäkymmentä ei ole uusi kaksikymmentä

Kuin kypsyneet, juuri lehtensä pudottavat tulppaanit -
ihminen neljänkympin kynnyksellä?

Lauantai-ilta. Istun kotisohvalla ja luen kirjaa, kuten olen tehnyt ehkä noin puolet elämästäni. Ulkona sataa lunta, aurinkoiset kevätpäivät ovat hetkeksi vaihtuneet takatalveen ja kantohankiin ja jäsenissä tuntuu iltapäivän ulkoilut pulkkamäessä ja kävelyretkellä lasten kanssa. 

Yritän keskittyä kirjaan, sinänsä erinomaiseen Maja Lunden Viimeiset -romaaniin, ilmastokvartetin kolmanteen osaan, mutta ajatus lipeää. Ajattelen hyvää ystävääni, joka tänään viettää syntymäpäiväänsä, tarkemmin sanottuna 40-vuotispäiviään, kuten olen vähän väliä tänään ajatellut. Ajattelen timanttisormusta jonka hän sai mieheltään lahjaksi. Ajattelen sitä, miten olemme yhdessä pelänneet tämän hetken saapumista - neljäkymmenvuotispäivää! - ja nyt se on täällä. 

Nyt tämä vuosi 2021 on saapunut, se jolloin minä ja iso osa ystävistäni ja tuttavistani - olen tutustunut heihin joko esikoulussa, peruskoulussa, rippikoululeirillä tai lukiossa eli he ovat samaa vuosikertaa kuin minä - täyttää neljäkymmentä vuotta. 

Neljäkymmentä! Se jossakin vaiheessa niin kaukainen, sittemmin pelätty, lopulta kammoksuttu vuosi on tullut. Somessa törmään vähän väliä päivityksiin, jotka hehkuttavat neljänkympin rikkoutumista. Neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä! Tästä se elämä vasta alkaa! Pikkulapsivaihe on takana, oma aika on täällä! 


Päivityksistä voi aistia rivien välistä, että vaikka "uutta kahtakymppiä" hehkutetaan, hehkutuksiin liittyy myös jotain pelonsekaista ja epäuskoista. Onko elämäni todella jo tässä vaiheessa? Olenko minä oikeasti jo neljäkymmentä vuotta vanha? Olkoonkin niin, että pikkulapsivaihe on ohi (mitä hienoa siinä nyt sitten on, kysyn vaan) tai että nykymittapuun mukaan neljäkymppinen ei vielä niin hirveän vanha ole, huijata ei voi: nuoruus on ohi. 

Voi olla että hehkuttajien mielestä neljänkymmenen täyttäminen on oikeasti jotenkin hienoa ja juhlimisen arvoista, mutta siinä tapauksessa olen toista maata. Ajatus iän alkamisesta nelosella kauhistuttaa minua suunnattomasti, ja myönnän sen auliisti. En ole valmis vanhenemaan. En ole  valmis tulemaan vanhaksi, näkemään itseäni vanhana ja mikä tärkeintä, ajattelemaan kuin vanha ja kypsä ihminen.

Minähän olen edelleen epävarmuuksissa ja tunnekuohuissa elävä ihminen, jotain kahdenkympin ja kolmenkympin väliltä, lapsellisuuksineni kaikkineen. En tunne itseäni vanhaksi, en neljäkymppiseksi, en aikuiseksi. En halua kasvaa, en halua vanheta, en sitten millään! En edes osaa vaikka haluaisin...

Mistä tämä kaikki kumpuaa? Alitajuisesta kuolemanpelostako, siitä joka lapsesta asti minua on vaivannut ja josta vain vaivoin aikuisiällä olen päässyt eroon? Peter Pan -syndroomasta, haluttomuudesta kasvaa aikuiseksi ja kantaa vastuuta? 

Kunpa tietäisi vastauksen...



Entä ystäväni sitten? He joiden kanssa olen aiheesta puhunut, jakavat ajatukseni ainakin osittain, kuka enemmän, kuka vähemmän. Joka tapauksessa en pysty näkemään heitäkään aikuisina. He ovat toki hankkineet itselleen hienot ammatit ja vakavaraistuneet (minä en ole noistakaan kumpaakaan tehnyt), mutta näen heidät yhä sellaisina kuin olen heihin tutustunut: koululaisina, opiskelijoina, nuoruuden raikkautta ja elinvoimaa täynnä olevina ihmisinä, joilla on nuoren ihmisen huumorintaju ja ote elämään. 

He ovat minulle yhä viereisen pulpetin kavereita, heitä joiden kanssa leikin välitunneilla, piirtelin vihkoihin kuunnellessamme opetusta, lintsasin lukion tunneilta ja lähdin Seurasaareen syöttämään sorsia, vaikka olisi pitänyt opiskella ja pyrkiä kunnianhimoisesti eteenpäin. 

Mutta kuitenkin totuus on, että täytämme kaikki tänä vuonna neljäkymmentä. Emme ole enää nuoria emmekä vallattomia, siloposkemme ovat hävinneet ja kasvoillamme näkyvät jo elämän merkit. Meillä on vastuulliset virat ja asuntolainat, lapset ja luottamustehtävät ja tämän kaiken myötä kasaantuneet huolet, eikä se kaikki voi olla näkymättä ja tuntumatta ulkonäössämme ja sisimmässämme. 

