Mustikkapasta

Minua kiehtoo ajatus, että tässä me kaikki olemme tässä elämässä oppimassa jotakin. Monen muun asian lisäksi se tarkoittaa sitä, että meidän on tarkoitus kohdata juuri niitä asioita, joita pelkäämme tai karsastamme.  Usein sitä kutsutaan pään hakkaamiseksi seinään, traumoja kohti hakeutumiseksi, epämukavuusalueelle joutumiseksi. Elämän tarkoitus (tai yksi niistä) on oppia juuri niistä asioista, jotka tuntuvat ikävimmiltä, pelottavimmilta ja epämukavimmilta.  Yksi tällaisista asioita on minulle jo pitkään ollut ajatus nuorimman lapsen ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki lasten kasvuun liittyvät siirtymäriitit ja muutokset toki kauhistuttavat, mutta kuopuksen kouluunmeno on ollut tässä joukossa erityisen kauhistuttava muutos. Voi sitä päivää, jolloin nuorimmaiseni aloittaa koulun, ajattelin jo vuosia sitten. Esikoisen koulunaloituksesta opin, kuinka dramaattinen tapahtuma ensimmäinen koulupäivä on: lapset kutsutaan koulun pihalla nimeltä vanhempiensa huomasta luokkaryhmiin, ja sitten he

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa. Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin. Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä. Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaamass

Viime yönä ne tulivat kaikki, roomalaisen esikaupungin öiset äänet, yksi toisensa jälkeen, kuin vanhat tutut vuosien takaa. Kuin muistutuksena menneestä, kai, tai sitten kertoakseen, että jotakin on tässä maailmassa pysyvääkin. Ne tulvivat avonaisista ikkunoista vaivatta sisään, ja vaikka tiesin että ikkuna olisi parasta sulkea, en voinut sitä kuumuuden takia tehdä.  Ensin roska-auton käynti jätesäiliöiden siirtelyineen siinä kuuden pintaan. Sen jälkeen hieman ennen seitsemää nousi muutama aamulento lähteiseltä Ciampinon lentokentältä jylinä taivaankantta halkoen. Ja kuin ihmeen kaupalla, vuosien tauon jälkeen, myös kaikkien puutarhahärveleiden turhuusennätyksen haltija, lehtipuhallin, ilmestyi äänimaiseman reunalle lähestymisestä kertovalla kasvavalla volyymilla. Lehtipuhallinta käytetään Italiassa kadunpuhdistuksessa, koska sillä lähtevät irtoroskat kadunvarteen parkkeerattujen autojen alta. Puhaltimen perässä seuraa kadunlakaisuauto, joka imaisee roskat sisäänsä. Härveleiden yhdessä

Mekko liimautuu hikiseen ihoon. On niin lämmin, että voisi kuvitella olevansa Italiassa keskikesällä. Mutta on toukokuun loppu Suomessa, meidät on vallannut niin lämmin ja kostea ilmamassa, ettei sellaisesta osannut vielä hieman yli kaksi viikkoa sitten haaveillakaan. Eskarin ovella ilma hautoo kuumuuttaan, ja kun katsoo pihalle, ilma väreilee kuin aavikolla. Ovi on kiinni, eskariryhmä on vetäytynyt lepohetkelle, mutta pihan oven lasin taakse ilmestyvät oman pojan tutut kasvot. Hymyilevä suu, tummat tuikkivat tähtisilmät.  Ovi aukeaa, sisällä odottaa tuttu lepohetkihämärä. Monta kertaa aiemminkin olen hakenut lapsen kesken lepohetken, sillä hän on ryhmästä ainoa joka haetaan kolmesti viikossa heti eskaripäivän jälkeen kotiin. Loppukeväästä lepohetket ovat jääneet, kun ryhmää on kuulemma ollut niin vaikeaa saada rauhoittumaan unille.  Tänään lapset kuitenkin lepäävät, mutta oma lapseni tietää tottuneesti tulla yhdeltä ovelle. Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä kuitenkaan ole. Tämä on vi

Juoksuharrastukseni alkoi varhaisteini-iässä, jolloin huomasin pienen juoksulenkin tekevän hyvää naapuruston kavereiden kanssa hötsäiltyjen pihasählypelien päälle. Murrosiän mielenkuohuvuosina juoksin jo säännöllisesti, parikymppisenä 4-5 kertaa viikossa. Ilman tavoitteita, vain sen hyvän olon perässä, jonka vain juokseminen raittiissa ilmassa voi antaa.  Ensimmäisen juoksutapahtumapuolimaratonin juoksin vasta kymmenisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun olin saanut toisen lapseni. Omin päin juostuja puolimaratoneja takana oli kyllä useampia, alle kahden tunnin ajoilla.  Tähän mennessä viimeisen puolimaratonin juoksin Helsinki City Run -tapahtumassa vuonna 2016. Sen piti olla kisa, jossa rikkoisin entiset ennätykseni – olin ensimmäistä kertaa harjoitellut kovaa ja tavoitteellisesti.  Ennätysaika syntyikin, muistaakseni 1.56 ja risat, mutta matkaan oli ilmaantunut pieni hidaste: kannoin kohdussani kuopusta raskausviikolla kuusi. Juoksun puolivälissä iskenyt mahakipu ja huoli sen alku

Haluaisin kuvailla tätä hetkeä, joka avautuu ympärillä juuri nyt. Maaliskuu on juuri alkanut, vuoden parhaimmat kolme kuukautta ovat alkamaisillaan ja vaikkei niistä vielä tiedäkään mitä ne tällä kertaa tuovat, edellisten vuosien kokemuksella paras on edessä. Haluaisin kuvailla hiljaista lumen alla makaavaa maailmaa, tummia lehdettömiä puita ja sulamisvesiä, jotka tänä vuonna ovat muovanneet jäähän ja hiekkaan uomiaan tavallista aikaisemmin. Ensimmäisiä linnunlauluja – mustarastaan haikea huilu aamulla aikaisin tai iltapäivän viime valossa, talitintit tietysti, varpusten tirskunta orapihlajapensaissa, kanahaukan huuto lähimetsässä – jotka rikkovat talven äänettömyyttä, murtavat jäätä keväälle. Sitä miten hiljaisuuden vähetessä kaikki kasvaa, se kasvaa jo, vaikka me ihmiset emme sitä kiireiltämme ja keskittymiskyvyttömyydeltämme sitä huomaa. Jossakin matkaavat tälläkin hetkellä muuttolintuparvet kohti pohjoista, ensimmäisistä pesimäpaikoista kiistellään jo. Valo kasvaa ja kutsuu lintuja

 Hetki on jäänyt mieleeni: Istun lentoaseman tuloaulassa matkalaukkuhihnan ääressä. Hihna ei ole liikkunut puoleen tuntiin, ihmisiä kerääntyy yhä uusilta lennoilta odottamaan laukkujaan. Kova pakkanen hidastaa laukkujen kuljettamista, lukee punaisella aulan näyttötauluissa. Odottaminen täpötäydellä lentokentällä on aina ikävää, mutta erityisen ikävää se on juuri nyt. Olen iloinen, että olen poikien kanssa löytänyt penkit, joilla istua. Tavallisesti en penkeistä ja istumisesta välitä, mutta nyt en pärjäisi ilman. Takana on kolmen tunnin lento Roomasta koti-Suomeen, sitä ennen kävelyä ja hikoilua lentokentällä – kaikki olotilassa, jossa mieluummin viettäisi kaiken ajan vaakatasossa. Kuumetta ei sentään enää ole, mutta raajat ovat kuin ultrajuoksun jäljiltä, pää täynnä räkää ja lennon jäljiltä tukkoisilla korvilla en ole kuulla sanaakaan virkailijan puheesta, kun hetkeä myöhemmin selvitän kadonneen laukkuni kohtaloa tulopalvelun tiskillä. Männynuutehunajaa, vitamiineja, immuniteetinvahvis