Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2019.

Jos voisin aloittaa kaiken alusta ja muita valmistujaisjuhlan pohdintoja

Kuva
Olin eilen ystäväni valmistujaisjuhlissa. Juhlat olivat ihanan lämminhenkiset, vieraita oli paljon ja päähenkilöstä hehkui tavoitteen saavuttamisen aiheuttama onnellisuus. Jes, urakka on ohi ja uusi ammatti taskussa.

Katselin hänen hehkuaan iloisena hänen onnestaan, mutta samalla haikeana ajattelin: ollapa hänen sijassaan. Samanlaista saavutusta juhlimassa, työpaikan takaavaa ammattitutkintoa. Ja vielä "myöhemmällä iällä" eli kun lapset on hankittu ja kasvatettu siihen ikään, että pärjäävät elämässä päivät jo ilman äitiä. Hän teki sen, mikä minulla ehkä on
piakkoin edessä, hankki uuden ammatin oltuaan ensin joitakin vuosia kotona lasten kanssa, lähti uudelle urapolulle siinä vaiheessa, kun monet muut jo puurtavat oman uransa "huipulla" eli sen stressaavimmassa vaiheessa, jolloin ensimmäiset ajatukset leipiintymisestä tai tässäkö tämä elämä nyt olikin -ajattelusta ilmaantuvat mielen laitamille. Tällekö olen kaikkeni antanut, elämäni parhaat vuodet ja suurimman osan…

Kaikki keinot käyttöön ettei yrjö tule: sitä on emetofobia eli oksennuskammo

Kuva
Kun perheessä on yksi jäsen puoli päivää oksentanut, on sen jälkeen ilmassa paitsi kloriitin lemua myös jännittynyttä väreilyä: milloin tauti iskee seuraavaan vai iskeekö ollenkaan?

Edellisessä epidemiassa vuosi sitten pöpö kiersi koko perheen ja laittoi sen jäsenet halailemaan ämpäriä puolen vuorokauden tai korkeintaan vuorokauden välein, poikkeuksena rautavatsamieheni joka sinnitteli terveenä vaikka siivosi lasten oksennuksia minun maatessani oman tautini kourissa.

Olisipa minullakin hänen vastustuskykynsä! Hän selviää aina tartunnoitta, vaikka mikä epidemia jylläisi ympärillä. Ainoan kerran olen nähnyt hänet vatsatautisena viitisen vuotta sitten Intiaan suuntautuneen työmatkan jälkeen, ja siitä tapauksesta kerromme vieläkin vitsejä...

Nyt on kuopuksen oksentelusta kulunut kaksi vuorokautta. Mikä on terveystilanne muilla perheejäsenillä?

Yhteisöllisen huuman oksettava loppu

Kuva
Juhlat on ohi ja paluu arkeen tapahtui mahdollisimman karulla tavalla: aamuoksennuksilla. Siinä kuuden jälkeen heräsin vieressä pyöriskelevän kuopuksen levottomuuteen ja mietin että mistäs nyt kiikastaa. No kipeästä vatsastapa se!

Nyt viitisen oksennuskertaa, neljää likaista vaatekertaa, kahta likaista pyyhettä ja yhtiä likaisia lakanoita myöhemmin tilanne on jo vähän rauhoittunut, ja näyttää että pahin (ehkä) alkaa olla takana. Ennen seuraavaa potilasta, siis jos sellainen on tullakseen. Ainakin haju oli niin kaamea, että luultavasti on tarttuva pöpö tällä kertaa kyseessä. Tiesithän muuten, että vatsatautioksennus haisee paljon pahemmalta kuin muista syistä johtuva yrjö? Usko pois, se on ihan totta ja jos et usko niin haistele ensi kerralla tarkemmin.

Liekö kultahuuman syytä, mutta yrjöttävä aamunaloitus aiheutti minussa yllättävän reaktion:

Kultaa ja kauniita unia Saku Koivun kanssa - kiekkofanin tähtihetkiä

Kuva
Huh huh mikä matsi! Eilinen kiekkohuuma vei mennessään ja maailmanmestaruus tuntuu hetken ajan kuin omalta - ja niinhän se hetken ajan onkin, meidän kaikkien suomalaisten voitto! Nautitaan siitä, ei näitä hetkiä liian usein tule vastaan, kiekkofanin tähtihetkiä.

