Mustikkapasta

Tänään kun istun aamucappuccinoni ääressä, tulee minulle tunne että hetki voisi olla toisinto viime maanantaista. Takana on myrsky-yö, tismalleen samanlainen kuin viikko sitten, jonka aikana tuuli piiskasi sadetta ikkunoihin, pyörteili vihaisina pyörteinä pihan puissa ja pensaissa, hakkasi vettä kattopelteihin tuulenpuuskien rytmissä välillä tasaisena kaatosateena, välillä äänekkäämpinä ropinaryöppyinä.

Havahduin tuulen vinkunaan ja sateen rummutukseen useamman kerran yön aikana, ja toistuva painajaisuneni eli takapihan suurten puiden ryskeinen kaatuminen kovassa myrskyssä tuntui sekoittuvan unihorteiseen todellisuuteen: eivät kai ne nyt oikeasti kaadu? (Tuosta painajaisestani voi lukea enemmän täältä)

Ensimmäisenä hiihtoloma-aamuna heräsimme hiljaisuuteen. Se tuntui melkein oudolta, kun koko eilisen päivän, ja melkein sitä edellisenkin, oikeastaan koko tämän koskaan alkamattoman talven, on satanut ja tuullut, satanut ja tuullut, satanut ja tuullut. 

Hiljaisuus. Joko taivas on lasken…

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset voivat kokea asiat. Jopa täysin sama tai samankaltainen asia voi näyttäytyä kahdelle eri ihmiselle täsmälleen päinvastaisena, ja heidän kokemuksensa voivat olla toistensa äärilaidat.

Sain edelliseen blogikirjoitukseeni, Me emme halua emmekä voi - miksi jäin penkkariajeluistani pois lukiossa? palautetta, jossa minua syytettiin lestadiolaisuuden mustamaalaamisesta ja vääristelystä: eihän lestadiolaisuus ole mikään syy jäädä penkkareista pois, palautteessa sanottiin. Kyseessä oli  liikkeen sisältä tuleva kommentti, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Jos olisin itse siellä vielä sisällä, saattaisin ehkä ajatella itsekin noin.

Lestadiolaisuus ei tietenkään sinänsä ole syy jäädä penkkareista pois, mutta liikkeessä kasvamiseen liittynyt ulkopuolisuuden ja vierauden tunne voi olla. Kyse on henkilökohtaisesta kokemuksesta, ei liikkeen mustamaalaamisesta.

Lestadiolaisuudessa on oletusasetuksena, että ulkomaailma joko pilkkaa, ylenkatsoo tai ei muuten vain y…

Nyt ne tulevat, nyt ne tulevat, poikani hihkuu Esplanadin varressa.  Poliisiauto näkyy jo! Hän tuskin malttaa pysyä jalkakäytävän puolella ja lopulta annan hänelle luvan seistä autotien puolella, josta hän malttamattomana kuikuilee Kauppatorin suuntaan.

Sieltä lähestyy letka abirekkoja. Ne tulevat kohti vauhdilla, en muistanutkaan että ne ajavat niin kovaa, ja pian alkaa karkkisade. Ihmisjoukot kadunvarrella suojautuvat niiltä kuin pieniltä lento-ohjuksilta, lavalta viskotaan konvehteja niin että kovimmat osumat sattuvat.

Nopeasti karkit häviävät ihmisten taskuihin ja hattuihin, kuka on varustautunut valtavalla Ikea-kassilla, kuka väärinpäin käännetyllä sateenvarjolla, johon karkit putoilevat ihan itsestään.

Viisivuotias poikani puikkelehtii väkijoukon välissä ja kerää karkkeja minkä ehtii. Minä poimin ne jotka osuvat jalkojeni juureen, yritän keskittyä Fazerin suklaisiin ja toffee-karkkeihin. Kuopustakin pitää rauhoitella, hän istuu rattaissa ja katselee kaikkea hölmistyneenä. Autoje…

Horoskoopit on jännä juttu. Olen melkoinen skeptikko kaikkeen yliluonnolliseen ja selittämättömään liittyen (osaksi Stephen Kingin ja kauhuleffojen aiheuttaman pelon takia). Minun on vaikea uskoa sellaista mitä en näe, tai että taivaankappaleiden sijainti syntymähetkelläni tai millään muullakaan hetkellä voisi vaikuttaa luonteeseeni, elämänpolkuuni ja valintoihini.

Jo se, että horoskoopit pohjautuvat astrologiaan, jonka mukaan Aurinko kiertää Maata ja Aurinko ja kuu ovat planeettoja, luo koko aiheen ylle varjon: voiko noin kummallisiin väitteisiin pohjautuva tiede olla millään lailla uskottava?

Syntymäaikanaan eli noin 8 000 vuotta sitten muinaisessa Mesopotamiassa astrologia oli tietenkin ihan uskottavaa, koska puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus ei ollut vielä tehnyt koperinikaanista vallankumoustaan eli tuonut esiin näkemystään aurinkokeskeisyydestä vuonna 1543 ilmestyneessä teoksessaan De revolutionibus orbium coelestium (Taivaankappaleiden liikkeestä).

Mutta että ast…

Vauvakato on nyt niin tapetilla, että sen lähes jokapäiväiseen uutisointiin on vaikea olla törmäämättä. Kun luen artikkeleita aiheesta, en voi olla pohtimatta omaa vanhemmuuttani. Kolmen lapsen äitinä tunnen olevani vallitsevan trendin keskellä vastavirtaan kulkija. Kaiken lisäksi hoidan lapsiani kotona, toinen nykypäivänä yhä harvinaisemmaksi käyvä seikka.

Sisimmässäni tunnen vastavirtaan kulkemisestani jopa outoa mielihyvää. Liityy kai osaltaan siihen, että mielelläni muutoinkin teen asioita valtavirran vastaisesti, mutta on siinä muutakin. Olen suorastaan ylpeä siitä, että olen "uskaltanut" haluta näin monta lasta. Melkein tekisi mieli haluta vielä neljäskin, ellen olisi jo näin vanha synnyttäjäksi. Ihan vain näyttääkseni pitkää nenää vauvakadolle ja suomalaisten lastenhankintahaluttomuudelle.

Vauvakatoon ei tietenkään ole syynä pelkästään haluttomuus saada lapsia. Osa vähenevästä vauvamäärästä selittyy tahattoman lapsettomuuden lisääntymisellä, sillä ettei lasta vain kuu…

Roomasta kuuluu kummia: eilisaamuinen lehtiuutinen la Repubblicassa kertoi, että Fontana di Trevillä sijaitseva kahvila oli asettanut koronaviruspelosta kielivän kieltokyltin oveensa.Kansainvälisen turvallisuustilanteen vuoksi Kiinasta tuleville pääsy kielletty, siinä luki sekä kiinaksi että englanniksi. Pahoittelemme häiriötä. 

Mitähän tähän nyt sanoisi? Ajatellaanpa asiaa hiukan. Fontana di Trevi -suihkulähde, yksi Rooman ruuhkaisimpia nähtävyyksiä, paikka jonka jokainen Roomassa käyvä turisti haluaa nähdä. Valtava, korkeudeltaan 20- ja leveydeltään 26-metrinen, vuonna 1762 valmistunut myöhäisbarokkityylinen suihkulähdekompleksi, palazzo Conti di Polin julkisivu.

Se jonne täytyy heittää kolikko olkansa yli, jos haaveilee palaavansa joskus vielä uudelleen Roomaan. Se jonka keskellä komeilee merenjumala Neptunuksen patsas ja joka saa vetensä maanalaisesta antiikin Rooman ja keisari Augustuksen aikaisesta Acqua Vergine -akveduktista, ainoasta Rooman akvedukteista joka on keskeytyksettä…