Mustikkapasta

Joulukuun kolmas. Taas se on täällä. Tänä vuonna sen varjo tuntuu vieläkin pidemmältä kuin tavallisesti, kohtuuttoman pitkältä.  Viisitoista vuotta tänä päivänä menetin isäni, ja elämäni jakautui kahtia ennen-aikaan ja jälkeen-aikaan. Jälkeen-aika alkoi minun ja mieheni häillä: seuraavana keväänä menimme naimisiin, ja sydämeni itki tyhjää paikkaa kirkon eturivissä ja hääjuhlan pöydässä koko päivän ajan.  Rakkaan perheenjäsenen puuttuminen etenkin silloin, kun hänen kaikkein eniten kuuluisi olla paikalla, on jotakin joka tyhjentää keuhkot. Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on kuin raajarikko; jotakin niin oleellista, jotakin joka on osa sinua, puuttuu.  Kun katson tämän postauksen aloittanutta kuvaa häistäni (lempikuvaani), muistan aina sen surun, joka tuohon onnenpäivään sisältyi. Kuva kertoo niin paljon, enemmän kuin voisin koskaan sanoilla kertoa. Siinä ovat läsnä molemmat, onni ja suru. Vuosia on kulunut, elämäni on kiertynyt siitä alkuvaiheidensa loppupuolelta kohti keskimääräise

Tänään perjantaina vietetään jälleen Älä osta mitään -päivää. Suomessa sitä organisoi ja tuo tunnetuksi Luonto-Liitto, mutta päivän vietto on kansainvälinen. Ostoshysteriaa kritisoiva ja hillitsevä päivä sijoittuu amerikkalaisen alennusmyyntihumun eli Black Friday-päivän kanssa kutkuttavasti samaan ajankohtaan ja laittaa monet varmasti ihan tosissaan valinnan eteen: antautuako alennusprosenttien edessä vaiko pidättäytyä kaikesta ostamisesta? Ostamisessa on hyvin harvoin kyse siitä, että ihminen oikeasti tarvitsee jotakin. Siis oikeasti. Totta kai jokainen voi kuvitella tarvitsevansa uusia takkeja tämän tästä, tai usvantekokonetta tai tekoripsiä tai milloin mitäkin kippoja ja kappoja eri merkkien uutuusmallistoista.  Mutta ihan oikeasti tarvitsee vain harvoin. Varsinkaan uutta tavaraa.  Ihminen kyllä ostaa yleensä tarpeeseen, mutta mihin tarpeeseen, on eri asia. Tarvitsenko ostamaani asiaa pysyäkseni hengissä, ruokkiakseni tai hoivatakseni jälkikasvuani, fyysisen tai psyykkisen terveyde

  Lapset ovat taas flunssassa, opettaja pommittaa Wilma-viesteillä koska luokkakaverit olivat nähneet koulusta pois olleen ekaluokkalaisemme koulun jälkeen iltapäiväkerhon pihalla, mikä on yhteistulos korona-ajan tiukentuneista poissaolosuosituksista eli siitä että pienestäkin aamukurkkukivusta ollaan varmuuden vuoksi kotona ja siitä, että iltapäiväkerhon piha on oman takapihamme jatke, koti pitäisi siivota pikkuesineistä lattioilla pian saapuvan koiravauvamme tieltä, töitä pukkaa ja päivän valoisa aika on lyhyt.  Tämä syksy on ollut yhtä flunssaa. Tuskin edellisestä oli selvitty, kun seuraava jo tuli. Kaikki tuttavapiirissäni ovat olleet tai ovat parhaillaan sairaina, pitkittyneissä flunssissa, uudelleen iskevissä flunssissa, tavallista rajummissa flunssissa. Koronan ja rajoitusten syytä, sanoo joku. Rok*tteet ja ADE-reaktio tämän aiheuttavat, tuumii toinen. Huono tuuri, väittää kolmas, RS-viruksen suhteen on sattunut huono vuosi ja liikkeellä sattuu olemaan muitakin rajuja hengitysti

Aika hioo kiviin monia muotoja. Minulla on ystävä, jonka elämä on poikkeuksellisen täynnä vastoinkäymisiä, kipua ja kärsimystä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Hänen kanssaan pohdimme usein, mikä on kaiken kärsimyksen tarkoitus. Miksi ihminen joutuu kärsimään niin paljon? Mitä sillä yritetään meille opettaa?  Mitä kärsimys ja kipu meille tahtovat näyttää? Jotakin joka ehkä on jo silmiemme edessä mutta emme vain osaa nähdä, vai jotakin kaukaista, salattua ja vaikeaselkoista? Vai ehkä näitä molempia?  Ystäväni kärsimyksiä vuosi toisensa jälkeen seurattuani kysyn myös: miksi usein tuntuu, että kärsimystä kasaantuu eniten heille, joiden sydän on kultaa ja jotka tuntevat paljon, niin paljon että kantavat muitakin taakkoja sydämessään omiensa lisäksi, huolehtivat lähimmäisistään ja tuntevat kärsimystä maailman pahuuden vuoksi?  Mitähän tästä kivestä vesi ja aika hioo ja on jo hionut? Pohdintamme ovat laajoja ja moniulotteisia, ja usein päädymme - kun emme muutakaan osaa - aina uudelleen erää

Joulu on taas jo? Ensimmäinen ihme tulee heti alkuun: että olemme jo tässä vaiheessa syksyä. Aika on mennyt rytinällä, nyt voi todella sanoa niin ja kirjaimellisesti. On tapahtunut asioita jotka ovat saaneet ajan menettämään lopullisesti jarrunsa, liian paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, asiat ovat hyökyneet päälle ja vain hädin tuskin olen päivien kulun laitamilla onnistunut roikkumaan mukana.  Läheltä piti että en pudonnut ajan ulkopuolelle niinä viikkoina, kun makasin sängyn pohjalla uupuneena hengitysinfektiosta jonka kourissa olin, mutta monin verroin uupuneempana kaikesta muusta mitä oli tapahtunut ja yhä tapahtui.  Piti tulla tuikitavallinen syksy, tavanomaisena ja ainoana "uhkanaan" pimeyden lisääntyminen ja arjen paineiden kestäminen. Ja vaikka ilmassa oli jo loppukesästä lähtien jotakin muutakin uhkaavaa - tajuan sen nyt, jälkeenpäin - en osannut tietoisesti varautua mihinkään muuhun kuin edellä mainittuihin haasteisiin.  Kävin Lapissa, kävin talviuimassa, kirjoi

  Tatu ja Patu kuopuksen kuvaamana. Viimeisin kirjastoreissumme oli vähän tavallista jännempi. Kirjastossa järjestettiin Tatu ja Patu - tapahtuma , ja koska kodistamme löytyy kaksi kovaa Tatu ja Patu -fania, menimme tietysti paikalle epidemiatilanteesta huolimatta.  Suljin silmäni siltä, että tapahtumaan osallistuvat lapset sormeilivat kaikki samoja kyniä ja askarteluvälineitä, ja että vaihtokirjahyllykin oli tullut takaisin aikuisten sormeiltavaksi. Sormeilin sitä muuten itsekin, ja löysin jotakin kotiin vietäväksi myös.  Oi aikoja, ajattelin tuoreessa muistissa vielä ne kirjastokerrat, jolloin hyllyjen väleihin ei saanut mennä ja aineistot piti varata etukäteen, ja kaikki asiointi kirjastossa oli rajoitettava varttiin.  Nyt ei ollut rajoitteita! Lapset viihtyvät Tatu ja Patu -tapahtumapisteissä ja halusivat käydä ne kaikki läpi.  Satutuokion, hedelmävisan, kirjaintenetsinnän, runonkirjoituksen ja pinssipajan jälkeen oli jäljellä vielä kirja-arvontaan osallistuminen. Jos hyvä tuuri kä

  Koti ilman koiraa on tyhjä ja hiljainen, perhe ilman koiraa omituinen - on kuin jotain puuttuisi. Ja niinhän puuttuukin! Rapsutuskaveri, hassuttelukaveri, lenkkikaveri, sotkijakaveri.  Meillä on nyt puoli vuotta takana koiratonta elämää. Koiramme Nera jouduttiin laskemaan parempiin maailmoihin, kun sen lähestyvä 16 vuoden ikä alkoi painaa ja terveys pettää. (Lue aiheesta halutessasi postaus  täältä ) Kesä meni siitä toipuessa, totuttelussa tunteeseen että perheestä puuttuu heiluva häntä ja aina iloisena tulijoita odottava kotivahti. Vieläkään ei kokonaan olla toivuttu, Neran kaltaisesta koirasta luopuminen on kova paikka. Kun koira elää oikein vanhaksi, sen luonteesta jalostuu puolia joita nuorissa tai keski-ikäisissäkään ei vielä ole, ja vasta silloin alkavat ne parhaat, sielukkaimmat koiran vuodet.  Ne vuodet jolloin omistaja tuntee koiransa läpikotaisin, melkein kuin itsensä. Puolesta ajatuksesta ja eleestä ymmärretään puolin ja toisin toisen aikomuksia ja aivoituksia. Nuoruuden p