Olemme auttamatta vanhentuneet ja jälkeemme on syntynyt vuosikertakaupalla uutta sukupolvea, meitä nuorempia, heitä jotka ovat täyttäneet vuodet jälkeemme ja juoksevat kaukana edellämme mitä tulee nuoruuden voimaan, energiaan ja edessä avautuviin loputtomiin mahdollisuuksiin. 

Oma ikäluokkani, vuonna 1981 syntyneet, on auttamatta jäänyt jalkoihin, vanhaa väkeä. 90-lukulaiset ovat nuorta sakkia - voi heitä onnellisia! -  mutta Todellinen Tulevaisuus on heidän, joiden syntymävuosi alkaa kakkosella.


Välillä tuntuu kuin olisin juossut vallattomana vuosien poikki, tuntenut jalkoihin takertuvan yhä enemmän jotain painavaa joka on hidastanut askelta, ja nyt, kun juoksuni on hidastunut niin että ehdin jo katsella ympärilleni, huomaan mihin olen tullut: keskelle elämän keskimääräistä keskikohtaa ja  neljänkympin kriisiä.

Olen pysähtynyt paikoilleni ja näen nyt sen, mitä en ole aikaisemmin halunnut nähdä. Että elämäni paras aika alkaa olla ohi, ja tästä eteenpäin on pelkkää heikkenevää terveyttä ja solujen kiihtyvää kuolemaa.

En edes leikilläni voi yhtyä siihen vitsailuun, jota nykyneljäkymppiset innokkaasti harrastavat: että elämä alkaisi nyt, että paras aika alkaisi nyt, kun lapset ovat kasvaneet ja vakaa asema työmarkkinoilla mahdollistaa rahahuolista vapaan elämän. 

En vain pysty, en osaa. Sen sijaan odotan omaa, aivan pian koittavaa neljänkympin rikkoutumista kuin paikoilleni jähmettyneenä, väistämättömään alistuen, ja vaikka tiedän elämän jatkuvan neljänkympin jälkeenkin, on tässä kaikessa kuitenkin hyvästien jättöjen tuntua. Jätän hyvästejä nuoruudelleni, elämälleni sellaisena kuin se parhaimillaan oli, pikkulapsiajalle jota en todellakaan näe millään muotoa vapautta tai mitään muutakaan rajoittavana, ja tunnen kuinka solut minussa vanhenevat ja kuolevat. 

Ja niinhän sen pitääkin mennä. Ihmisen on aika syntyä, kasvaa, kukoistaa ja vanheta, sitten lopulta kuolla pois. Sen toteaminen, hyväksyminen ja itse kokeminen vain kirpaisee, ottaa aikansa ja tuo mukanaan tunteiden koko kirjon, mutta niin saa ja pitääkin olla. Elän ja koen tämän(kin) asian elämässäni täysillä ja joka solulla, ja niin haikealta kuin elämän kääntyminen kukoistuksesta vanhenemisen puolelle välillä tuntuukin, on se silti osa elämää, sitä yhtä ja ainoaa joka minulla on.

Ja jossa jokainen hengenveto on jokaisen tunteen tuskan arvoinen. 

Lopuksi toivotan onnea sinulle 40-vuotta tänään täyttävä ystäväni, kanssailoitsijani myötämäissä, tukipuuni vaikeuksissa ja oljenkorteni ahdingossa, aarrettakin arvokkaampi. Perässä tullaan ja yhdessä vanhetaan, nyt ja vastaisuudessa! 

Lue myös muita postauksiani ikääntymisestä ja neljänkympin kriisistä:

Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen

Ikäkriisi osa 2: elokuussa olen viljaa ja kesän kukkien viimeinen kukoistus




Kommentit

  1. En sitten lakkaa ihmettelemästä ihmisten pelkoja, varsinkin on kysymyksessä asiat jotka kaikki kohtaavat ja joille ei todellakaan voi mitään? Outoja pelkoja.. Omalla kohdallani voin sanoa että nyt 53v koen eläväni yhtä parhaista elämänjaksoista ikinä. Kirjoittaminen luistaa, olen päässyt eroon alkoholin suurkulutuksesta jne. Kerrassaan täydellistä vanhentua ja huomata olevansa ikuinen lapsi jolle uudet päivät ovat täynnä ihmeellisyyksiä sen sijaan että kuluttaisi päivänsä pelkäämällä huomista.

    Ristinsä kullakin, tavataan sanoa;) Älä pelkää, riemuitse!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli hyvä kommentti, juuri tällaista tarvitsen, kiitos! Olet esikuvani ja toivo siitä, että elämä kyllä jatkuu neljänkympin jälkeenkin. Toivoisin pystyväni omaksumaan elämänasenteesi. Sitä tavoittelen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Seitsemän koronasyntiä - korona-aikana tekemäni asiat, jotka eivät siedä päivänvaloa

Suomen luonto 2100: sadetta, tuulta ja Keski-Euroopan kasvuolot. Uutuuskirja kertoo millainen on maailma, jossa lastenlapsesi elävät

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde