Mustikkapasta

Tästä viime joulun säästä voi nyt vain unelmoida... Heräät aamulla tunteeseen, että kellon täytyy käydä korkeintaan puoli viittä aamulla. Verhojen raosta häämöttää tuskin havaittava valo, ja pääsi humisee raskaana kuin pitkäksi venyneen juhlaillan jälkeen herätessä. Nostat verhoja, ja ymmärrät ainakin osan pään huminasta selittyvän tutulla sääilmiöllä, tihkusateen ropinalla kattoon ja ikkunalautaan. Raskaat tummat pilvet roikkuvat lähes sähkötolppien korkeudella, ja vilkaisu kelloon järkyttää sisäistä kelloasi juuria myöten: 9.04. Missä päin maailmaa ollaan ja mihin vuodenaikaan? Ei suinkaan kaamosajan Lapissa (jossa toki masentavan vesisateen tilalla olisi ihana lumisade) tai keskellä marraskuuta, vaan uudenvuoden tienoilla Helsingissä. Marraskuuta tätä vielä jaksaisi, mutta per favore, ei enää joulukuun lopussa. Tähän aikaan tilastojen mukaan pakkasta pitäisi olla keskimäärin 1,5 astetta ja lunta 10-20 senttimetriä. Kävin aamulla ohimennen vaa`alla, ja sen enempää lukemia esi...

Italialaista joulua! Kuva Helsingin Kolmen Sepän aukiolta. Huomenna Suomen Turku julistaa joulurauhan, minä julistan blogissani muutaman viikon vallinneen hiljaisuuden päättyneeksi. Eli jatketaan siitä, mihin jäätiin. Mihin jäinkään? Marraskuun loskaisiin sadekeleihin ja kuumeiseen lumen odotukseen. Eipä ole siitä juuri mihinkään päästy, sama vesisade piiskaa ikkunoita ja lumen tuloon alkaa usko melkein jo loppua. Mutta onneksi on joulu! Kun puunaa kotia, askartelee lumihiutaleita ikkunoihin, paistaa sahramipullia ja keskittyy oikein ahkerasti kaikkien jouluperinteiden noudattamiseen, musta maa ulkona melkein unohtuu. Ainakin voi vetää verhot ikkunoiden eteen ja kuvitella ankean lumettoman maiseman pois. Tämä joulu olisi ollut parasta viettää Roomassa, jos olisi etukäteen tiennyt vallitsevat sääolosuhteet, tuumi mieheni eilen illalla. Hetken ajan nyökyttelin samanmielisyyden merkiksi, mutta annapas, kun ajattelin toisen kerran:

Hemmottelua hyvällä ruualla Haikossa. Viime aikoina on eri yhteyksissä puhuttu paljon vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden raskaudesta. Tuntuu melkein olevan muotia valittaa, miten lapsen kanssa kotona on rankkaa, miten vauva-aika rasittaa ja lapsiperhe-elämä ahdistaa. Eihän siinä mitään. Jokainen kokee asiat eri tavalla, ja naisiakin on joka lähtöön. Toisille koti tarkoittaa päälle kaatuvia seiniä, toisille mahdollisuutta irrottautua hetkeksi oravanpyörästä. Toisille elämän sisällöksi riittää perhe ja ura tulee siinä sivussa, toiset kaipaavat jatkuvasti haasteita ja aikuiskontakteja. Kaikille äideille (toivottavasti) omat mussukat ovat kuitenkin niitä maailman rakkaimpia eikä heistä luovuttaisi, mutta toiset näköjään viihtyvät heidän kanssaan paremmin arjessa kuin toiset. Itse kuulun niihin äiteihin, joille koti lapsen kanssa on välillä liiankin viihtyisä paikka. Jos minusta olisi kiinni, viettäisin suurimman osan ajastani mieluusti kotosalla, pihalla ja lähimetsissä, enkä väl...

Leipätaikina paksuimmillaan. Meillä kasvaa nykyisin lähes joka viikonloppu varsin mielenkiintoinen olio keittiönpöydän nurkassa. Se muuttaa sinne yleensä perjantai-iltana pienenä ja mitättömänä. Lauantaina se saa olemukseensa hieman lisää materiaalia ja siirtyy taikinakulhosta lasikuvun alle. Päivän se viettää siellä, ja illalla näky on komea: iso lasikupu on täyttynyt ääriään myöten. Kyse on tietenkin leipätaikinasta. Eikä mistä tahansa taikinasta, vaan hitaasti nostatetusta, juureen valmistetusta, kiireettömästä taikinasta. Kodissamme on siis viikonloppuisin tarjolla maailman rapeinta, pehmeintä ja maistuvinta tuoretta, itse tehtyä leipää. Eikä minun tarvitse liikuttaa sormeanikaan, riittää että leikkaan valmiista leivästä viipaleen, voitelen sen tuoksuvaan lämpimään pintaan voita ja nautiskelen komeuden maitolasin kera. Mistä moinen ylellisyys on peräisin?

