"Siis niin noloo äiti!" Hetki jolloin huomaat lapsesi häpeävän sinua on onnenhetki

Helsingissä riittää nyt lunta jossa peuhata! On hetkiä, jolloin lapsen kasvu konkretisoituu edessäsi niin, että tuntuu kuin sen ääriviivat voisi silmillä nähdä. Enkä nyt puhu neuvolan kasvumittauksista ja lyhyiksi jääneistä housunlahkeista. Puhun henkisestä, sisäisestä kasvusta, jolla ei ole selkeitä mittareita eikä vaakoja. Tällaisia hetkiä ovat vaikkapa tilanteet, joissa pieni lapsi tavallisesti reagoi alkukantaisesti itkupotkuraivareilla - eikä hän yhtäkkiä sitten enää raivostukaan, vaikka pikkuveli söi keksipaketin viimeisen keksin. Tai se, kun sanot lapselle että nyt täytyy odottaa vähän aikaa (ruuan valmistumista, karkkipäivää, kaverin näkemistä yms.), eikä lapsi alakaan kiljua eikun haluan just nyt heti vaan toteaa, ehkä alistuneesti huokaisten mutta toteaa kumminkin: okei . Aina nämä kasvun konkreettiset hetket eivät ole vanhemman näkökulmasta selkeän myönteisiä - tai ainkaan niiden takana piilevää myönteisyyttä ei ilman vähän syvällisempää ajattelua huomaa. Ne voivat olla