Mustikkapasta

Sen kunniaksi, että huomenna jätän taakseni Helsingin suloisenlämpimän alkukesän ja suuntaan Roomaan, joka kalisee vuodenaikaan nähden ennennäkemättömän kylmyysrintaman kourissa, päätin kirjoittaa pienen listan. (Onhan se nyt nurinkurista ja ennenkuulumattomuudessaan huvittavaa. Italiassa tosiaan puhutaan poikkeavan epänormaalista kylmyydestä, il freddo anomalo, joka hyvin lämpiämään alkaneen loppukevään päätteeksi yhtäkkiä parkkeeraa Italian ylle juuri, kun minä lennän paikalle hampaita kiristellen, sillä Helsinkiin povaillaan saapuvan kesän ensimmäisen kunnon helleaallon. Eihän siinä mitään, koko kesä on vielä edessä eivätkä Rooman lämpötilat varmaankaan sen pahempia ole kuin keskivertona suomalaisena kesänä. Rooma on sitä paitsi aina Rooma, vaikka sateessa ja kylmässä. Se kuitenkin vähän kaivelee, että Suomessa ei voi koskaan tietää, onko saapuva helleaalto kesän ensimmäinen ja ainoa, vai pelkästään ensimmäinen.) Mutta nyt itse asiaan eli listaan:

Hääpäivän kaloripommi. Italiassa kohistaan aina keväisin prova costumesta, jonka voisi vapaasti kääntää testiksi siitä, mahtuuko uimapukuun. Suomessa vastaava asia on tietenkin lehtien laihdu kesäksi 5 kiloa, näytä hyvältä uimapuvussa -lehtijutut ja muu asian ympärillä pyörivä hömppä. Ollaan kamalan huolissaan siitä, onko talven aikana tullut kiloja ja näytetäänkö hyvältä bikineissä. Prova costume -termi on ollut mielessäni tänään, vaikka uimapukuja en ole kokeillutkaan. Sen sijaan olen kokeillut toisenlaista pukua, ja siinä sivussa olen tullut pohdiskelleeksi aineenvaihduntaani. Syy siihen on ollut varsin erikoinen eli kuusivuotishääpäivämme. Hääpäivän kunniaksi katsotun häävideon kunniaksi ryhdyin hullunhölmöön puuhaan, änkeämään itseäni uudelleen hääpukuuni. Kuinka yrityksessä kävikään?

Juureva, eloisa vai pyöreä viini? Melko usein tapahtuu, että mieheltäni aletaan kysellä mielipiteitä viineistä, heti kun kuullaan hänen olevan italialainen. Nämä kaksi asiaa siis ikään kuin oletetaan toistensa automaattiseksi jatkumoksi: olet Italiasta, tiedät siis viineistä. Stereotypiat ovat jännä juttu, ja kukapa ei joskus stereotypiointiin syyllistyisi. Minä ainakin ja vielä usein tätä blogia kirjoitaessani. Joidenkin mielestä on kapeakatseista ja inhottavaa ajattelua nipottaa ihmisiä tai kansoja samaan muottiin vain sen takia, että he sattuvat tulemaan samasta maasta tai heillä on jokin muu näennäisen yhdistävä tekijä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka vetävät herneen nenäänsä heti, kun vähänkin haistavat ilmassa olevan stereotypisoinnin makua. Varsinkin, jos liikutaan turvallisimpien aiheiden kuten ruoka- tai tapakulttuurin ulkopuolella, on varmaa että löytyy aina joku, joka loukkaantuu. Mistähän se johtuu?

Sveitsiläiskaartilaisia. Aikana, jolloin huonoista televisio-ohjelmista on ylitarjontaa ja aikaa sekä halua ruudun ääressä istumiseen vähänlaisesti, on merkittävää jäädä koukkuun tv-sarjaan. Minun kohdallani siihen ei paljon tarvittu: historialliset raamit, tapahtumapaikkana Italia, hyvä puvustus ja ennen kaikkea pari pitkätukkaista komeaa miesnäyttelijää. Yle kakkosella parhaillaan pyörivä Borgiat - maan ja taivaan valtiaat on osunut suoraan addiktoitumiskeskukseeni. Jo sen edellinen tuotantokausi teki saman tempun, ja löysin itseni tapittamasta jokaista jaksoa sellaisella uppoutumisella ja antaumuksella, että asiat ja tapahtumat tulivat melkein uniin. Tai ainakin häiritsivät herkkäunisen vaipumista uneen, jos satuin katsomaan jakson Areenalta myöhäisillan tunteina. Sama on jatkunut nyt toisella tuotantokaudella, tai oikeastaan meno on vain villiintynyt. Sarjahan on jo alkuaan ollut tunnettu väkivaltaisuudestaan, ja siitä tuntuu tulevan aina vain tarkoituksenhakuisempaa. Kun o...

