Mustikkapasta

 Muistatko vielä ne ajat, jolloin kaikilla oli maskit? Entä ne ajat, jolloin ei ollut, mutta monien mielestä olisi pitänyt olla (Suomessa)? Ne ajat, jolloin kauppaan meno ilman maskia tuntui kuin olisi housut unohtuneet kotiin. Ja maskin kanssa liikkuminen siltä, että olisi ollut enemmän turvassa joltakin, vaikka ei itsekään aivan tarkkaan tiennyt, miltä. Kasvomaskitajat ja pandemia-ajat yleensäkin opettivat, jos eivät muuta niin ainakin sen, että ihminen tottuu aivan kaikkeen, oudoinpaankin asiaan mitä kuvitella saattaa. Yhdessä hujauksessa ennen mahdottomaksi kuvitellusta tulee uusi normaali. Mieli tottuu mielettömimpäänkin todellisuuteen.  Kuten siihen, että ensin kasvomaskien ei (Suomessa) sanottu auttavan mitään viruksen torjunnassa, sitten niistä tuli tehokas ja erittäin vahvasti suositeltu keino suojautua virukselta. Lopulta maskipakko vallitsi liikennevälineissä, ja kaikkialla muualla yleisillä paikoilla sosiaalinen paine siihen oli kova.  Itsekin suojauduin maskin taakse lähes

Kävin tällä viikossa uimassa uimahallissa, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kyllä, kymmenen vuoden. Säännöllisestä  uimahallissa käymisestä eli yliopistovuosista, jolloin kävin uimassa 2-3 aamuna viikossa ennen luentojen alkua, on puolestaan kulunut jo yli 15 vuotta. Edellinen uimahallikerta sijoittuu niihin aikoihin, jolloin kävin silloin parivuotiaan esikoiseni kanssa taaperoiden uimakoulussa.  Kun nyt avasin uimahallin oven, nenään tulvahti heti kloorin ja korvapuustin tuttu tuoksu. On kuin kymmenet ja viidettoista vuodet olisivat häipyneet samoin tein. Kaikki aikaiset yliopistoaika-aamut tulvahtivat mieleen, ne jouluaatonaatotkin, jolloin Töölön uimahallissa uitiin kynttilöiden valossa - ja juuri siksi halusin olla monena vuonna paikalla.  Nyt kun vuosia on kulunut ja maailma on ajautunut kaoottisempaan tilanteeseen kuin olisin ikinä opintovuosinani tai esikoisen syntymän jälkeen osannut kuvitellakaan, uimahallissa käyminen(kin) on saanut uusia vivahteita.  Kun avasin saunan oven ja

Ahtaat eivät ole helvetin portit, senhän me kristityt olemme oppineet jo äidinmaidossa.  Nyt huomaan sen konkreettisesti todeksi, sillä se kohoaa suoraan edessäni, Helvetin portti. Näin lukee käkkyrämäisistä oksista ja jykevistä puunrungoista koostuvassa portissa selvin kirjaimin. Portti kaartuu ylleni korkeana, leveyttä riittää. Tästä portista mahtuu helposti sisään isompikin ihminen, sisään solahtaa ilman vaikeuksia. Portinpielen kylteissä varoitetaan ilveksistä ja muista suurpedoista, joita näillä seuduilla asustaa. Ohitamme esikartanon (pieni punainen mökki), jonka jälkeen alkaa pitkä taival kohti tuntematonta. Alku tosin on helppoa, vaikka Helvetissä ollaan. Leveää hiekkatietä alamäkeä jolkotellen mennään ensimmäiset tovit. Senkin jälkeen alusta on helppokulkuista sorapolkua, pitkospuuta ja portaita pahimmissa nousuissa. Ainoa mikä vaivaa jos sellaisen vaivaksi kokee, on hien nouseminen pintaan raskasta rinkkaa kantaessa.  Maisemat hivelevät sielua: satumaista, unenomaista kuusime

Kesälomat ohi ja paluu lomamatkalta arkeen edessä - ainahan se hetken aikaa on vaikeaa ja tahmaista, rutiineihin kiinni pääsy viikkojen vallattomuuden jälkeen. Joskus on vaan vielä vaikeampaa kuin tavallisesti. Lähes kaikki, esimerkiksi, voi mennä enemmän tai vähemmän pieleen heti kotiinpaluun ja arjen alkamisen jälkeen. Kuten meillä on nyt lähes kaksi viikkoa mennyt, sen jälkeen kun ajoimme kotipihaan viiden viikon Rooman-matkalta. Auton purkaminen matkatavaroista meni vielä hyvin, mutta jo postia lähikäydessä alkoivat vastoinkäymiset. Mainos- ja aikakauslehtipostin seasta putosi pikkuruinen kirjekuori, jossa oli nimeni, osoite ja postimerkki.  Viattoman näköisen kuoren sisältä paljastui vielä pikkuruisempi, alussa säntillisellä mutta lopussa yhä sekavammaksi ja tärisevämmäksi käyvällä käsialalla kirjoitettu nimetön kirje. Sen kirjoittaja on selvästi mieleltään häiriintynyt, on ensimmäinen ajatus joka sitä tulee lukiessa mieleen, sillä sisältö on alusta loppuun pilkallinen, halveeraav