Tekstit

Ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu ja sopeutuminen päiväkotiarkeen

Kuva
Kuopuksen päiväkotitaivalta on nyt melkein kolme kuukautta takana. Viisivuotiaalle se ei tänä päivänä vielä ole paljon - useimmat lapset aloittavat päiväkodin kaksi- tai jopa yksivuotiaina, viimeistään kolmen vuoden iässä ja nykyään vielä ennenkin sitä, koska kotihoidontuen pituutta on lyhennetty naisten pikaisen työhönpalaamisen rohkaisemiseksi. Tänään minulla oli edessäni ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu (vasu) koskaan. Kahden vanhemman lapsen eskarivuosina olen toki istunut esikouluvuoden varhaiskasvatuskeskusteluissa, mutta niitä en laske koska ne koskivat kuitenkin lakisääteisesti pakollista esikouluopetusta. Päiväkotimaailma sellaisenaan, ilman esikouluvelvoitetta, on ollut tähän asti täysi mysteeri ja aivan uusi asia.  Lego-palikoista rakennettu pohjapiirrustus kodista. Huomaa perheenjäsenet omilla paikoillaan: isä koneen ääressä, äiti lukunurkkauksessa, lapset koiran kanssa leikkimässä. Postauksen kuvituksena lasten viime aikojen leikkejä. Kuopuksen myrskyisestä

Pimeyden aika ja pahuuden kosketus

Kuva
 Se on taas täällä, vuoden pimein aika. Kello neljältä taivaanrannan taa pakeneva aurinko, hämärät aamut jolloin valo hiipii ikkunan taakse hiljaa ja hitaasti kuin pyörävaras pihamaalla, pilviset päivät joina se vähäkin auringonvalo jonka leveysaste sallii, tuntuu jäävän jonnekin pilviverhon taakse.  Pimeys on täällä, kirjaimellisesti, konkreettisesti ja kaikella voimallaan - mutta myös tavalla, jota ei ole yhtä helppo nähdä kuin väheneviä päivänvalon minuutteja.  Pimeä aika sinällään ei ole paha asia, sehän on vain meidän leveysasteidemme maantieteellinen tosiasia ja täällä asuville merkki laskeutua talvilevolle eli kiireettömämpään, levolle enemmän tilaa antavaan aikaan.  Mutta pimeydellä on monta merkitystä ja ulottuvuutta. Yksi niistä on pimeys pahuuden synonyymina. Sitä pimeyttä on meidän aikamme pullollaan, eikä määrällä ole mitään tekemistä vuodenaikojen kanssa. Pimeys, pahuus, mitä se tarkoittaa, missä se vallitsee? Näitä kysymyksiä olen viime aikoina pohtinut. Olen lukenut pah

Erilainen näkökulma kouluruokakeskusteluun: Äiti, mikset tee yhtä hyvää ruokaa kuin koulussa on?

Kuva
 En pidä itseäni erityisen huonona kokkina, en tosin erinomaisenakaan. Vaan tavallisena perheenäitinä, joka laittaa ruokaa toisinaan siksi koska se on hauskaa, mutta useimmiten koska on pakko.  En ollut silti varautunut palautteeseen, jota nyt tokaluokkalainen keskimmäisemme on laittamastani ruuasta antanut. Tai oikeastaan siihen, mihin hän laittamaani ruokaa vertaa ja miten sen maistuvuusasteikossa sijoittaa.  Nimittäin kouluruuan alapuolelle. Mutta kerrotaan ensin hieman taustaa: Olen omaksunut italialaisen keittiön tavat eli kodissamme syödään eniten pastaruokia ( primo piatto ), liha- ja kala-aterioita ( sedonco piatto ) ja kasvishöysteitä ( contorno ). Suomalaisesta keittiöstä olen poiminut erilaiset keitot, joita niitäkin syödään meillä useita kertoja viikossa joko lounaalla tai illallisella. Perheeseemme on siunaantunut kolme lasta, joista ensimmäinen on lapsuuvuosiensa aikana ollut alkuun seminirso, mutta nopeasti oppinut maistamaan ja arvostamaan uusia makuja ja ruokia. Nykyää

Konsumerismin kirous

Kuva
 Tässä sitä taas ollaan, uusien vaatteiden kasan edessä. Olen polkenut kaupunginosasta toiseen hakeakseni vaatteita, joita ostan Facebookin kirpputoriryhmistä: villapaitoja, villatakkeja, villasukkia, housuja, t-paitoja, mekkoja, kaikkea löytyy. Tänään ostin mekon ja pipon, housutkin. Pelkästään tänä syksynä olen ostanut jo kolme villapaitaa tai -takkia, kaksi mekkoa, yhdet lenkkarit, yhden t-paidan ja yhden lämpimän pipon, yhden takin ja yhdet toppahousut (lapsille) näistä kierrätysryhmistä. Uutena olen ostanut vain yhdet kengät (paljasjalkakengät talveksi, nykykriteerieni mukaan tuikitärkeä ostos, villakaulurin mökkipaikkakunnan kaupasta ja  toppatakin lapselle, koska en käytettynä sopivaa ja lapsen hyväksymää ajoissa eli ilmojen jo kylmettyä löytänyt.  Uusia käytettyjä villapaitoja talven varalle. Silti uusien, vaikkakin käytettyjen, vaatteiden määrä on vaikuttava ja monella mittapuulla mitaten myös täysin tarpeeton. Lämpimien villavaatteiden ostoa en laske turhaksi vaan osaksi vara

Saunassa tulee nykyään mieleen vain yksi ajatus - eikä se ole energiakriisi

Kuva
Lämpö lyö lempeänä vastaan, kun avaan saunan oven. Ylälauteilla on kuuma, niin kuuma että polvet on löylyn heittämisen jälkeen vedettävä koukkuun ja laskettava pää alas.  Ihana, ihana lämpö!  Kun ilma syksyn edetessä kylmenee ja kesän helteet alkavat olla yhä kaukaisempi muisto, kaipaus lämpöön kasvaa. Onneksi suomalaisen ei tarvitse etelänmatkalle lämmön tähden laittautua, onhan meillä sauna. Harmillisen usein kyse on sähkösaunasta, joka näinä aikoina on muuttunut kalliiksi ylellisyydeksi. Maailman kuohuntojen aiheuttama energiakriisi ja omituisesti rakennettu yhteys ukrainalaisten auttamisen ja eurooppalaisten sähkönsäästämisen välille on aiheuttanut sen, että sähkösauna lämpiää yhä harvemmassa niemessä ja notkelmassa.  Kun jokainen saunakerta maksaa viisi euroa (tällaisen laskelman jostakin olen nähnyt), alkaa tosissaan miettiä, milloin ja kuinka usein sähkösaunan viitsii lämmittää.  Puusaunan kanssa ainoa raja saunan lämmittämiselle on puun saatavuus. Puutakaan ei toki pidä tuhlata

Paras lääke selkäkipuun? Kokemuksia paljasjalkakengistä

Kuva
Viime viikolla olin astumassa paikallisjunaan, kun selässä sävähti kipu. Kun pääsin junan penkille, se vain paheni. Olin jo ehtinyt armeliaasti unohtaa, mitä se on, alituinen kipu alaselässä.  Sitten katsoin kenkiäni: korkeakorkoiset syyssaappaat, hienot kuin mitkä mutta voi sentään, tämäkö niiden käytöstä on hinta! Olin kävellyt päivän niillä, eikä näköjään muuta tarvittu selän vihoittelun paluuseen. Kotona aivastellessa puukko kääntyi jälleen alaselässä. Mitähän yöunista tulisi, olisiko se kivuliasta kääntyilyä taas? Tuolilla istuen ja varovasti selkää taivuttaen sain lopulta kengät uudelleen jalkaani, kun tuli aika lähteä iltakävelylle koiran kanssa. Tällä kertaa valitsin ne kengät, jotka olen viime kuukausina useimmiten valinnut: paljasjalkakengät.  Päivällä tapahtunut työkeikka oli kolmas kerta syksyn aikana, kun erehdyin pistämään jalkaan muut kuin paljasjalkakengät. Ja joka kerta lopputulos on ollut sama: selkäkipujen palaaminen ja paheneminen.  Joko vihdoin näen ja uskon, että

Rakkaus ei välttämättä riitä, mutta silti koskaan ei pidä lakata rakastamasta

Kuva
Tuuli pyörittelee keltaisia lehtiä, suuri osa vielä puussa kiinni olevia, ryöpsähtelee puuskissa, reuhtoo ja repii irti. Ja ennen kuin olen huomannutkaan, on taas syksy. Valo vähenee, taas. Taas uusi syksy, jo kolmas sen jälkeen kun hulluus on vuoden 2020 kevään jälkeen päässyt valloilleen maailmassa.  Ja jo vuosi on kulunut siitä, kun edellisen kerran huomasin valon vähenemisen. Silloin se suorastaan sammui, hävisi hetkeksi kokonaan, imeytyi pimeyteen joka sokaisi olemassaolollaan ja sillä, että tuli niin hirvittävän lähelle.  Silta syksyisessä auringonpaisteessa. Kollektiivisen hulluuden lisäksi oma henkilökohtainen elämäni on joutunut hullunmyllyyn, joka on temmannut mukaansa ja jopa uhannut peittää alleen sen hirvittävän seikan, että olemme lähipiirissämme menettäneet yhden jäsenen, lapsen.  Tragedia jonka olisi ajatellut yhdistävän, lähentävän ja peittävän alleen menneet kaunat, riidat ja erimielisyydet, toimikin päinvastaisella tavalla. Se on riistänyt meiltä paitsi yhden jäsenen