Eläydyn sydämeni täydeltä,  vaikka jo vuosia sitten tein päätöksen lakaista kiihkeimmän kiekkofaniuteni maton alle. Alkoi nimittäin käydä sydämen päälle. Ja hermojen. Uppoutuminen jääkiekon maailmaan oli niin suurta, että kerta toisensa jälkeen seuranneet finaalipettymykset (tämä oli 11. kerta finaalissa ja 3. voitto) alkoivat käydä ylivoimaisiksi. Puhumattakaan muusta intensiteetistä, jolla kiekkoa aikoinani seurasin.

Päätin ottaa etäisyyttä lajiin. Etääntymistä tapahtui toki luonnostaankin, kun kasvoin teini-iästä ulos ja aloin saada elämääni muutakin ajateltavaa kuin kiekkokierroksen tulokset, pistepörssien tilanteet ja ratkaisuotteluiden maalintekijät. Mutta jotakin tuosta faniudesta on jäänyt kytemään pinnan alle, ja täll…

Ti amo anche oggi, hääpäivänämme

Kuva
Ihmiselämän käänteet voivat olla todella pienestä kiinni. Edessämme on jatkuvasti lukemattomia mahdollisia valintoja, tiedostettuja ja tiedostamattomia, muuttuvia tekijöitä ja ruuhkainen sattuman markkinatori, toisin sanoen lukemattomia mahdollisia tulevaisuuksia, joista hetki kerrallaan tartumme yhteen ja saamme aikaan joko suuria tai pieniä käänteitä elämässämme.

Oma suuri käänteeni tapahtui kohta kahdeksantoista vuotta sitten, kun tein kauaskantoisen päätöksen illanviettopaikastani eräänä syyskuisena keskiviikkoiltana. Oloni oli vähän nuhjuinen ja väsynyt, illalla oli Mestareiden liigan matsi ja oli ihan vähällä, etten jäänyt katselemaan sitä kotisohvalle isän kanssa.

Mutta lähdinkin ulos hyvän ystäväni kanssa, ja  illan aikana seuraani liimautui eräs pitkähiuksinen italiaano ja se oli menoa se - en ole vieläkään päässyt tästä italialaisesta eroon enkä kyllä ole halunnutkaan. Vaikka pitkään yritinkin esittää coolia, heikkouteni pitkätukkaisiin miehiin oli minua vahvempi ja lopulta…

Synnyttämisen nautinto

Kuva
Viime aikoina ovat olleet tapetilla negatiiviset synnytyskokemukset, kun #metoosynnyttäjänä -kampanja syntyi huonoja synnytyskokemuksia läpi käyneiden naisten tarpeesta tuoda esiin kokemaansa ja suomalaisen synnytyskulttuurin epäkohtia.

Olen seurannut kampanjaa syvällä myötätunnolla heitä kohtaan, jotka ovat kokeneet joutuneensa synnytysväkivallan kohteeksi ja ovat jopa traumatisoituneet siitä. Voin vain kuvitella, miten alistavalta, tylyltä ja kaikin tavoin ohitetuksi tulleeksi tuntuu, kun synnytyksessä joutuu kokemaan sellaista minkä voi määritellä väkivallaksi. On hyvä että aiheesta puhutaan ja herätellään korjaamaan mahdollisia epäkohtia (ja onhan niitä, jokainen huono kohtelu synnytyksessä on liikaa), joita suomalaisessa synnytyskulttuurissa sairaaloissa on.

Kun luen näitä kampanjan tarinoita, en voi olla miettimättä omia synnytyksiäni. Niitä jotka ovat kaikki kolme menneet niin hyvin että voimaannuttavat yhä jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Jokainen erilainen mutt…

3 X baby blues

Kuva
Mieli on ihmeellinen kokonaisuus. Ajatuksemme ja tunteemme, koko aivotoimintamme ja sisäinen kokemusmaailmamme - mieli -  se elää omaa elämäänsä, ajattelee mitä tahtoo, haluaa koko ajan jotain muuta ja uutta vaikka olisi juuri saanut puoli valtakuntaa, oikkuilee inhottavasti ja poukkoilee vielä pahemmin.

