Mustikkapasta

Magic time.  Uusivuosi on käsillä ja uusi vuosi 2022 aivan kulman takana. Tuskin koskaan elämässäni vuoden vaihtuminen on ollut näin jännittävää aikaa. Miten niin jännittävää? Jos on pitänyt silmänsä auki, sen huomaa: elämme todella jännittäviä aikoja, monessa suhteessa. Luultavasti tässä vaiheessa jo hyvin moni on tämän huomannut, eikä voi enää vältellä mieleen nousevia kysymyksiä ja kyseenalaistamisia nykymenosta.  On niin paljon, mitä emme tiedä, mitä pidetään piilossa, mitä sensuroidaan ja minkä halutaan näyttävän joltakin muulta kuin mitä se on. Psykologiaa ja sosiologiaa tunteville tämä aika on tilaisuus huomata, että moni teoria mitä on kirjojen sivuilta lukenut massojen psykologiasta ja hallinnasta, on havaittavissa todeksi. Samoin historiaa tuntevalle aikamme on tilaisuus on ymmärtää, miten menneisyydestä tutut syrjinnän, vastakkainasettelun, arvonalentamisen ja kasvavan vihamielisyyden mekanismit todellisessa elämässä toimivat. Miten yksi askel johtaa toiseen, miten isotkin m

Joulun ja uudenvuoden välipäivät, mitä ne oikein ovat? Ajatonta aikaa juhlien välissä ja juhlakauden keskellä, arkea joka kuitenkin on puolijuhlaa. Päiviä jolloin oikein mitään ei saa aikaiseksi eivätkä ajatuksetkaan ota kunnolla hahmoa, vaan matkaavat menneen ja tulevan, tapahtuneen ja vielä tapahtumattoman välissä.  Kokonainen päivä saattaa kulua, etkä ole saanut muuta kuin aamukahvin juotua, yöpuvun pois päältäsi ja pari mitäänsanomatonta kotiaskaretta tehtyä ja ehkä pienen kävelylenkin, kun tulee jo pimeä ja on aika sytyttää kynttilät, kääntyä iltaa kohti.  Aika on ikään kuin pysähdyksissä. Joulun juhlallisuus tuntuu vielä ilmassa vaikka joulun pyhät ovat ohi, ilmassa väreilee uudenvuoden ja sen myötä uuden odotus. Uuteen vuoteen liitetään paljon uuden alun toivoa. Se toivo tulee aina, vaikka ihminen elämänsä aikana nopeasti oppii, ettei uusi vuosi sittenkään ole sellainen puhtaalta pöydältä aloitus kuin herkästi halutaan ajatella. Vaikka se hyvin voisi olla, se mahdollisuus anneta

Koiranpentumme Greta on nyt asustellut meillä kolmisen viikkoa. Kahdeksanviikoisen, eläväisen ja energisen koiran tupsahtaminen keskelle lapsiperheen arkea on sujunut mutkattomasti - hän on päässyt kaltaistensa seuraan eli vauhtia, ääntä ja leikkiä riittää. Niin sisäsiisteyskasvatus kuin unirytmi ovat hyvällä mallilla, .itä nyt muutama yö kului emoikävää vinkuvan pennun kanssa heräillessä.  Nykyisin koira nukkuu sikeästi jo aamukahdeksaan ja onneksi nukkuukin sillä päivät ovat sitten täynnä touhua. Olin ehtinyt jo unohtaa, että koiranpennut tosiaan nappaavat ihan kaiken suuhunsa jos silmä välttää. Kokeilevat hampaitaan joka tuolin jalkaan. Luulevat että kaikki kodin esineet ovat sen leikkikaluiksi tarkoitettuja viihdykkeitä. Mukaan lukien joulukuusi näin joulun aikaan. Olemme sosiaalistaneet koiraa parhaamme mukaan ja tautiajan rajoitukset huomioon ottaen. Se on tarkoittanut muun muuassa Tuomaan markkinoilla Helsingin keskustassa käyntiä autokyydillä, jossa yhteydessä tuli tutuksi nii

Karanteeniulkoiluja.  Nyt se taas napsahti päälle, ties mones karanteeni tämän pandemian aikana. Suurin osa altistumisista on tullut lapsilta koulussa, yksi lasten kyläilykaverien kautta ja nyt tämä uusin niin ikään kyläilijöiden kautta.  Altistus on identtinen edellisen kyläilijäaltistuksen kanssa eli vahva: yhteinen illanvietto sisätiloissa, ja oireet sairastuneella alkoivat seuraavana yönä. Nykytiedon mukaan sairastunut tartuttaa eniten juuri ennen oireiden alkua ja sairauden ensi päivinä, joten aloimme varautua henkisesti taudin tuloon heti kun saimme kyläilyperheeltä kuulla altistuksesta. Tartunnanjäljitykselle oli ilmoitettu kaikki perheemme jäsenet, ja itse sainkin viestin altistumisesta pikaisesti heti seuraavana päivänä. Pian varmasti tulee miehellenikin ja lapsille, ajattelin koko keskiviikkopäivän. Mutta nyt sunnuntaina, kahdeksan päivää altistuksen jälkeen, yhä odottelemme mieheni ja lasten karanteenimääräystä. Meistä osa on jo päässyt karanteenista tehtyämme kuuden päivän

  Jouluvaloja Helsingin keskustassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremman roolin joulussa saa joulunalusaika. Se tunnelmoinnin, kynttilöiden, glöginkeiton, piparintuoksun, askartelujen ja odotuksen täyttämä aika, joka tuntuu vuosi vuodelta venyvän yhä pidemmäksi.  Tänä vuonna esimerkiksi aloitimme jo marraskuun alussa. Muovinen pikkujoulukuusi tuotiin sisään ja ensimmäisiä jouluvaloja alettiin ripustella. Pian lapset ryhtyivät kirjoittamaan joulutoivelistojaan, ja tietysti jouluradion kuunteleminen alkoi. Erityisesti tänä mustana syksynä joulun valo on ollut tavallistakin tärkeämpi, ja nimenomaan ajatusten saaminen muualle perhepiirin traagisista tapahtumista on ollut aikaisten joulunvalmistelujen yksi iso motiivi.  Se on myös toiminut! Olemme askarrelleet, lukeneet jouluisia kirjoja, koristelleet kotia ehkä ahkerammin kuin koskaan, ja sen huomaa esimerkiksi jouluvalojen määrässä. Oikea joulukuusikin on nököttänyt jo muutaman päivän olohuoneen nurkassa.  Tänä viikonloppuna on paitsi

Aamu valkenee hitaasti näin joulukuun alussa. Mutta kun se valkenee, valo paljastaa taivaalla parveilevat linnut - ison tilhiparven - ja heikon lumisateen. Hiutaleet ovat pienenpieniä, niitä tuskin erottaa, mutta niitä on paljon. Ja vähä vähältä, pikku hiljaa, hento lumipeite vankistuu. Jos sata tuntia tätä vauhtia sataisi, peittyisi ehkä jo takapihan ruohikkokin.  Värjöttelen ilman takkia mutta onneksi kuitenkin paksussa lampaanvillapaidassa takapihalla koiranpennun kanssa ja odotan, että se tekisi aamutarpeensa. Vastasatanut lumi kiinnostaa koiraa enemmän, samoin ohuen lumipeitteen alta pilkottavat risut, kävyt ja ruohonkorret - pennulle kaikki sellainen on loppumatonta uuden ihmettelyä.  Tilhiparvi vaihtaa paikkaa puusta toiseen, lintujen hento tilkehtivä laulu täyttää ilman. Vaahterassa nakuttaa käpytikka, ja tervehdin ilolla tuota maadoittajaa. Lunta on siis täällä Helsingissä hyvin vähän, sillä viikon takainen luvattu lumimyräkkä jäikin meren ylle. Mutta pakkasta on! Tällä hetkel

Joulukuun kolmas. Taas se on täällä. Tänä vuonna sen varjo tuntuu vieläkin pidemmältä kuin tavallisesti, kohtuuttoman pitkältä.  Viisitoista vuotta tänä päivänä menetin isäni, ja elämäni jakautui kahtia ennen-aikaan ja jälkeen-aikaan. Jälkeen-aika alkoi minun ja mieheni häillä: seuraavana keväänä menimme naimisiin, ja sydämeni itki tyhjää paikkaa kirkon eturivissä ja hääjuhlan pöydässä koko päivän ajan.  Rakkaan perheenjäsenen puuttuminen etenkin silloin, kun hänen kaikkein eniten kuuluisi olla paikalla, on jotakin joka tyhjentää keuhkot. Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on kuin raajarikko; jotakin niin oleellista, jotakin joka on osa sinua, puuttuu.  Kun katson tämän postauksen aloittanutta kuvaa häistäni (lempikuvaani), muistan aina sen surun, joka tuohon onnenpäivään sisältyi. Kuva kertoo niin paljon, enemmän kuin voisin koskaan sanoilla kertoa. Siinä ovat läsnä molemmat, onni ja suru. Vuosia on kulunut, elämäni on kiertynyt siitä alkuvaiheidensa loppupuolelta kohti keskimääräise