Tekstit

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Kuva
Juoksuharrastukseni alkoi varhaisteini-iässä, jolloin huomasin pienen juoksulenkin tekevän hyvää naapuruston kavereiden kanssa hötsäiltyjen pihasählypelien päälle. Murrosiän mielenkuohuvuosina juoksin jo säännöllisesti, parikymppisenä 4-5 kertaa viikossa. Ilman tavoitteita, vain sen hyvän olon perässä, jonka vain juokseminen raittiissa ilmassa voi antaa.  Ensimmäisen juoksutapahtumapuolimaratonin juoksin vasta kymmenisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun olin saanut toisen lapseni. Omin päin juostuja puolimaratoneja takana oli kyllä useampia, alle kahden tunnin ajoilla.  Tähän mennessä viimeisen puolimaratonin juoksin Helsinki City Run -tapahtumassa vuonna 2016. Sen piti olla kisa, jossa rikkoisin entiset ennätykseni – olin ensimmäistä kertaa harjoitellut kovaa ja tavoitteellisesti.  Ennätysaika syntyikin, muistaakseni 1.56 ja risat, mutta matkaan oli ilmaantunut pieni hidaste: kannoin kohdussani kuopusta raskausviikolla kuusi. Juoksun puolivälissä iskenyt mahakipu ja huoli sen alku

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Kuva
Haluaisin kuvailla tätä hetkeä, joka avautuu ympärillä juuri nyt. Maaliskuu on juuri alkanut, vuoden parhaimmat kolme kuukautta ovat alkamaisillaan ja vaikkei niistä vielä tiedäkään mitä ne tällä kertaa tuovat, edellisten vuosien kokemuksella paras on edessä. Haluaisin kuvailla hiljaista lumen alla makaavaa maailmaa, tummia lehdettömiä puita ja sulamisvesiä, jotka tänä vuonna ovat muovanneet jäähän ja hiekkaan uomiaan tavallista aikaisemmin. Ensimmäisiä linnunlauluja – mustarastaan haikea huilu aamulla aikaisin tai iltapäivän viime valossa, talitintit tietysti, varpusten tirskunta orapihlajapensaissa, kanahaukan huuto lähimetsässä – jotka rikkovat talven äänettömyyttä, murtavat jäätä keväälle. Sitä miten hiljaisuuden vähetessä kaikki kasvaa, se kasvaa jo, vaikka me ihmiset emme sitä kiireiltämme ja keskittymiskyvyttömyydeltämme sitä huomaa. Jossakin matkaavat tälläkin hetkellä muuttolintuparvet kohti pohjoista, ensimmäisistä pesimäpaikoista kiistellään jo. Valo kasvaa ja kutsuu lintuja

Italialainen influenssa

Kuva
 Hetki on jäänyt mieleeni: Istun lentoaseman tuloaulassa matkalaukkuhihnan ääressä. Hihna ei ole liikkunut puoleen tuntiin, ihmisiä kerääntyy yhä uusilta lennoilta odottamaan laukkujaan. Kova pakkanen hidastaa laukkujen kuljettamista, lukee punaisella aulan näyttötauluissa. Odottaminen täpötäydellä lentokentällä on aina ikävää, mutta erityisen ikävää se on juuri nyt. Olen iloinen, että olen poikien kanssa löytänyt penkit, joilla istua. Tavallisesti en penkeistä ja istumisesta välitä, mutta nyt en pärjäisi ilman. Takana on kolmen tunnin lento Roomasta koti-Suomeen, sitä ennen kävelyä ja hikoilua lentokentällä – kaikki olotilassa, jossa mieluummin viettäisi kaiken ajan vaakatasossa. Kuumetta ei sentään enää ole, mutta raajat ovat kuin ultrajuoksun jäljiltä, pää täynnä räkää ja lennon jäljiltä tukkoisilla korvilla en ole kuulla sanaakaan virkailijan puheesta, kun hetkeä myöhemmin selvitän kadonneen laukkuni kohtaloa tulopalvelun tiskillä. Männynuutehunajaa, vitamiineja, immuniteetinvahvis

Kaikki unettomat yöt eivät ole samanlaisia

Kuva
Suljen silmäni ja yritän nukkua, mutta kaikki heiluu, keinuu. Tasainen kolahtelu taustaäänenä, liikkuvan veden ääntä. Aaltoja. Avaan silmäni ja näen sen taas: tähtitaivaan ja kaikki ne kirkkaat pisteet, jotka tuikkivat itäisellä taivaalla. Haluaisin katsella niitä koko ajan, mutta silmät ovat liian väsyneet pysyäkseen auki, silmäluomia pistelee ja särkee ja vasta kun ne laskee alas, kirvely lakkaa. Mutta kohta taas avaan silmät uudelleen. En voi lakata katselemasta tähtiä. Ennen kuin mieheni nukahti, hän kulutti runsaasti aikaa tähtitaivassovelluksen käyttämiseen, tarkisti sieltä tähdet ja planeetat ja tähtikuviot.  Minä en tarvitse sovellustusta, minulle riittää että näen tähdet, tunnistan Otavan ja tiedän, että kirkkain valopiste itätaivaalla on Venus. Planeetta hehkuu kirkkaimpana yhä vieläkin joka kerta kun avaan silmäni, se ei vaihda paikkaa kuten tähdet tekevät vaan on aina siinä, samassa kohdassa lasi-iglun kattopalkin vieressä, niin että jos katson sitä pää hiukan vinossa tyyny

