Kasvissyöjän pakollinen pihvi

Lihaa kypsymässä.
Hyvin paistettu pihvi on nautinto. Päältä sopivan rapea ja jopa aavistuksen tummunut, sisältä pehmeä ja punertava, päälle hiukan suolaa sekä pari puristusta sitruunanpuolikkaasta - ja herkkuateria on valmis. Kun nykyisin hieman ravitsemustieteeseen perehtyneenä vielä tiedän, että liha on täynnä tärkeitä vitamiineja ja ravintoaineita, voin syödä lihaa vieläkin paremmalla mielellä. Mieluiten tietysti luomulihaa, sillä tehotuotantolihaa ei valveutunut ihminen voi ikinä syödä hyvällä mielellä, oli se sitten kuinka hyvää ja vitamiinipitoista hyvänsä. Tai jos voi, niin siinä tapauksessa on ummistettu silmät karulle todellisuudelle, jossa eläviä lehmiä kuljetetaan jaloistaan sidottuina täpötäyden kuorma-auton takapuskuriin, kun sisällä on jo niin ahdasta ettei sinne mahdu. Viis siitä jos jonkun jalka katkeaa tai silmät murskautuvat lajitovereiden sarviin, kunhan mahdollisimman paljon lihaa mahdollisimman halvalla saadaan kuljetettua piittaamattomille, piheille ihmisille.

Hyvä mieli oli lihan syönnistä vielä kauempana  kymmenisen vuotta sitten, kun ensimmäisiä kertoja vierailin tulevan mieheni kotona täällä Roomassa.

Olin parikymppinen idealisti, joka sääli eläinparkoja jos mahdollista vielä enemmän kuin nykyisin, ja joka kaiken lisäksi piti lihaa täysin turhana ja ravintoköyhänä ruokana. Liekö kasviksien ja kevyttuotteiden tärkeyttä painottavan ravintovalistuspropagandan syytä, mutta lihan ravinteikkuus oli mennyt minulta täysin ohi. En ollut kuullutkaan, että liha on muun muuassa B-ryhmän vitamiinien, sinkin ja hyvänlaatuisen proteiinin oivallinen lähde.Sen sijaan ajattelin, että liha oli pelkkää rasvaa ja huonosti sulavia ainesosia, jonka syöminen olisi hyvä alku matkalla ylipainoisuuteen.

Sokki oli melkoinen, kun tajusin, ettei ruokalautasen kokoinen pihvi ensimmäisellä yhteisellä aterialla tulevien appivanhempinen kanssa ollutkaan vieraan kunniaksi tehty juhlava versio arkiruuasta tai osoitus vieraanvaraisuudesta. Pihviä alkoi ilmestyä nokan eteen joka ikisellä lounaalla ja päivällisellä, ja olin nopeasti pulassa. Viikon aikana olin jo syönyt enemmän pihviä kuin koko edellisen vuoden aikana yhteensä. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun jokaista pihviä edelsi aina reilu alkupalapöytä ja iso lautasellinen pastaa, niin ruuansulatukseni oli nopeasti aika jumissa. Kaiken lisäksi olin vielä niin vieraskorea, etten rohjennut kieltäytyä mistään tarjotusta, vaan tyhjensin kiltisti lautasen toisensa perään. Aika pian mieheni tajusi ojentaa auttavan haarukkansa ja lapata osan annoksista omaan suuhunsa - siitä olen vielä tänäkin päivänä hänelle kiitollinen, kun muistelen sen hetkistä tukalaa olotilaa.

Parin viikon pihvin pakkosyötön jälkeen ymmärsin, etten selviäisi lomasta suolitukoksitta ilman syömisen rajoittamista. Rohkenin viimein selittää - mieheni totta kai tulkatessa - että vaikka kaikki oli hyvää ja erinomaista, en ollut tottunut syömään niin suuria annoksia kaksi kertaa päivässä, enkä etenkään pihvejä. Appiukkoni, jonka vastuulla pihvien ostaminen lihakaupasta oli, nyökytteli päätään vaikka oli sen näköinen, ettei tajunnut ollenkaan. Katsoi vain vähän kummasti ja totesi, että jaahas, niitä kasvissyöjiä siis. Ei, ei kasvissyöjä, torjuin ponnekkaasti. En vain jaksa kaksi kertaa päivässä pihviä.

