Mustikkapasta

Näinä alkuviikon tuulisina, sateisina päivinä on ollut hyvä istua sisällä ja lukea kirjaa. Eilen tosin uskaltauduin pihalle ja jopa kävelylle vain väistelläkseni puista lentäviä risuja ja huomatakseni, että tuuli oli kaatanut pätkän pihamme puuaitaa. Tänä talvena tuulia ei ole ollut aivan niin paljon kuin viime talvena, tai sitten vain en ole kaikelta lumen riemulta tullut niitä huomanneeksi. (Lue halutessasi myrskypostauksia viime talvelta: Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT  ja Lähelle tullut painajainen  tai aikaperspektiiviä antava, melkein 10 vuoden takainen teksti jonka tapahtumat voisivat olla suoraan vuodelta 2100:  Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa )  Viime päivien tuulet eivät kuitenkaan ole jääneet huomaamatta. Sattumoisin olen niiden ikkunalasien takana viuhumista kuunnellessani lukenut kirjaa, jolle ne eivät voisi olla sopivampaa taustaääntä: Kerttu Kotakorven Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen -teosta (Bazar

Tänä pääsiäisenä sain kukkia. Sattuneesta syystä olen tänä pääsiäisenä miettinyt paljon menneitä pääsiäisiä. Aikaa miettimiseen on ollut, sillä olemme edelleen ihan vain kotona. Olen huomannut, että joulun ja monien muiden juhlien tavoin ne ovat ikään kuin sulautuneet yhteen yhdeksi yhteiseksi pääsiäismuistoksi, tunnelmakuviksi ja välähdyksiksi suklaamunien avaamisesta lapsena pääsiäissunnuntain aamuna, rairuohon tuoksuksi ja Matteus-passion säveliksi. Ja myöhemmin samat teemat ovat saaneet uudet variaatiot omissa pääsiäisissäni. Nykyään lasten kanssa koristelemme pajunoksia, askartelemme kaikkea vihreää, keltaista ja keväistä, kasvatamme rairuohon (ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös ohraruohoa ja maissia popcorninsiemenistä), kerron lapsille pääsiäisen tapahtumista ja merkityksestä sekä myös vanhoista suomalaisista pääsiäisperinteistä, syömme suklaamunia.  Pääsiäisaamu tietysti huipentuu jättisuklaamunien avaamiseen. Se on Italiasta meille tullut perinne, samoin kuin pääsiäisaamun

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa,

Mutaan juuttunut rengas. Elämä on arvaamatonta. Tämän elää todeksi uudelleen ja uudelleen, ja aina uudella ja yllättävällä tavalla. Kukapa olisi esimerkiksi arvannut, mitä seurauksia uudella elämäntavallani, kierrätysvaatteiden ostolla, saattoikaan olla. Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme eilen aurinkoisessa lauantaipäivän säässä ajelemaan kohti Tikkurilaa housujenhakumatkalle. Ihan pikaisesti vain ne haetaan, puolen tunnin päästä olemme jo kotona , sanoimme isommille lapsille jotka jäivät kotiin talonvahdeiksi. Kuopus istutettiin takapenkille turvaistuimeen tabletin kanssa, mehän tekisimme reissun niin äkkiä ettei hän edes huomaisi käyneensä missään Minuscole -jaksojen katsomiseltaan.   Toivottavasti reissu todella on nopea, ajattelin mielessäni, sillä erkaannuttuamme kotipihasta huomasin alkavan päänsäryn kolkuttelevan ohimolohkoja. Migreenipotilaana tiedän, että lääke pitäisi ottaa heti ensi säryn hetkillä, muuten edessä voi olla tuskaisat paikat. Nyt lääke oli jäänyt kotiin mutta puo

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdottoma

Onnea 11-vuotiaalle! Kello oli tänään soimassa aamuseitsemältä, mutta jo ennen kuutta oli merkkejä heräämisestä. Pää toisensa jälkeen nousi sängystä. Kuiskailua. Voidaanko nousta jo, paljonko kello. Verhojen raosta pilkotti valoa, aamut ovat valoisia jo ja kevät tulvii kaikkialla. Tätä on odotettu! Merkattu kalenteriin, laskettu kuukausia ja päiviä, vaivuttu epätoivoon lukumäärän suuruuden vuoksi ja sitten pikku hiljaa, väistämättä, päivät ovat vähentyneet ja epätoivo vaihtunut kiihkeään jännitykseen. Ihan kohta se tulee, syntymäpäivä. Ja vielä edellisen illan epäusko: voiko tämä olla tottakaan, huomenna se on. En todellakaan puhu nyt omasta syntymäpäivästäni, vaan lapseni. Lapsille syntymäpäivä on vuoden paras ja odotetuin päivä, joka ainakin monilapsisessa perheessä ohittaa ehkä jopa joulun. Onhan se yksinomaan päivänsankarin päivä, kukaan muu ei saa lahjoja eikä se ole kenellekään muulle samalla tavalla erityinen.  Katson lastani joka kihisee ilosta ja jännityksestä aamulla onnitt

Kolme uutta hametta - aina vain lisää vaatetta. Viime aikoina on voinut lukea lehtiartikkeleita, joiden otsikot ovat kylmääviä. Koronakriisin jälkeen alkaa kulutusjuhla , julisti Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina ja jatkoi suurinpiirtein näin: Suomalaisten kotitalouksien kuukausitulot ylittävät nyt selvästi menot ja Euroopan talouselvytys on onnistunut siitäkin huolimatta, että on ollut hitaampi ja kitsaampi kuin Yhdysvaltojen vastaava. Kun rajoituksista rokotusten avulla päästään, mikään ei meitä enää pidättele ryntäämästä ostoksille. En ole yli viikkoon masentunut mistään lukemastani lehtijutusta niin paljon. Se siitä sitten, toivosta että koronakriisi olisi opettanut meille suomalaisille yhtään mitään!   Edellinen, vielä syvempi masentuminen lehtijutun äärellä tapahtui reilu viikko sitten: samasta lehdestä saattoi lukea otsikon, joka oli niin pahaenteinen että maha kääntyi ympäri: Kiinassa voi pian alkaa kaikkien aikojen kulutusjuhla. Jutussa käsiteltiin sitä, miten kiina