Tekstit

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kuva
Tyypillinen iltani ennen viime maaliskuuta: päivän toimien ja touhujen jälkeen keitän teetä, istahdan sohvalle ja syön siltä istumalta pussillisen lakuja tai puolikkaan suklaalevyn. Tyypilliseen päivään on myös kuulunut pulla tai pari iltapäivän aikana, mahdollisesti myös voisarvi aamiaisella. Ja aina jos näen jossakin karkkia, tungen sen suuhuni. Erityisesti irtokarkkeja...Aakkosia...Ässämixejä ja missäxejä...Mitä vain värikästä, sokerista ja makeaa.  En voi elää ilman makeaa! Mitä enemmän sitä syön, sitä enemmän tekee mieli. 

Sitten tapahtuu jotain...ja kaikki muuttuu. Aivan kaikki. Makumieltymykseni heittävät häränpyllyä ja sitä myötä iltarutiinit. Niihin kuuluu yhä iltatee, mutta ilman lakua ja suklaata. Nyt päin vastoin mietin, kuinka olen pystynyt syömään joka ilta kaiken sen määrän sokeria ja makeaa...Asia joka muutti kaiken oli sairastuminen koronaoireisesti maaliskuun alussa. (Lue sairaudestani enemmän mm. teksti Korona: minun tarinani ja näin se oirelee perheenjäsenissämme).

Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun

Kuva
Vuoden harmaimmat aamut ovat taas täällä. (Aiheesta vuoden takainen teksti täällä) Sataa taukoamatta, ohutta mutta runsasta tihkua joka tuulenpuuskissa rumpauttaa peltikattoon kaatosadetta muistuttavan ääniraidan. Tervemenoa viimeiset lehdet puista, te syksyä uhmanneet haihattelijat, jos vielä olettekin pitäneet kiinni oksista niin tämä tuuli teidät repii maahan, aikanne on nyt lopullisesti ohi. Kun syksy tulee, tarvitsen olkapäätä. Tarvitsen jotakin johon asettaa ajatuksista raskas mieleni. Se olkapää voi olla sohvan tyyny, saunan lauteen päänalunen tai mieheni joka muistaa jättää minulle aamulla lämpimän kahvin pannuun ennen kuin vetäytyy työhuoneeseensa etätyöläisen rooliinsa.  Tai sanoo päivän jälkeen jolloin olemme ehtineet tuskin sanaa keskenämme vaihtaa emmekä illallakaan oikein jaksaisi: ti amo, anche oggi.Se voi olla hetki kun heittäydyn laiturin päästä neliasteiseen meriveteen, tunnen kylmän sävähdyksen iskevän iholle ja joudun vetämään syvään henkeä jotta se ei salpautuisi.…

Postinkulussa on isoja ongelmia: kortit eivät mene perille, paketit matkaavat kuukausia. Missä vika?

Kuva
Kun syyskuun alussa olimme olleet muutaman päivän perillä Roomassa, oli aika kirjoittaa ja lähettää postikortit. Tällä kertaa lähetimmekin niitä tavallista enemmän, muutaman ystävän, naapurin ja sukulaisen lisäksi myös lasten hoitopaikkoihin. Kerho ja eskari olivat juuri alkaneet kun lähdimme, ja lapsista oli hauska ajatella että heidän ollessaan poissa ryhmissä luettaisiin heidän kaukaa mummolasta lähettämiään kortteja. 
Parin lopun kortin lähettäminen jäi viime tippaan, ja pudotin ne postilaatikkoon lähtöaamunamme Roomassa, pysäytimme täpötäyteen pakatun auton korttelin aamuruuhkan keskelle italialaistyyliin "kaksoisparkkeeraukseen", in dobbia fila, ja puikahdin tuikauttamaan kortit matkaan. Ehtisimmekö kotiin ennen kortteja, mietin silloin kuuden päivän paluumatka mielessä. No, todellakin ehdimme! Kortit eivät ole tulleet perille vieläkään, vaikka tuosta hetkestä on nyt kolme viikkoa. Perille eivät ole tulleet myöskään ne postikortit, jotka pistimme postiin seitsemän viikk…

Lapset nukkuvat, päivän paras hetki - onko väärin ajatella niin?

Kuva
Veikkaan että jokainen vanhempi tietää tunteen: nukutusrituaalit ovat ohi, pienokainen (tai pienokaiset) ovat viimein vaipuneet unten maille ja vain luoja ja vanhempi itse tietää mitä kaikkia kommervekkeja se on vaatinut. Päivän hälinät ovat takana, pöydälle kaatuneet lasit ja lattialle levinneet puurot, niskakakat, leikkimaratonit, matelevat tunnit ennen puolison kotiintuloa, iltavilliydet ja kiukkukohtaukset. Aivan kaikki, koko pitkän päivän kattaus. 
Kodissa vallitsee hiljaisuus ja rauha, ja tuskin uskaltaa liikkua ettei se rikkoutuisi. Vain hullu se tämän riskeeraisi, parempi kun ei sohvalta liikahda, puhumattakaan huoneesta toiseen kävelystä ja jääkaapin oven aukaisusta. Ensimmäiset hetket siinä saattaakin kulua, sohvalla istuessa ilman että ainoakaan järkevä ajatus liikkuu päässä. Vain se, että nyt ne nukkuvat. Nyt voin vain olla. Ei tarvitse rauhoitella, tyynnytellä, sovitella, tyydyttää jonkun tarpeita. Ja siinä sivussa vielä yrittää kasvattaakin, antaa lapsille edes joitakin j…

Muutoksen menetetty mahdollisuus? Riitelyksi meni koronakonsensuskin

Kuva
Olisihan se pitänyt arvata - riitelyksi tämäkin meni. Koronaviruspandemia nimittäin. Siinä missä keväällä maailma oli (ainakin näennäisen) yhtenäinen uuden viruksen kohtaamisessa ja sen torjunnassa, niin nyt on jakauduttu kahteen leiriin. Ellei useampaankin. Toinen leiri jatkaa viruksen torjumista ja sen vakavuuden ymmärtämistä samantasoiseksi kuin keväällä, toinen leiri sanoo että sehän on vain flunssa ja kaikki torjuntatoimet ovat turhia tai ainakin ylimitoitettuja. Ja sortavat yksilön oikeuksia, yhteisestä hyvästä viis. 
Puolin ja toisin syytellään. Te jotka seuraatte suosituksia, olette sokeita lampaita. Te jotka ette noudata suosituksia, olette vastuuttomia typeryksiä. Ettekö ymmärrä, että juuri minä olen oikeassa?Moni on sitä mieltä, että korona on valtaapitävien tai valtaan halajavien juoni, 5G-verkon syytä tai päättäjien pyrkimys saada kansa ulkonaliikkumiskiellon alaiseksi ja talutushinhnaansa. Salaliittoteoriat valtaavat netin ja pursuilevat sieltä ulos. Kuka uskoo, että mask…

Matkalla parhaan ystävän kanssa - kuinka 15-vuotias koiramme pärjäsi Roomassa, rannalla ja 8000 kilometrin automatkalla?

Kuva
Olisiko tätä vuosikausia sitten uskonut, kun palasimme silloin neljävuotiaan koiramme kanssa eläinlääkäriltä päät painuksissa, tuoreen diagnoosin kanssa: sydänvika. Iän myötä paheneva, lääkkeillä koiran vanhetessa hoidettavissa, mutta osalla potilaista on valitettavasti edessä äkkikuolema nuorella iällä.Sen diagnoosin kanssa koiramme on nyt elänyt 11 vuotta lisää, eikä lääkkeitä ole vieläkään tarvittu. Viimeisimmässä tarkastuksessa eläinlääkäri, sama tuttu kuuntelija, sanoi ettei oikeastaan enää havainnut koko vikaa sydänäänissä. Voiko se parantua, kysyin ihmeissäni. Ei oikeastaan, lääkäri sanoi. Teillä on vain ollut onnea.Niin meillä tosiaan on ollutkin! Pentuna ja nuorena sairaalloinen ja sydänvikainen cockerspanielimme (korva- ja anaalirauhastulehduskierteitä, kohtutulehdus, virtsakiviä,  rasvapattileikkauksia, hammaskiveä, vatsaongelmia) on yhä ilonamme, ja nuoruuden sairastelut ovat iän myötä vähentyneet ja nyt vanhuksena lähes hävinneet. Sydänvikakin. Nera tuntuu iän myötä vain …

Vähän lähempänä taivasta - miniloma Italian Dolomiiteilla ja elämäni onnellisin hetki

Kuva
Olen kirjoittanut tätä blogia kirjoittamastani päästyä jo useamman vuoden, ja joka kerta postaus syntyy "kuin tuosta vaan". Päätän aiheen ja alan kirjoittaa - ja noin puolen tunnin kuluttua se on siinä, valmis teksti. Se vain tulee ulos, syntyy päässäni ja valuu sormistani näppäimille ilman että sen kummemmin suunnittelen. 
Koskaan ei ole ollut vaikeuksia aloittaa tai saada tekstiä aikaiseksi. Nyt on. Tasan kaksi viikkoa sitten olin vielä niissä maisemissa joista aion nyt kirjoittaa, ja koko kaksi viikkoa sen jälkeen olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen.Olen aloittanut monta kertaa, mutta en ole saanut sanaakaan näytölle. Nytkään en näytä saavan, kiertelen ja kaartelen asiaa enkä ole kirjoittanut itse aiheesta vielä ollenkaan. En ymmärrä miksi se on niin vaikeaa. Tai toisaalta ymmärrän kaiken.Mietin jopa, jättäisinkö kirjoittamatta kokonaan tuosta elämäni yhdestä kauneimmista hetkistä. Pitäisin itselläni, en yrittäisikään muodostaa sitä lauseiksi enkä varsinkaan julkaisi…