Selittelyt olivat kuitenkin turhia. Monta vuotta meni, ennen kuin sain appiukkoni mielistä hälvennettyä harhaluulon lihansyönnistäni. Pihviä hän ei enää tarjonnut kaksi kertaa päivässä - pelkästään kerran, "koska olin niitä kasvissyöjiä."

Nykyisin tilanne on rauhoittunut ja muuttunut muutenkin, sillä koen itseni jo niin kotoisaksi osaksi perhettä, että päätän itse, mitä syön ja miten paljon. En enää tee sitä alkuaikojen virhettä, että istun pöydässä ja annan eteeni ilmestyä lautasen toisensa jälkeen, vaan valitsen ja usein valmistankin niin pastat kuin pihvit itse. Karppaamiskärpäsenpureman saatuani näin tietysti pihvit heti uudessa valossa, ja hetken ajan appiukkoni hyrisi tyytyväisyyttään. Harmi vain, että italialiset pastat ovat niin hyviä, ettei mikään karppaaminen kestä sellaista. Ja koska vatsalaukkuni on edelleen niin pieni, ettei sinne mahdu kerralla sekä alkupaloja, pastaa että pihviä, jostain on aina karsittava. Joskus pois jää pasta, joskus bruschetta-leipä, joskus pihvi - nykyisin yhä harvemmin se pihvi.

Alussa pohdin pitkään, miten kummassa mieheni perhe jaksaa syödä sellaisia määriä lihaa päivästä ja vuodesta toiseen. Aika nopeasti huomasin, etteivät he ole kummajaisia ruokailutapoineen. Pihvi kuuluu italialaiseen ateriaan pastaruuan jälkeen samalla tavalla kuin Suomessa perunat ja jauhelihakastike yhteen. Jopa aivan pienet lapset syövät pihviä - tapa jonka oma tyttäreni on appivanhempieni suunnattomaksi riemuksi vahvasti omaksunut.

Eilen matkalla yhteiseen grilli-iltaan ystäviemme kanssa satuin lukemaan vasta hankkimaani John Dickien kirjaa Con gusto. Storia delgi italiani a tavola, ja jo muutaman sivun luettuani minulle valkeni moni asia. Edellisessä blogikirjoituksessani pohdin sitä, miksi italialaiset syövät juhlissa niin paljon. Ainainen pihvien popsiminen on ollut toinen mieltäni usein askarruttava asia. Kirjasta selvisi, että italialaiset tosiaan ovat aivan Euroopan kärkeä lihansyönnissä, ja kuluttavat sitä vuositasolla jopa enemmän kuin pekonista ja raskaasta ruuasta tunnetut britit. (Lihan)syöntibuumi on Italiassa sodanjälkeinen ilmiö, aivan kuten kirjoitin edellisessä postauksessa ystäväni arvelleen.. Erityisesti lihasta kehittyi nopeasti hyvinvoinnin ja varakkuuden symboli vastakohtana nälkäisille sotavuosille ja sitä edeltäneille köyhyyden ajoille, jolloin keskiverto italialainen söi lihaa reilut 30 grammaa eli puolen kananmunan kokoisen annoksen päivässä. Nykyään määrä huitelee melkein parissasadassa grammassa. Melkoinen keko kananmunia.

Eilinen grilli-ilta olikin oikeaa lihan juhlaa ja oivallinen esimerkki italialaista syömingeistä - taas kerran. Kylmän risoton jälkeen seurasi salsiccia-makkaroiden (italialaista kokolihamakkaraa, jolla ei ole mitään yhteistä suomalaisen vetisen ja jauhoisen A-luokankaan makkaran kanssa) ja lihavartaiden kavalkaadi, ja vielä viimein jättikokoiset naudanlihapihvit. Luomua ne eivät varmastikaan olleet, enkä viitsinyt edes kysyä, ettei makunautinto olisi himmentynyt. Surkea silmienummistelija siis minäkin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa