Mustikkapasta

 Tuuli heiluttaa valkoista verhoa. Se on lämmin tuuli joka avonaisesta ikkunasta puhaltaa, mutta ellen aivan erehdy, tuulen tuoksussa on häivähdys tulevasta sateesta. Sitä on vaikea uskoa, sillä päivät ovat olleet yhtä aurinkoa, aurinko on  näinä päivinä laskenut kukkuloiden taa jättäen jälkeensä kirkkaan, pilvettömän taivaan.  Jo aamulla tilanne oli toinen: taivaalle oli ilmestynyt pilviä, valkoista kosteutta joka tiivistyi ensin pieniksi, sitten yhä isommiksi pilviksi. Hiki valui silti selästä heti aamusta, kosteus tiivistyi myös iholle, kun kävelimme loivaa mutta pitkää ylämäkeä kaupunkiin aamupalalle, päivän toiselle sillä ensimmäinen syötiin oman loma-asunnon pöydän ääressä.  Näkymä loma-asunnon ikkunasta. Hikoilu oli ankaraa myös kampaamossa. Tapani mukaan saavuin sinne hiki päässä vain tavatakseni kampaajan ja edelliset asiakkaat raikkaina ja freeseinä aivan kuin olisivat juuri suihkusta tulleet. En ymmärrä italialaisten naisten salaisuutta. Kuinka he sen tekevät, onnistuvat ole

 Havahtuminen unesta hereille pitää sisällään välitilan, jossa ei ole kumpaakaan, ei unessa eikä hereillä.  Siihen välitilaan haluaisi jäädä, etenkin jos on kesken on uni josta ei haluaisi luopua, tai edessä herääminen josta ei niin välittäisi: pimeää, kylmää, velvollisuuksia. Missä olen, mistä itseni löydän? En ainakaan kotona, en siinä maisemassa johon yleensä joka aamu herään. Tämä huone on hämärä, täynnä tummanpunaista valoa jonka viininpunaiset läpikuultavat verhot päästävät lävitseen, sen mikä suljetuista ikkunaluukuista ja niiden kapeista valoaukoista sisään tulvii. Se tajuntaa venyttävä, jonnekin matkalla olo tai jostakin pois matkustamisen tahmea, epätodellinen olo, jonka joku on sanonut muistuttavan kuoleman hetkeä eli sitä, kun tajunta alkaa liukua pois tästä maailmasta, kestää tänään minulla pitkään. Tietoisuus tuntuu vetävän loputtomiin köyttä siitä, herätäkö vai liukua takaisin unen maailmaan, sinne jonnekin suloiseen tiedottomuuteen. Nyt muistan missä olen. Ajoimme tänne

Tänään heräsimme aikaisin, kesken syvän unen, koska oli pakko: koulut ovat alkaneet ja arki ja kaikki sen mukanaan tuomat rajoitteet ja velvollisuudet. Mikä onni kuitenkin herätä valoisaan ja lämpimään, vaikka kello on vasta seitsemän aamulla, avata ulko-ovet ja ikkunat ja tarjeta t-paidassa silti. Tänä aamuna ilma tuoksui lämmön lisäksi kosteudelta; yöllä sade rummutti kattoa ja piti minua hereillä niin, että sain kerrankin ja pitkästä aikaa ajatella kaikkia ajatuksiani huolella ja ajan kanssa.  Aamiaiseksi lapset söivät tuorepuristettua appelsiinimehua, voisarvet ja niiden välissä Nutellaa. Kesälomasta ja Italian-matkasta on vielä liian vähän aikaa jotta raaskisin tämän appelsiinimehua lukuunottamatta  ääriepäterveellisen aamupalan ilon heiltä kieltää. Italiassa syömme voisarvia aamiaisella kahvilassa lähes joka aamu, se on lomalaisten etuoikeus ja luksusta, jollaisesta Suomessa ei voisi kuvitellakaan eikä pelkästään terveellisyyden näkökulmasta vaan myös ja ennen kaikkea hintojen. N

 Perheemme pähkähullu tapa matkustaa Helsinki-Rooma-Helsinki -väliä autolla sai tänä kesänä taas jatkoa. Autolla matkustamisen hyviin puoliin kuuluu, että maisemanvaihdos tapahtuu hitaasti ja vähitellen, niin että siihen ehtii tottua. On siinä toki huonotkin puolensa. Matkanteko on hidasta ja joskus vaivalloista, jos tielle osuu liikenneruuhkia tai muuta odottamatonta. Istumalihaksia tarvitaan, samoin viihdykettä ja yhteistä puheenaihetta matkaseurueen kanssa. Ja kun lapsiperhe on kyseessä, myös runsaasti ruokaa ja juomaa evääksi.  Tällä kerralla matkamme kesti poikkeuksellisen kauan, kuusi päivää ja viisi yötä, sillä lähdimme Roomasta hiukan kesken loman kaatopaikkapalon vuoksi (lue edellinen postaus) ja sikäli kun lomaa oli vielä paljon jäljellä, päätimme edetä kaikessa rauhassa. Puolalaiset pierogit eli lihalla täytetyt eräänlaiset pastanyytit, on yksi matkan ruokalajeista. Päivän ajojen pituudeksi tuli 3-8 tuntia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin tavanomaiset 9-10 tunnin päiväaj

 Fuga dal fumo, savupako, voisi olla tämän postauksen lyhyt ja ytimekäs nimi. Siitä se nimittäin kertoo, käänteistä joita seurasi ja paikoista joita näimme, sen jälkeen kun lähdimme pakoon Rooman-mummolan lähistöllä syttynyttä kaatopaikkapaloa ja sen synnyttämää myrkkysavua.  Elämä osaa todella yllättää, joskus isommissa, joskus pienemmissä asioissa. Tällä kertaa en tiedä, kummista on kyse, mutta yllätyksiä on piisannut. Viime postaus päättyi siihen, että matkustimme Roomasta kohti Toscanaa anoppilan lähistöllä syttyneen kaatopaikkapalon vuoksi. Lauantaina alkanut ja viisi päivää jatkunut palo aiheutti niin sankan, mustan ja pahanhajuisen savun, että ymmärsimme heti ettei sen hengittäminen voinut olla hyvästä. Varasimme ex tempore pari yötä kivoimman näköisestä, kohtuullisen matkan päässä sijaitsevasta ja matkabudjettiimme mahtuvasta merenrantakohteesta ja lähdimme matkaan.  Lopulta kahden yön loma Toscanan Principina Maressa venyi kolmen yön pituiseksi, ja elimme todeksi sanontaa &quo