Lehtikaalia uuninpellillä. Kaikesta epäterveellistä pikaruuasta on mahdollista valmistaa kirkkaasti parempi, maistuvampi ja terveellisempi vaihtoehto, sanoi äskettäin tapaamani ravintoasiantuntija. Ja kun on kerran maistanut laadukkaista, ravitsevista raaka-aineista rakkaudella tehtyä raakasuklaata, kaupan maitosuklaat eivät enää ole mitään. Kun tietää, että saatavilla on jotain parempaa, miksi tyytyä hampurilaiseen? Nämä sanat pistivät minut toden teolla ajattelemaan - ajattelen niitä vieläkin, vaikka haastattelusta on kulunut jo parisen viikkoa. Yleensä unohdan melkein heti jutun valmistumisen jälkeen, mitä tarkkaan ottaen haastateltava sanoikaan. Hänen sanansa muistuvat mieleeni monta kertaa päivässä - joka kerta kun napsaisen palan maitosuklaalevystä, syön valmislohipullan tai puputan valkoista leipää. Pahin morkkis koettiin viime viikolla, kun hotkin Mäkkärissä kokonaisen hampurilaisaterian. Sen jälkeen oli koko päivän tukala ja hiukova olo yhtä aikaa - ja taas muistus sii...

Italialaista "käytännöllisyyttä":söpöt mutta vuotavat kumisaappaat. Mistä kumpuaa italialaisten sisäsyntyinen kyky tyylikkyyteen? Sitä pohdimme eilen leikkipuistossa tyttäreni leikkikaverin äidin kanssa. Keskustelu lähti käyntiin siitä, että sää on kylmennyt ja on taas aika kaivaa esiin talvivaatteet lapselle. Ne ihanat kokohaalarit, henkselitoppahousut, talvihanskat, kypärähatut ja muut suomalaiset ihmeellisyydet, jotka italialaisessa lastenhoitokulttuurissa ovat tuntemattomia käsitteitä. Siellähän lapset eivät ulkoile, kun on oikein kylmä tai jos sataa vettä. "Huonolla" ilmalla ollaan sisällä. Keskustelukumppanini kertoi käyneensä Espanjassa viime talvena lapsensa kanssa, ja siellä kaikki olivat katsoneet hitaasti hänen lapsensa kokohaalaria. Ei ihme, jos meininki on yhtään samaa kuin Italiassa. Varmaan useimpien italialaisten vanhempien mielestä haalari on paitsi kummallinen myös niin ruma vaate, ettei sitä voisi lapselle laittaa. Näitä asioita pohdimme v...

Italialaista kaaosta. Kuva kaatopaikan vastaisesta mielenosoituksesta. Helposti voisi kuvitella, että kylmenevä ja pimenevä lokakuu ei ole otollisin aika palata Italian lämmöstä Helsingin leveysasteille. Vaan kuinka on käynyt? Päiväni ovat kuluneet ehkä suloisimmissa kotiinpaluutunnelmissa ikinä, ja meno sen kun jatkuu. Tämä paluueuforia ei tunnu päättyvän koskaan, toisin kuin kaikki muut kotiinpaluukuherruskuukaudet. Olen alkanut yhä vähemmän ymmärtää kaikkia heitä lukuisia suomalaisia, jotka tilaisuuden tullen muuttavat ulkomaille suin päin, lähtökohtaisesti olettaen että missä tahansa muualla parempi kuin tylsimys-kylmyys -Suomessa. Varsinkin jos voi muuttaa Italiaan, Espanjaan tai johonkin lämpimään maahan, lähtöhalut ovat taatut. No, käy se sateinen Englantikin vallan mainiosti tai ah, niin ihana Amerikka. Kunhan vain pääsee pois Suomesta, isompiin ympyröihin, isompiin kaupunkeihin, suureen maailmaan. Mutta mitä vikaa on pienissä ympyröissä, paikalleen jämähtäneissä maal...