Metromatka Matinkylään ja takaisin - ja kaikki mitä se toi tullessaan

Kuva
Ensimmäisenä aisteihin tarttuu tuoksu. Tietenkin, tuoksuthan jäävät muistiimme vanhemmin kuin mikään muu aistimus - maku, tuntemus, näkö- tai kuulohavainto. Tuoksut piirtyvät syvimmälle, ne muistaa aina.  Metrotunnelissa tuoksu on yhä sama kuin se oli lapsuuden harvoina, jännittävinä metromatkoina. Tai nuoruudessa, niinä lukemattomina kertoina kun aamu-unenpöpperöisenä matkustin kouluun Herttoniemeen ja iltapäivällä sieltä takaisin. Puhumattakaan ilta-aikaisista metromatkoista, kun matkustin ystäväni luokse Itä-Helsinkiin ja sieltä kotiin päin, keskustan ja sen yöelämän kautta.  Tunnelma oli metrossa aina erilainen vuorokaudenajasta riippuen. Aamuisin unettava, uuden päivän lupauksen tai vaivalloisuuden sisällään pitävä. Iltapäivisin kevyempi, kotiinpaluun kiihkeän odotuksen sävyttämä.  Iltaisin metrossa väreili päivän rasitusten aiheuttaman väsymyksen lisäksi odotus: mitä kaikkea ilta vielä toisikaan mukanaan, mitä hauskaa ja ihanaa, ainakin heidän mielissään jotka olivat lähteneet vi

Un altra giornata in Italia - eräs toinen päivä Italiassa: Norma

Kuva
 Tuuli heiluttaa valkoista verhoa. Se on lämmin tuuli joka avonaisesta ikkunasta puhaltaa, mutta ellen aivan erehdy, tuulen tuoksussa on häivähdys tulevasta sateesta. Sitä on vaikea uskoa, sillä päivät ovat olleet yhtä aurinkoa, aurinko on  näinä päivinä laskenut kukkuloiden taa jättäen jälkeensä kirkkaan, pilvettömän taivaan.  Jo aamulla tilanne oli toinen: taivaalle oli ilmestynyt pilviä, valkoista kosteutta joka tiivistyi ensin pieniksi, sitten yhä isommiksi pilviksi. Hiki valui silti selästä heti aamusta, kosteus tiivistyi myös iholle, kun kävelimme loivaa mutta pitkää ylämäkeä kaupunkiin aamupalalle, päivän toiselle sillä ensimmäinen syötiin oman loma-asunnon pöydän ääressä.  Näkymä loma-asunnon ikkunasta. Hikoilu oli ankaraa myös kampaamossa. Tapani mukaan saavuin sinne hiki päässä vain tavatakseni kampaajan ja edelliset asiakkaat raikkaina ja freeseinä aivan kuin olisivat juuri suihkusta tulleet. En ymmärrä italialaisten naisten salaisuutta. Kuinka he sen tekevät, onnistuvat ole

Una giornata in Italia - päivä Italiassa: Principina a Mare

Kuva
 Havahtuminen unesta hereille pitää sisällään välitilan, jossa ei ole kumpaakaan, ei unessa eikä hereillä.  Siihen välitilaan haluaisi jäädä, etenkin jos on kesken on uni josta ei haluaisi luopua, tai edessä herääminen josta ei niin välittäisi: pimeää, kylmää, velvollisuuksia. Missä olen, mistä itseni löydän? En ainakaan kotona, en siinä maisemassa johon yleensä joka aamu herään. Tämä huone on hämärä, täynnä tummanpunaista valoa jonka viininpunaiset läpikuultavat verhot päästävät lävitseen, sen mikä suljetuista ikkunaluukuista ja niiden kapeista valoaukoista sisään tulvii. Se tajuntaa venyttävä, jonnekin matkalla olo tai jostakin pois matkustamisen tahmea, epätodellinen olo, jonka joku on sanonut muistuttavan kuoleman hetkeä eli sitä, kun tajunta alkaa liukua pois tästä maailmasta, kestää tänään minulla pitkään. Tietoisuus tuntuu vetävän loputtomiin köyttä siitä, herätäkö vai liukua takaisin unen maailmaan, sinne jonnekin suloiseen tiedottomuuteen. Nyt muistan missä olen. Ajoimme tänne