Oho, päähäni on sittenkin tarttunut hiukan järkeä. Sillä jos usein minut valtaakin tunne, että viimeisen viidentoista vuoden aikana en ole aikuistunut tai järkevöitynyt vuottakaan, niin onneksi on myös hetkiä, jotka osoittavat toista. Kuten esimerkiksi nyt. Suomi hävisi eilen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen välierässä, mutta maailmani ei siitä romahtanut. Ei edes liikahtanut, vaan siirryin tyynesti olohuoneen sohvalta pihalle kesäkukkia istuttamaan. Onneksi henkistä kasvua tapahtuu hartaimmankin kiekkofanin päässä, ja olemme päässeet tähän pisteeseen. Tänään olisi ollut pronssiottelu, mutta en ole edes tietoinen mihin aikaan. Kukapa nyt kuluttaisi aikaa kiekko-ottelun parissa, kun ulkona on 24 astetta, tuoksuu kesälle, kasvulle ja lämmölle. Aamu alkoi siis pyöräretkellä (salarakkaallani Jopolla, josta enemmän täällä )ja päivä jatkui lounaalla ulkona puutarhassa. Ruokalepo kuittaantui pihahommilla ja päivä kruunaantui juoksulenkillä vaaleanvihreässä metsässä ja kahvakuulatreen...

Tiberkin virtaa yöllä kauniimmin. Yksi vanhenemisen selvimmistä merkeistä on, että uni alkaa tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin mikään valveilla tapahtuva toiminto tai viihdyke. Olen jo hyvän aikaa huomannut siirtyväni makuuhuoneen puolelle kohta kymmenen jälkeen illalla ja ajattelevani kerta toisensa jälkeen, että tuotakin myöhäisleffaa tai dokkaria, tuotakin kirjaa tai tuotakin tekemistä paljon tärkeämpää ja ihanampaa on nukkuminen. On tietysti ihanaa, kun on nukkunut yhdeksän tunnin makeat yöunet. Silloin herää paljon paremmalla tuulella leikkimään aamukahdeksalta lego-palikoilla lapsen kanssa, ja peilissä hehkuu aamupesulla ihmeen hehkeä ja hyvinvoiva iho. Jotakin surullista siinä silti on. Nimittäin kun katsoo elämää taaksepäin, on helppo huomata, että lähestulkoon kaikki mieliinpainuvimmat ja parhaimmat hetket ja muistot ovat syntyneet hetkinä, jolloin oikeastaan olisi pitänyt olla  jo nukkumassa:

Pinaattia, nam! Kun tarkemmin ajattelee, ihmiselämän käänteet ovat hirvittävän pienistä asioista kiinni. Joku tykkää kutsua sitä kohtaloksi, toinen johdatukseksi, mutta pieniä suuria sattumia on joka tapauksessa elämä täynnä. Oman elämäni ehkä merkittävin pieni suuri sattuma on ollut se, että juuri sinä syyskuun alun iltana satuin olemaan samassa maailmakolkassa kuin Roomasta paikalle pöllähtänyt mieheni ja jopa niin lähellä, että fyysinen ja sanallinen kontakti oli mahdollista. Se ei ollut lainkaan itsestään selvää, sillä tuona iltana molemmilla meistä olisi ollut monta muutakin paikkaa, missä olla. Sekään ei ollut itsestään selvää, että mieheni tuli vaihto-oppilaaksi juuri Suomeen, kun vaihtoehtona olisi ollut Budapestia tai saksalaisia yliopistokaupunkeja. Ykköstoive oli kuulemma ollut Budapest, mutta Helsinki tuli ihan hyvänä kakkosena perässä: