Synnyttämisen nautinto

Esikoinen vielä vatsassa - kuvassa synnytys oli jo käynnissä.
Viime aikoina ovat olleet tapetilla negatiiviset synnytyskokemukset, kun #metoosynnyttäjänä -kampanja syntyi huonoja synnytyskokemuksia läpi käyneiden naisten tarpeesta tuoda esiin kokemaansa ja suomalaisen synnytyskulttuurin epäkohtia.

Olen seurannut kampanjaa syvällä myötätunnolla heitä kohtaan, jotka ovat kokeneet joutuneensa synnytysväkivallan kohteeksi ja ovat jopa traumatisoituneet siitä. Voin vain kuvitella, miten alistavalta, tylyltä ja kaikin tavoin ohitetuksi tulleeksi tuntuu, kun synnytyksessä joutuu kokemaan sellaista minkä voi määritellä väkivallaksi. On hyvä että aiheesta puhutaan ja herätellään korjaamaan mahdollisia epäkohtia (ja onhan niitä, jokainen huono kohtelu synnytyksessä on liikaa), joita suomalaisessa synnytyskulttuurissa sairaaloissa on.

Kun luen näitä kampanjan tarinoita, en voi olla miettimättä omia synnytyksiäni. Niitä jotka ovat kaikki kolme menneet niin hyvin että voimaannuttavat yhä jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Jokainen erilainen mutta silti yhteistä niille on, että jokaisessa on alusta loppuun säilynyt hallinnan tunne, se että luotan kehooni ja mieleeni niin hyvin, että voin sanoa hallitsevani tilannetta kaikesta siitä poikkeustilasta ja ulkoisista, minusta riippumattomista tekijöistä huolimatta, joita synnytyksen aikana tapahtuu.

Joskus suorastaan välttelen synnytyksistäni puhumista. Miksi ihmeessä?

Siksi että pelkään kuulostavani liian synnytysmyönteiseltä, kehuskelijalta suorastaan, koska - minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole mitään negatiivista sanottavaa synnyttämisestä tai mistään, mikä liittyy synnytyskäytäntöihin sairaaloissa. Jokaisen lapseni olen synnyttänyt eri sairaalassa (Naisteklinikka, Jorvi, Kätilöopisto), eikä mistään ole jäänyt mieleen tahtoni vastaista puuttumista, töykeitä sanoja tai tarpeitteni tai tunteitteni ohitusta. Tai jos niitä onkin ollut, en enää niitä muista tai ainakaan pahalla muistele, korkeintaan lievästi huvittuneena.

Olen siis ollut todella onnekas synnytyksissäni, tiedän sen,  ja näin metoosynnyttäjän aikana ajattelin, että ehkä olisi aika tuoda esiin niitä parempia synnytyskokemuksia myös? Jos ei muuten niin avuksi ja kannustukseksi niille, jotka haaveilevat vauvasta tai sellaista odottavat mutta joita metoosynnyttäjänä pelottaa ja hirvittää: mitä kaikkea siellä sairaaloissa odottaa, väkivaltaakin?

Ottamatta kantaa siihen, mikä suomalaisessa synnytyskulttuurissa on mahdollisesti pielessä synnytyssairaaloiden käytäntöihin liittyen voin todeta, että yksi omien hyvien synnytyskokemuksieni yhtenä taustatekijänä on ollut toisaalta suuri joustavuus asioiden suhteen (en etukäteen päättänyt mitään tiettyjen kiellettyjen toimenpiteiden listaa tms. vaan olen ajatellut, että lapsen hyvinvointi edellä mennään tilanteessa kun tilanteessa), toisaalta hyvän synnytyskokemuksen ovat mahdollistaneet pari tärkeää juttua, joista en ollut valmis luopumaan. Toinen niistä oli ehdoton epiduraalikielto normaalissa alatiesynnytyksessä ja toinen se, ettei mitään muitakaan mieleni selkeyteen vaikuttavia lääkeaineita käytetä. Ilokaasuakaan en ole uskaltanut kokeilla, sillä olen pelännyt sen paitsi vaikuttavan mieleeni, myös häiritsevän keskittymistäni kivun- ja mielenhallintaan.

Pelkään nimittäin kaikenlaisia piikkejä, samoin kuin mieleeni vaikuttamista millä tahansa lääkeaineilla (rauhoittavia, unilääkkeitä jne pelkään myös) niin paljon, että kaikki mahdollinen maailman kipu pelottaa vähemmän kuin ajatus piikillä selkään pistettävästä kipulääkkeestä, joka saisi mielenikin normaalista poikkeavaan olotilaan.

Vielä on hymy herkässä ja kuvanotto mielessä. Seuraavana yönä esikoinen syntyi.

 Olen siis tavallaan ollut juuri sellainen hoitohenkilökunnan karsastama (?) "etukäteisehdoton" synnyttäjä, joka on vakaasti etukäteen päättänyt synnytykseen liittyviä asioita, toisaalta olen ollut avoin kaikelle (paitsi epiduraalille) ja varautunut siihen, että minulle saatetaan tehdä asioita, joita normaalitilassa pitäisin itseeni väkivalloin kajoamisena. Olen varautunut myös siihen, että synnytyksessä on tuhat mahdollista kehityskulkua, joista osa saattaa vaatia hätäratkaisuja.

Ja kun ensimmäisen synnytyksen aika koitti, ymmärsin myös että synnytyksessä, sitten kun itseensä käpertyminen ja varsinkin synnytysregressio on kunnolla päällä, menettää täysin merkityksensä se vaikka joku pakottaisikin sängylle selälleen ja avaamaan jalkansa sisätukimusta varten, silloin on jo niin kaukana oman mielen syvyyksissä ettei sellaisilla asioilla ole väliä.

Mutta se on sanottava, ettei luomusynnytys varmaankaan ole hoitohenkilökunnalle kovin tavanomainen kokemus. Sellainen mielikuva on tullut kaikissa kolmessa synnytyksessäni. Kun nimittäin köpöttelin esikoista synnyttämään eräänä maaliskuun yönä yhdeksän vuotta sitten, kohtasin ystävällisen kätilön joka yhtä ystävällisesti yritti saada minua ymmärtämään, että mieleni saattaisi vielä muuttua vaikka kuinka vakuuttelin etten kipulääkkeitä tahdo hänen kysellessään synnytystoiveistani.

Ja kun sitten vauva oli syntymässä ilman mitään lääkkeitä, kätilö kertoi että olin taukohuoneessa päivän tapaus, pieni (vatsani oli niin pieni että jouduin loppuraskaudesta ravaamaan kontrolleissa koko ajan, lapsi painoi kuitenkin yli 3 kg...), hento ja urhea ensisynnyttäjä joka kieltäytyy kaikista kipulääkkeistä. Ja kun hän oli syntynyt, kätilö myönsi ettei olisi alkuun ikinä uskonut että selviäisin loppuun asti ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.


Sama toistui toisessakin synnytyksessä neljä vuotta myöhemmin - kätilö oli epäileväinen päätöksestäni mennä luomuna ja jopa tuputti lääkettä muistuttamalla vähän väliä, että anestesialääkäri kyllä tulee paikalla tuossa tuokiossa, jos haluan. Olin jo 9 senttiä auki, mutta vieläkin hän tarjosi epiduraalia kuin olisi ollut pääpiru houkuttelemassa viime hetken syntiin, mutta en ollut edes lähellä langeta.

Kolmannessa synnytyksessä kohdalle sattui ehkä maailman paras kätilö, hän näki minusta jo ensivilkaisulla kuulemma että tuo nainen on täydellisessä synnytysregressiossa ja koska vielä ainoana pyyntönä huoneeseen astuessani esitin, että haluan valot himmeäksi, täydellisen hiljaisuuden ja ikkunoiden säleverhot auki niin, että näen ulkona vallitsevan aamuhämärän lumipyryineen, hän ymmärsi olla puuttumatta synnytykseeni millään lailla. Täytti vain ammeen kun pyysin, antoi luvan ponnistaa kun ilmoitin ponnistamisentarpeesta ja kehonkieleni siitä kertoi, ja sitten seurasi sivusta kun lapsi syntyi veteen.

Jälkeenpäin kätilö kiitteli, että olin ollut niin helppo ja hiljainen synnyttäjä. "Minun ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään, olisivapa kaikki synnytykset tällaisia, mutta eivät todellakaan ole", hän sanoi.

Synnytyksissäni minulla on säilynyt koko ajan tunne, että tilanne on omissa käsissäni. Se kai juuri onkin "onnistuneen" synnytyskokemuksen tärkeimpiä elementtejä. Toki on minuakin sairaaloissa viety ja kohdeltu minne ja miten sattuu, on pakotettu makaamaan paikoillaan sisätutkimuksen ajan (hirveintä mitä voi olla kivunsiedon kannalta), on kiinnitetty anturoita niin että olen joutunut varomaan johtoja jumppapallon päällä lantiota pyöritellessäni, on käsketty kotiin (josta olen joutunut jo kahden tunnin päästä palaaman takaisin kun vauva oli syntyä), on sanottu puhelimessa soittaessani, että olet niin hyväkuntoisen kuuloinen että älä vielä tule, ja sitten kun olen kuitenkin tullut niin kohdusuu on ollut 9 senttiä auki.

Mutta se tärkein, mielen hallinta, on koko ajan ollut käsissäni. Olen luottanut hoitohenkilökuntaan, ajatellut että he tekevät parhaansa ajoittaisista virhearvioinneista huolimatta ja mitä hyvänsä tekevätkin, minulla on mieleni voima jonka avulla voi hallita tilannetta. Olen sulkenut muun maailman ulkopuolelle, en ole lakannut keskittymästä sisimpääni ja niihin pieniin mutta ratkaiseviin apukeinoihin, joita luonto on synnyttävän naisen avuksi antanut: liikkeeseen, toistoon, mielikuviin, meditaatioon. Mieli on ihmeellinen kokonaisuus, siitä olen kirjoittanut usein ennenkin, ja miten totta se onkaan juuri synnyttämisen hetkellä!




Synnytykseni ovat olleet hiljaisia, omaa sisäistä taisteluani aluksi kivun kestämiseksi ja lopulta sen kesyttämiseksi ystäväksi ja kumppaniksi, erottamattomaksi ja vastaanpanemattomaksi osaksi synnytyksen kulkua. Maggie Nelson kirjoittaa kirjassaan Argonautit (jossa muuten on ansiokas synnytyskertomus osana kirjan omaelämäkerrallista juonta), että päästäkseen vauvan ulos on oltava valmis hajoamaan palasiksi. Se on hienosti sanottu ja ymmärrän vertauskuvan, mutta oma kokemukseni osoittaa juuri päinvastaista. Päästääkseni vauvan ulos minun on täytynyt sulkeutua itseeni, tulla eheäksi ja silotella pois kaikki mikä voisi hajota, sillä hajoaminen olisi tarkoittanut tilanteen hallinnan menettämistä.

On täytynyt kääntyä sisäänpäin, vajota meditatiiviseen tilaan jossa ei ole muuta kuin mieli, keho ja sisällä oleva lapsi, joka tekee tietään ulos yhtä suurin ponnistuksin kuin minä ponnistelen saadakseni hänet ulos. Teemme yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen, olemme sulkeutuneet toisiamme kohti ja avaamme yhdessä tietä. Se on ollut ehjäksi tulemista, ei hajoamista. Kipu voi hajottaa, mutta mielellä on voima korjata.

Ilman kipua ei olisi syntymää, kohtu ei supistele kivuttomasti ja ihmislajille ominainen jälkeläisen suuri kallo aiheuttaa väistämättä kipua edetessään synnytyskanavassa ja lopulta putkahtaessaan ulos. Kipu siinä tilanteessa voi olla kauhea, mutta se on todellakin ystävä sillä se tarkoittaa, että lapsi syntyy.

Jotkut tietysti ovat sitä mieltä, että mitä järkeä kestää kipua, kun on keksitty kivunlievityskeinot. Vertaavat hampaan poraukseen ilman puudutetta ja pitävät yhtä tyhmänä kuin jos kieltäytyisi siinä tilanteessa kivunlievityksestä. No, minun hampaani porataan myös ilman puudutetta (se piikkipelko!) eikä ole edes tiukaa tehnyt, varsinkaan synnytyksieni jälkeen kun minulla on, mihin verrata.

Mutta eihän hampaanporauskipua ja synnytyskipua oikeasti voi verrata. Paitsi että hampaan poraus ei satu niin paljon, se kestää paljon vähemmän aikaa ja mikä tärkeintä, sillä ei ole tarkoitusta. Synnytyskivulla on tarkoitus, tarkoituksista suurin, ja kun ottaa kivun rentoutuneena ja mielensä halliten vastaan, kipu ihmeellisesti lievittyy: kehon omat kivunlievityshormonit alkavat toimia.

Olen nauttinut jokaisesta kolmesta synnytyksestäni. En tarkoita mitään orgastisen synnytyksen kaltaista nautintoa, sellainen ei mielestäni ole synnytyksessä oleellista eikä tavoittelemisen arvoista, mutta ymmärrän kyllä, että jopa orgasmi on synnytyksessä mahdollinen. Kun kipu on tarpeeksi suurta ja siinä on syntymän kaltainen ihme taustalla ja kehon omat voimakkaat hormonit auttavat, lopputuloksena on niin ihmeellinen pölly että liekö millään maailman huumeella mahdollista saada.

Esikoisen synnytyksessä, kun istuin kyykyssä sairaalan suihkun lattialla vatsaani lämpimällä vedellä suihkutellen, mieheni kävi välillä ovensuussa kysymässä olenko kunnossa, sillä näytin siltä kuin en olisi ollut tässä maailmassa ollenkaan. Enkä tavallaan ollutkaan. Olin hakemassa vauvaamme syntymättömien lasten maailmasta tähän maailmaan, niin itse mielelläni vähän romanttisesti ajattelen. En itse muista tuosta hetkestä muuta kuin että olin aivan hämmästyksissäni (miestäni ovella kyselemässä en muista): tunsin kipua, mutta tunsin myös nautintoa! Nautin synnyttämisestä. Se oli ihmeellinen hetki.

Sama toistui keskimmäisen kohdalla. Synnytys oli kiireetön, lempeä ja kivunhallinnan kannalta onnistunut kokemus. Olin pitkään kotona, saunoin, kylvin, hellittelin innostunutta esikoista, luin hyvää kirjaa ja lopulta kun synnytyksen eteneminen vaati, käännyin taas kokonaan itseeni ja kestin sen avulla viime hetken automatkan Jorviin, pikaisen sisätutkimuksen (9 senttiä) ja sitten vauva jo syntyikin!

Keskimmäistä synnyttämään lähdössä. Sisko antaa vielä viimeisen halin pallomahalle!

Kolmas synnytykseni oli siis vesisynnytys, ja siitä kirjoitan varmaan joskus oman postauksensa sillä muuten tämä postaus paisuu liian pitkäksi. Mutta sanomattakin on selvää, että se oli erittäin hyvä kokemus, synnytyksenä ehkä sieltä "täydellisimmästä" päästä.

Voisin synnyttää koska vain uudelleen. Mutta pelkään myös, että olen tuhlannut elämäni kaiken synnytysonnen näihin kolmeen, ollut onnekas siinä että kaikki on mennyt ilman komplikaatioita, joten vielä yksi synnytys tuntuisi liian suurelta riskiltä. Ja vielä suurempana syynä, vauvaa ei voi haluta vain siksi että pitää synnyttämisestä! Minulla on kolme ihanaa lastani, en oikein tohtisi uskaltaa pyytää elämältä enää lisää.

Mutta synnyttämisestä en lakkaa haaveilemasta varmaan ikinä. Koskaan, en milloinkaan elämässäni ole tuntenut olevani niin elossa kuin synnyttäessäni. Olen ollut kehoni kanssa yhtä eri tavalla ja syvemmin kuin koskaan (me nykyihmisethän usein olemme kadottaneet todellisen yhteytemme kehoomme, itse ainakin olen...), olen tajunnut selkeämmin kuin koskaan, mitä varten olen olemassa, mihin tämä naisen kehoni on tarkoitettu ja mihin se pystyy: synnyttämisen ihmeeseen ja nautintoon.


Esikoinen viimein sylissä.
PAROLA DEL GIORNO: partorire = synnyttää Ho partorito tre volte e potrei farlo di nuovo in qualsiasi momento! Il dolore non è stato insopportabile e ci sono stati anche dei momenti di piacere durante il parto. = Olen synnyttänyt kolme kertaa ja voisin tehdä sen koska vain uudelleen! Kipu ei ole ollut kestämätöntä ja hetkittäin olen tuntenut myös nautintoa synnytyksen aikana.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?