Mustikkapasta

Kevään valo on kaikkialla, se hyväilee talven pimeyden aiheuttamat haavat umpeen. Onneksi tuli kevät - ja linnunlaulu! Sitä tarvitaan nyt, tällaisen talven jälkeen jonka on viettänyt turvavälin päässä muista, ihan vain kotona .  Iho on kalvennut ja kylmä koetellut. Kasvojen iho siinä kohtaa minkä maski ruokakaupassa, kirjastossa ja muussa yleisessä sisätilassa välttämättömällä asialla käyntien aikana peittää, on tavallistakin kalpeampi ja  oudon epätasainen, hautuneen turpea.  Mutta kun kevät ja sen valo on taas täällä, saa anteeksi taas kaiken, talven virheet ja kaikki sisällä pimeässä vietetyt tunnit ja päivät. Vain päivä tai pari auringonvalon lämpöä, eikä niistä mitään enää muista!  Linnunlaulu alkoi jo viikkoja sitten. Ensin talitintit ja varpuset, sitten viimein varovasti myös ensimmäiset mustarastaat aloittivat ääntelynsä. Erityisesti mustarastasta odotin tänä vuonna pitkään, tuntui ettei se millään alkanut laulaa ja kun viimein alkoi, niin pienesti ja jotenkin voimattomasti, y

Edellinen postaukseni  oli niin tummansävyinen ja tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva, että nyt kirjoitan vaihteeksi jostakin vähän kepeämmästä. Nimittäin (lähes) ikuisen nuoruuden, hehkeän ihon ja pitkän iän kaipuusta!  Tässä postauksessa kerron huippuasiantuntijan ohjeet vanhenemisen hidastamiseen sekä postauksen lopussa annan omat vinkkini, mm. paljastan luottotuotteeni ihonhoidossa . Aloitan kysymyksellä: Miltä kuulostaisi mahdollisuus elää vanhenemista vastustaen nykyisen eläkeikärajan saavuttamisen jälkeen ainakin vielä toinen mokoma määrä vuosia, tavata lapsenlapsenlapsenlapsensa ja viettää 150-vuotissyntymäpäiviä?  Ikääntyminen on sairaus , geneetikko ja maailman johtava pitkäikäisyyden tutkija David Sinclair j ulistaa uutuusteoksessaan Elinkaari. Mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä? (Aula&co 2021) Eikä pelkästään sairaus vaan kaikkien sairauksien äiti, joka piinaa meitä kaikkia .  Sain opuksen käteeni kirjaston varausjonosta juuri sopivasti oman 40-vuoti

Tuuli paukuttaa kattopeltejä ja ujeltaa ikkunoissa. On aivan pimeää. Makaan sängyssä peiton alla ja kuuntelen tuulta. Välillä se tuntuu rauhoittuvan, hiljentyvän, ja ehdin jo ajatella, nytkö se on ohi, kyllästyikö se pauhaamiseensa ja antoi viimeinkin olla.  Mutta sellaista ajatusta seuraa joka kerta entistä kovempi puuska ja paukahdus, ehei, en todellakaan aio vielä lopettaa, keräsin vain voimia jotta voin heiluttaa puita vielä kovemmin, koetella kattojen kestävyyttä vielä enemmän.  Varasimme mökkiyön espoolaisella merenrannalla jo viime syksynä. Juuri tämä huhtikuinen viikonloppu olisi hyvä yhden jos toisen syntymäpäivän juhlimiseen, valitaan juuri se. Ja kaikista mahdollisista  viikonlopuista juuri tänään se saapui, kevään mahtavin myrsky joka vihmoo sadetta ja puhaltaa lännenpuoleista tuultaan voimalla joka hipoo ihmisille ja rakenteille vahingollisen tuulen nopeuksia. Rannikolla puuskissa on mitattu yli 20 m/s tuulia, merellä jopa 27 m/s.  Ja kuten myrskyistä jotakin ymmärtävät ti

Näinä alkuviikon tuulisina, sateisina päivinä on ollut hyvä istua sisällä ja lukea kirjaa. Eilen tosin uskaltauduin pihalle ja jopa kävelylle vain väistelläkseni puista lentäviä risuja ja huomatakseni, että tuuli oli kaatanut pätkän pihamme puuaitaa. Tänä talvena tuulia ei ole ollut aivan niin paljon kuin viime talvena, tai sitten vain en ole kaikelta lumen riemulta tullut niitä huomanneeksi. (Lue halutessasi myrskypostauksia viime talvelta: Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT  ja Lähelle tullut painajainen  tai aikaperspektiiviä antava, melkein 10 vuoden takainen teksti jonka tapahtumat voisivat olla suoraan vuodelta 2100:  Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa )  Viime päivien tuulet eivät kuitenkaan ole jääneet huomaamatta. Sattumoisin olen niiden ikkunalasien takana viuhumista kuunnellessani lukenut kirjaa, jolle ne eivät voisi olla sopivampaa taustaääntä: Kerttu Kotakorven Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen -teosta (Bazar

Tänä pääsiäisenä sain kukkia. Sattuneesta syystä olen tänä pääsiäisenä miettinyt paljon menneitä pääsiäisiä. Aikaa miettimiseen on ollut, sillä olemme edelleen ihan vain kotona. Olen huomannut, että joulun ja monien muiden juhlien tavoin ne ovat ikään kuin sulautuneet yhteen yhdeksi yhteiseksi pääsiäismuistoksi, tunnelmakuviksi ja välähdyksiksi suklaamunien avaamisesta lapsena pääsiäissunnuntain aamuna, rairuohon tuoksuksi ja Matteus-passion säveliksi. Ja myöhemmin samat teemat ovat saaneet uudet variaatiot omissa pääsiäisissäni. Nykyään lasten kanssa koristelemme pajunoksia, askartelemme kaikkea vihreää, keltaista ja keväistä, kasvatamme rairuohon (ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös ohraruohoa ja maissia popcorninsiemenistä), kerron lapsille pääsiäisen tapahtumista ja merkityksestä sekä myös vanhoista suomalaisista pääsiäisperinteistä, syömme suklaamunia.  Pääsiäisaamu tietysti huipentuu jättisuklaamunien avaamiseen. Se on Italiasta meille tullut perinne, samoin kuin pääsiäisaamun

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa,