Mustikkapasta

Varoitan jo tässä vaiheessa: jos tekstini nyt takkuilee tai on muuten vain vielä tavallistakin oudompaa, niin se johtuu siitä että kirjoitan lievän aivotärähdyksen tilassa. Vähän tärähtänyt saatan tavallisestikin olla, mutta tällä kertaa kyseessä on siis ihan oikea aivotärähdys.

Kaikki alkoi siitä, kun palailimme ihastuttavan ja rentouttavan ranta-aamupäivän jälkeen myöhäiseen lounasaikaan kotiin. Iho punoitti auringosta ja kaikilla oli huutava nälkä, emmekä olisi malttaneet odottaa että pääsemme ruokapöydän ääreen ja suihkuun.

Mutta ensin oli saatava kaikki rantakassit ja muut kamppeet hissiin yhdessä koiran ja pienempien lasten kanssa, jotka eivät rankan rantapäivän jälkeen jaksaneet kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Siitä ne onnettomuudet sitten saivat alkunsa, onnettomasta pikku hissistä joka aika ajoin muutenkin temppuilee pysähtymällä kerrosten väliin tai jättämällä oven jumiin.

Olin asettamassa painavaa, märkiä rantapyyhkeitä ja vesipulloja sisällään pitävää rantakassia …

Eilen keskiviikkona oli asuinkorttelimme jokaviikkoinen markkinapäivä. Nyt markkinoita taas pidetään kevään kolmen kuukauden tauon jälkeen, jolloin kaikki muukin toiminta ja normaalielämä oli Italiassa tauolla. Torikojujen välit täyttyvät taas ihmisistä, myyjät huutelevat päivän tarjouksiaan tavalliseen tapaansa, kuhina on palannut markkinakaduille.

Mutta yksi asia on toisin: markkinoille on tullut maskipakko. Se on yksi niistä monista tilanteista ja paikoista, joissa Italiassa maskeja täytyy pitää. Julkisissa sisätiloissa, kaupoissa, kahviloissa, ravintoloissa ja julkisissa kulkuvälineissä totta kai, mutta myös ruuhkaisissa ulkotiloissa, kuten esimerkiksi markkinoilla.

Eilen treffasimme markkinoiden vieressä sijaitsevassa kahvilassa sukulaisten kanssa ja kiersimme yhdessä markkinoita. Tervehdimme kyynärpää- tai käsi sydämellä -tervehdyksellä, nauroimme vähän niin tehdessämme koska se ei (vielä) tunnu ollenkaan luontevalta. Niin paljon kuin joskus aikoinaan jäyhänä suomalaisena tunsin…

Istun anoppilan parvekkeella melonilautanen ja puolentoista litran vesipullo edessäni ja juon kolmatta lasia peräkkäin. Ai onko vähän kuuma? No on, lämpötilat ovat edelleen yli 30 asteen eikä edes eilisiltainen pieni ukkosenpoikanen onnistunut viilentämään ilmaa ja viemään sen nihkeää kosteutta mennessään.

Kattojen yllä lentää armeijan helikopteri korviahuumaavan melun saattelemana, se on pyörinyt yllä jo useamman kerran aamupäivästä asti enkä halua edes ajatella, minkä syyn takia - parempi olla tietämättä. Lapset leikkivät sisäpihalla, he kävivät juuri nonnan kanssa jäätelöllä alakerran kahvilassa ja purkavat nyt sokerihumalaansa pallopelissä. Periaatteessa ja condominion eli taloyhtiön kirjoittamattoman säännön mukaan juuri nyt eli kahdesta neljään iltapäivällä heidän kuuluisi olla hiljaa sisällä siestaa viettämässä, mutta vetoan ulkomaalaisuuteeni ja annan lasten leikkiä ulkona.

Yritäpä pitää kolme energistä lasta hiljaa sisällä silloin kun he ovat juuri syöneet sokeria ja ovat mu…

Viime postauksissa olen kirjoittanut Calabrian-lomakylälomastamme ja siitä, kuinka olen vihdoin pystynyt sukeltamaan ilman nenästä kiinni pitämistä. Kirjoitin täällä muun muuassa siitä, kuinka kauniilta merenpohjan kivet näyttivät auringonvalon siivilöityessä niihin veden läpi, kuinka valo tanssahteli niillä veden liikkeen tahdissa ja kuinka ne hohtivat ihmeellisen kirkkaissa ja monipuolisissa väreissä. Vihreitä, ruskeita, harmaita, mustia, punertavia, valkoisia kiviä joissa pilkahteli korkeintaan vähän kullanhohtoa.

Monet kivistä olivat niin kauniita, että olisin mielelläni kerännyt ne kaikki ja vienyt mukanani. Mutta kun nostin niitä vedestä, ne näyttivät heti erilaisilta. Ja varsinkin kun ne kuivuvat, kaikki niiden loisto ja värien syvyys oli poissa. Kauniita ne olivat vieläkin, meren hiomia, kuviot niiden pinnalla yhä erottuivat, mutta ne olivat eri kiviä jo. Niiden oikea paikka on meressä, vedessä, auringonpaisteessa, ja vain siellä ne saattavat loistaa ja säteillä kaikessa kaune…

Kirjoitettu autossa 12.9.

Olemme taas tien päällä. Mittarissa on 4100 kilometriä Helsingistä lähdön jälkeen, ja yhä vain tulee lisää. Calabria ja viikko ystävien lomakylässä on jäänyt taakse ja matkaamme takaisin kohti Rooman-mummolaa. Lämpötila on 31 astetta, taivas on puolipilvinen ja ilmankosteus kaikesta hiestä päätellen hyvin korkea. Vasemmalla kohoaa Vesuviuksen silhuetti tummana vaaleaa taivasta vasten, auton liikkuessa se vähä vähältä muuttaa muotoaan; luoteesta käsin sen keskellä ammottava kraateri saa sen näyttämään kahdelta vuorelta, mutta kun ohitamme sen idästä se on sen muotoinen kuin se kaikissa kuvissa ja Aku Ankassa aina on: laeltaan hieman rosoinen ja toispuoleinen matalahko vuori. Ajattelen purkausta joka hautasi Pompeijin kaupungin alleen vuonna 79 jKr. ja sitä miten seuraava purkaus on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Aikajänne on onneksi suuri; se voi tapahtua elinaikanamme mutta todennäköisemmin ei.

Mutta kun purkaus tulee, siitä muodostuu todella suuri, sen asiant…