Kadehdittavia ovat he, jotka oppivat kontrolloimaan mieltään, kaikki mielenhallinnan ammattilaiset, joogit tai muuten meditoivat! He jotka elävät sen taidon ja periaatteen mukaan, että mitä vähemmän kaipaat ja ajattelet, sen onnellisempi olet. Tai ehkäpä parhaimmassa asemassa ovatkin he, jotka eivät edes aseta onnea päämääräkseen, vaan muunlaisen rauhan, kyvyn lakata haluamasta mitään, hetkessä elämisen ja tyyneyden riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Mieli on hauras. Meillä kaikilla on, vaikka useimmat eivät niin tunne tai ajattele. Ja mielen haurauden ymmärtää vasta sitten, kun se tulee kohdalle, omalle tai läheisen ihmisen.

Itselläni on kokemusta mielen hauraudesta…

Itkukivi ja muita rauhoittumiskeinoja lapselle (ja aikuiselle)

Kuva
Eikö olisikin ihanaa, jos nappia painamalla olisi mahdollista rauhoittua. Tuosta vaan. Vaikka juuri olisi särkynyt viidensadan soppakulho, lapsi järjestäisi kymmenennen kiukkukohtauksen päivän aikana tai puoliso ilmoittaisi, että nyt meneekin vielä pari tuntia ylitöissä vaikka olet odottanut häntä koko päivän aikuisenkaipuussasi kotiin.

Laittaa katki se kivikaudelta periytyvä puolustaudu, pakene, hermostu tai kuole -reaktio (vai miten se nyt menikään...), joka saa adrenaliinin virtaamaan ja hermot lakoamaan vaikka kyseessä olisi jokin harmiton tai joka tapauksessa kuolemanvaaraa vähäisempi tilanne kuten bussista myöhästyminen, ymmärtämätön puoliso tai joku muu tolvana kanssaihminen.

Yhtä ihanaa olisi, jos tällainen rauhoittumisnappi löytyisi myös lapsista. En varmasti pue päälle enkä lähde mihinkään! (raivoten maahan vetelänä heittäytyen) Plim. Ja vaatteet ovat hänen päällään ja lapsi sisäisen rauhansa löytäneenä odottaa valmiina ulkona.  Lasten hermostumisen aiheet kun näyttävät aik…

Italialaista rasvankäryä keittiössä, suomalainen tukos herkkähipiäisessä viemärissä ja viikonlopun resepti: uppopaistetut grillipaprikat

Kuva
Olen mielestäni tehnyt kaiken aina viimeisen päälle oikein: ei paistinrasvaa viemäreihin eikä mitään muutakaan sinne kuulumatonta, vessanpönttöihin vain sitä itseään ja suihkun viemäriä puhdistelen säännöllisesti hiuksista.

Mutta silti se taas vaan on edessä: tukkeutuneen viemärin pulman ratkaiseminen. Pari päivää sitten alkoivat ensioireet eli vessanpytyissä veden taso uhkaavasti nousi vessaa vetäessä ja yhtä uhkaavan hitaasti laski vetämisen jälkeen. Toissapäpäivänä toisessa vessassa taso sitten jäi pysyvästi piripintaan. Mahtavaa.

Ja eilen aamulla alkoi keittiön viemäri oikutella ja vesi ihanasti sielläkin nousta. Toinen vessa onneksi vielä jotenkuten vetää, mutta jos sekin lakkaa, niin me olemme pulassa ja pahassa. Äiti mitä vessaa voi käyttää, lapset ovat jo tottuneet kysymään ja keskimmäinen ilmoitti, että solidaarisuudesta tilannetta kohtaan hän ei aio pissata päivän aikana ollenkaan. Toimivat vessat ovat lapsiperheessä ehkä se kaikkein tärkein kodin juttu. Itse ehkä juuri ja …

Kantamisen aika - hikisiä ja kirjavia kokemuksia kantovälineistä

Kuva
Meillä äideillä on usein taipumus olla ns. etukäteistietäväisiä: päätämme, että kun lapsi syntyy/
kasvaa/saavuttaa tietyn vaiheen, toimin näin ja näin.

Joku vannoo (etukäteen) perhepedin nimeen, joku toinen ettei ikinä opeta lasta nukkumaan vieressään.
Tai että ei varmasti rupea venkslaamaan kestovaippojen/
kertakäyttövaippojen kanssa, joku ehkä päättää kieltäytyä laittamasta lapselleen vaippaa ollenkaan.

Ja sitten kun todellisuus saapuu, lapsi kaikkine ikävaiheineen, voivat kaikki etukäteisperiaatteet heittää häränpyllyä. Mikään mitä on luettu kirjoista tai muuten päätetty ennalta, ei välttämättä pädekään, kun prioriteettina on saada vastasyntynyt vauva rauhoittumaan, nukkumaan edes kohtuullisen pituisia unipätkiä tai pysymään kuivana kaikissa arjen käänteissä.

Itse ainakin luulin monissa asioissa tietäväni jo etukäteen, mikä on paras tapa toimia. Kunnes sitten esikoinen pyyhkäisi pöydältä kaikki suunnitelmani ja järjesti aikomukset uuteen uskoon.

Etukäteen esimerkiksi ajattelin, et…

Juokse ihminen juokse! (mutta älä oravanpyörässä)

Kuva
Ahdistaako? Masentaako? Huolettaako? Lähde lenkille! Ei ole niin suurta huolta, ettei se lenkillä lähtisi. Tämä hatara ajatus voisi olla mottoni. Ja uskokaa minua, minulla on kokemusta. Sekä lenkillä käymisestä että huolista.

Olen mestari kehittämään huolia tyhjästä, säikähtämään lapsen pienintäkin kuumetta tai väsymystä tai mustelmaa, epäilemään maailman selviävän enää päivääkään ehjänä ydinsotauhkan, hullujen presidenttien, ilmastonmuutos-kehityksen ja ihmisen pohjattoman pahuuden keskellä. Sitten huolehdin tietysti omien lasteni tulevaisuudesta, omastakin tulevaisuudestani, kaikista ratkaisemattomista ja tällä hetkellä umpisolmussa olevista kysymyksistä, joita sekä omaan pieneen maailmaani että koko maapallon tulevaisuuteen liittyvät.

Ei tarvitse kenenkään meistä koko maailman murheita harteillaan kantaa, tiedän sen hyvin. Mutta oman elämän huolet siellä ainakin painavat, jos ei muuta. Sitä paitsi aika usein nämä kaksi limittyvät jollain tavalla yhteen, maailman murheet ja omat mu…

Lukevatko lapseni ajatuksiani - elämän pieniä suuria sattumia ja yksi iso sulkasato

Kuva
Joskus tulee hetkiä jolloin tuntuu, ettei tässä elämässä kaikki voi mitenkään olla pelkkää sattumaa. Usein se tunne on aika pelottava. Inhoan ja pelkään kaikkea, mikä vivahtaakin yliluonnolliseen ja menee niin sanotusti yli hilseen, ja tukeudun ajattelussa mielummin järkeen ja tieteellisiin faktoihin. En tietysti sano ajattelevani läheskään aina järkevästi, puhumattakaan että toimisin aina järkevästi, mutta noin yleisesti ottaen pohjaan maailmankuvani tieteellisiin tosiasioihin.

Kaikki mikä on mennä sen yli tai vaikuttaa liian oudolta ollakseen pelkkää sattumaa, saa ihokarvani helposti nousemaan. Tai jos kyse on tosi pienestä jutusta, hymyillen huokaisemaan syvään ja pudistelemaan päätäni näille järjenjuoksua vastaan uiville pikku sattumuksille.

Eilen näitä tosi pieniä sattumia tuli niin monta, että aloin jo epäillä eläväni jossakin rinnakkaistodellisuudessa, jossa toisten ajatusten lukeminen, aikatasojen sekoittuminen, ennakkoaavistukset ja muu tiedefantasiahömppä olisikin totta:


Paluu juurille - millaista on asua lapsuudenkodissa aikuisena?

Kuva
Kävimme äsken aamiaispöydässä esikoistyttäreni kanssa mielenkiintoisen ja liikuttavan keskustelun.
"Äiti, on epistä että saat asua näin ihanassa talossa."
Ihan siinä keskeytyi leivän voitelu ja piti kaksi kertaa pohtia sanojen taakse kätkeytyvää logiikkaa, sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
"Mutta saathan sinäkin", vastasin hänelle heltyneenä ja vähän hämmennyksissäni.
"Niin mutta sinä saat vielä aikuisenakin. Olet asunut täällä lapsena ja saat asua yhä vieläkin. Se on epäreilua, minäkin haluaisin."
Se oli ihanasti sanottu. Vastasin että kyllä hänkin halutessaan voisi, hän saisi asua kotona niin kauan kuin haluaisi, mutta hänen kasvoillaan oli osin haikea, osin tulkitsematon ilme. Ehkä tyttö jo jotenkin aavistaa ja on ymmärtänyt, etteivät lapset kasvaessaan enää halua asua kotona - heille tulee halu omilleen heti kuin täysi-ikäisyys pukkaa päälle, itsenäistymisen huuma on niin valtava että se voittaa kaikki järkisyyt, kuten mukavuuden ja rahansäästön. Paitsi …

Iloa lähikaupasta ja kokonaisonnellisuuden kasvusta sekä viikonlopun resepti: omenapannukakku

Kuva
Harva asia on kotoisempaa kuin pannukakun tekeminen ihan tavallisena maanantaina. No, pullanleipominen voi päästä samaan kategoriaan ja jopa ylittää sen, mutta kun en ole pullantuoksuinen äiti, niin täytyy tyytyä pannukakkuun.

Käyttämälläni pannukakkureseptillä sitä paitsi tulee pannaria, joka on mielestäni paljon parempaa kuin pulla. Nämä ovat näitä arjen piristyksiä, joiden terveellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta mielihyväreseptoreja ja makunystyröitä ne ainakin hivelevät.

Piristävää on myös se, että pannukakun ainekset saa taas haettua lähikaupasta nopeasti pinkaisemalla, kun kuukausia remontissa ollut lähikauppamme avautui viime viikon lopulla. Jonkin asian arvon huomaa vasta, kun sen menettää. Tämä pätee kovin monessa asiassa, niin myös lähikaupan kohdalla! Ja tätä mentaalista miinuslaskua olisi muutenkin hyvä harrastaa säännöllisin väliajoin, niin johan tulee asioihin perspektiiviä:


Saarikko, teit ihan oikein!

Kuva
Aamulla keittiössä kävi tuttu tohina: äiti ei saa vielä herätä, vielä ei ole valmista. Kuiskittiin ja rapisteltiin. Ja sitten kun sain luvan herätä, tuli korttia, pakettia ja se parhain, omin pikku käsin kerätyt valkovuokkokimput. 
Ja kävimme mieheni kanssa taas jokaäitienpäiväisen keskustelun siitä, että Suomessa äideille ei todellakaan tarvitse tai pidä ostaa kukkia, sillä paras ja ainoa äitienpäiväkukka on täysin ilmainen valkovuokko. Vähän niinkuin Italiassa mimosa on naistenpäivän ainoa oikea kukka. Mies unohtaa tämän asian joka vuosi enkä voi uskoa että se todella tapahtuu aina uudelleen. Niinpä minulla on nyt ilonani sekä valkovuokot että ruusukimppu. Eihän kukkia tietysti liikaa koskaan ole...
Näin äitienpäivänä mielessäni kangastelee eräs hyvin erityinen hetki reilun kymmenen vuoden takaa, kun istuin Rooman-anoppilan yläkerran vessassa juuri tehty raskaustesti kädessäni. Katsoin tulosta ymmärtämättä näkemääni. Käteni alkoivat täristä, koko kehoni vavista, en tuntenut enää jalko…

Silmälasikomplekseja ja vääristyneitä peilikuvia - Onko minulla BDD eli dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö?

Kuva
Ai miten niin muka omena ei kauas puusta putoa? Tai että lapset aina toistavat vanhempiensa virheitä elämässään? Ei se välttämättä niin mene.


Ei ainakaan meillä yhdessä asiassa: suhtautumisessa silmälaseihin. Minulla on koko ikäni ollut niihin vaikea suhde - niin kuin koko ulkonäköönikin. Sain ensimmäiset silmälasini viisivuotiaana, ja jo koulussa en pärjännyt tunneilla ilman. Kohta en enää missään muuallakaan, sillä likinäköisyyteni kasvoi nopeasti. Enimmillään sitä oli - 11 diopteria. Vertailukohtana mainittakoon, että sokeuden ensimmäisestä asteesta aletaan puhua, kun likinäköisyys kasvaa - 13 diopteriin. Tunne on  vähän sama kuin katsoisi paksulla huurrekalvolla peitetyn ikkunan läpi, ei näy muuta kuin epätarkkoja, sumuisia hahmoja.

Silmälasien saaminen oli minulle kauhea isku. Se mursi itsetuntoni, varsinkin kun kolmannella luokalla minua alettiin kiusata ja lasini otettiin silmätikuksi. Silmälaseista muodostui niin suuri peikko, että kun aloin odottaa omaa lasta, yksi suurimmis…

Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi

Kuva
Miten hartaasti sitä toivoisikaan voivansa olla täydellinen äiti. Tai edes lähelle sitä. Mutta tämä haave liukuu sitä kauemmas, mitä kiihkeämmin sitä tavoittelee.

Sehän tiedetään, täydellisiä äitejä ei ole. On vain epätäydellisiä äitejä, jotka rakkauden avulla yrittävät kutoa umpeen niitä pieniä, suurempia ja jopa valtavia reikiä, joita heidän äitiydensä täydellisyydessä aukeilee.

Eilen näitä reikiä repeili oman äitiyteni täydellisyyteen oikein olan takaa. Iltamme kului nimittäin lääkäriasema Mehiläisessä - ja olen varma että sen henkilökunta pitelee vieläkin korviaan käyntimme jäljiltä. Niin, aikomus oli siis käydä otattamassa nielunäytteet kahdelta vanhimmalta, kätevästi yksityislääkärillä jossa asian piti hoitua tuossa tuokiossa ilman jonotuksia ja pöpöisiä odotushuoneita (ks edellinen postaus).

Niin varmaan.

Nielunäytteen ottaminen viisivuotiaalta osoittautui ylivoimaiseksi ponnistukseksi:


Pöpökammoinen päivystyksessä Uudessa lastensairaalassa

Kuva
Kun vieressäsi sängyssä nukkuu kaksivuotias lapsi ja toisella puolella viisivuotias, ei voi joskus välttyä ajatukselta, että ilman kasvoille, kaulalle ja koko keholle kohdistuvia potkuja ja tönimisiä yöunet olisivat paljon rauhallisempia.

Mutta sitten kun ne pienet lapsenkehot painautuvat kylkeen kiinni ja pieni käsi tarttuu yöpaidan kauluksesta, tulee taas mieleen että voiko mitään harmonisempaa olla kuin yhdessä nukkuva perhe. Ja jos ei muu auta ja unissaan potkivat jalat meinaavat hermostuttaa, niin palaan perusajatukseen, joka asettaa aina ja ihan kaiken oikeaan perspektiiviinsä: kaikki tulee muuttumaan niin kuin aina; eivät ne kohta enää tässä vieressäni nuku vaan ihan toisissa sängyissä, ja silloin muistelen kaiholla näitäkin yöllisiä venkulointeja.

Pari viime yötä on mennyt ihan erityisen levottomasti. Toissayönä heräsin siihen, että kylkeeni liimautuva keho ja paidankaulusta tavoitteleva käsi olivat tulikuumia. Aamulla mitattu lämpö kuopuksella oli 39.1, ja loppuiltapäivästä …

Suomalaisten naisten kauneudenhoitoväline numero yksi

Kuva
Kun viime perjantaina lähdin itselleni harvinaislaatuiseen tapahtumaan, lounastapaamiseen kuuluisan kirjailijan eli Camilla Läckbergin kanssa, katsoin peiliin ehkä vähän tarkemmin kuin yleensä ulos lähtiessä. Laitoin ylle jakun, mikä on minulle todella harvinainen vaate, harjasin hiukset vähän tarkemmin ja tarkistin kaksi kertaa, ettei huulipunaa ollut levinnyt suupieliin.

Sen kummemmin en ulkonäkööni kuitenkaan panostanut, sillä en vain yksinkertaisesti osaa. Luotin siihen, että BB-voide peittää ihon suurimmat virheet ja turvonneet silmänaluset oikenevat siitä itsestään päivän kuluessa.

Siksi matkan aikana tapahtuneet pienet kohtaamiset saivat mieleni entistä suuremmin hämmennyksiin:

Menomatkalla junassa vastapäätä minua istui tyylikäs rouvashenkilö, jonka huomasin välillä vilkuilevan. Etenkin silloin, kun saavuin hiki päässä junaan ja riisuin kuumissani takin alta jakun, ja sitten loppumatkasta taas puin sen päälle kun alkoi tulla kylmä. Muun ajan pyörittelin hermostuksissani kynää…

Automatkoja lähelle ja kauas - pysyykö takapenkki tyytyväisenä?

Kuva
Suomen sää ei lakkaa yllättämästä. Tällä kertaa tuli takatalvi: miinusasteita, viisi senttiä lunta ja jäätyneitä tienpintoja mökkipaikkakunnallemme Oraviin juuri kun suunnittelimme mökkiviikonloppua  - kesärenkailla. 
Olimme sen verran varovaisia, että lykkäsimme mökille lähtöä lauantaiaamuun, jolloin säätiedotukset lupailuvat plussakelejä. Tiedossa oli siis varsin lyhyt mökkiviikonloppu. Ei siinä mitään, tekeväthän monet päiväreissujakin mökille, mutta meillä mökkimatka on sen 380 km pitkä ja kestää pysähdyksineen viitisen tuntia. 
Se tarkoittaa, että kahden vuorokauden aikana matkustimme autossa noin kymmenen tuntia. Mökkimatkaksi ehkä pitkä, mutta -  kaikkeen tottuu. Nykyisin, kun mukana ei ole enää imeväisikäistä eikä sinappikakkakonetta, matka menee yhdellä pysähdyksellä yleensä Juvan tienoilla menomatkalla ja Heinolassa paluumatkalla. 
Tämän viikonlopun ajomatkat sujuivat oikeastaan ällistyttävän jouhevasti, melkein tuntui kuin juuri oltaisiin lähdetty niin oltiinkin jo perillä. Ja…

Eläimellistä menoa juhlien jälkeen

Kuva
Miksi pesukoneet hajoavat aina silloin, kun niiden tarve on suurimmillaan? Vasta muutama viikko sitten kauhistuneen-myötätuntoisena kuuntelin, kuinka naapuri valitti pyykipesukoneen lakanneen toimimasta juuri, kun perhe likasi lakanoita noroviruksen kourissa.

 Eilen sain asiasta omaa kokemusta, onneksi tosin kyseessä oli astianpesukone ja 23 synttärivierasta astioita likaamassa. Juuri kun olin saanut astianpesukoneen täytettyä ja ajattelin puolentoista tunnin pikaohjelmalla pesaista aterimet ja astiat sopivasti ennen vieraiden saapumista, kone alkoikin vilkuttaa erroria. Eikä suostunut käynnistymään.

Ei todellakaan ollut aikaa ryhtyä tiskauspuuhiin (kakut koristelematta, munkit paistamatta, pöytä kattamatta, lattiat pesemättä, salaatti valmistamatta, ilmapallot puhaltamatta), mutta onneksi mieheni polkaisi pyörällä kauppaan ja kävi ostamassa kertakäyttöaterimet ja -kupit. Lautaset meillä onkin aina kertakäyttöä lastenjuhlissa, lähinnä teeman takia ja osittain kätevyyssyistä.

Nyt meni …

Virkistävä vappu keskustassa ja kadonneen ylioppilaslakin arvoitus

Kuva
Äiti miksi kaikilla on noita valkoisia hattuja? kysyi esikoinen eilen kotvan verran Esplanadilla käveltyämme, pyrkimyksenä päästä Mantan lakitusta katsomaan. Pyrkimykseksi se sitten jäi, väenpaljous oli niin suurta, että vain suurella röykeydellä ja armottomalla kyynärpäätaktiikalla olisi päässyt enää eteenpäin.

Mutta lakituksen kuulimme kyllä, ja tavallan näimmekin. Tuhannet valkolakit nimittäin tärisivät ihmisten heilutellessa niitä ilmassa ilohuutojen säestyksellä, kun Manta sai lakkinsa. Se oli aika vinha näky, samoin kuin Eteläesplanadin lakkimeri Kauppatorille päin katsottuna.

Kylläpä meillä riittää ylioppilaita! Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin lakki oli merkki etuoikeutettuun kansanosaan kuulumisesta ja pienten piirien ulottuvilla olevasta korkeakoulutuksesta.  En voinut välttyä siinä lakkimeren keskellä ajatukselta, että kuten niin moni muukin asia, niin valkolakkikin on kokenut arvonalennuksen muuttuessaan yleiseksi, tavanomaiseksi ja kaikkien ulottuvilla olevaksi asi…