Mustikkapasta

Etäpikkujoululook. Viime viikonloppuna pääsin mukaan itselleni harvinaiseen tapahtumaan, työpaikan pikkujouluihin. En tietenkään oman työpaikkani, koska työskentelen freelancerina ja kotiäitinä, vaan aistimaan mieheni firman pikkujoulutunnelmaa.  Yleensä ei sinne puolisoilla ole asiaa, mutta tänä vuonna se(kin) asia on toisin. Kyseessä olivat etäpikkujoulut tietokoneen ruudun ääressä. Jännästi se tunnelma sieltä vaan valui koko kotiin, varsinkin kun työpaikka kustansi pikkujouluaterian josta riitti jaettavaa koko perheelle. Jättihampurilainen laitettiin neljään osaan, bataattisipsipussin kanssa tehtiin kristillinen tasajako, tandoorikanasta riitti kahdelle aikuiselle ja juomapuoleltakin löytyi monenlaista tölkkiä limppareista vahvempiin joulujuomiin.  Tyttären kanssa laitettiin vähän parempaa päälle (mekot), ihan vain siksi kun oli juhlafiilistä ilmassa eikä tänä vuonna mihinkään oikeisiin joulujuhliin päästä mekkoja pukemaan. Ja kun ruokalähetti tuli ovelle, oli se kuin pie...

Boostia vastustuskyvylle tarvitaan koronavirusaikoina. Nyt kun koronvirus on rantautunut myös Suomeen, alkaa kuumottaa täälläkin. Se joka ei vielä tähän mennessä ole halunnut ajatella koko virusta, joutuu melkein väistämättä ajattelemaan . Koronan tulo myös meille roikkui ilmassa jo kauan ja oli oikeastaan vain ajan kysymys, mutta sitten kun se oikeasti tuli, jysähti se silti painavasti tajuntaan. Nyt se on täällä. Nyt se on totta. Peli on alkanut, kuka tekee seuraavan liikkeen, virus, valtionjohto vai terveysviranomaiset, kuka voittaa, järki, maltti, pelko vai paniikki. Olen ihmetellyt Suomen virallista, varsin löperönoloista linjaa koronaan. Suomalaiset ovat järkeviä, suomalaiset eivät vouhota eivätkä hätäile turhista , tuntuu olevan ylin ohjenuora. Peskää käsiä ja aivastelkaa hihaanne, älkää menkö sairaana töihin ja jos on oireita, soittakaa terveydenhuoltoon. Virus ei ole laajalle levinnyt eikä tartunnan uhka yksittäisellä ihmisellä ole suuri, mutta jos virus leviää, meillä ...

Tein noin puolitoista vuotta sitten päätöksen, että aloitan uutislakon. En katso enää uutisia televisiosta. En suomalaisilta enkä etenkään italialaisilta, teatraalisempia uutislähetyksiä näyttäviltä kanavilta. Päätin myös rajoittaa uutislehtien lukemista sekä uutissivustoilla vierailua netissä, mikä tarkoitti että luin korkeintaan pääotsikot enkä edes joka päivä. Ajankohtaisista asioista pysyttelin joten kuten kärryillä lukemalla aikakauslehtiä kuten Suomen Kuvalehteä sekä satunnaisesti Hesarin taustoittavia juttuja, kolumneja ja esseitä. Päätöksen taustalla oli nyt niin muodikas sana, ahdistus. Ei ilmastoahdistus, vaan uutisahdistus. Etenkin televisiouutisista vyöryy vastaan lähes pelkästään negatiivisia, pelottavia uutisia, eikä itse voi valikoida, mitä uutisia haluaa tietää. Luonnonkatastrofeja, Venäjän uhkaavia toimia, hulluja presidenttejä, murhia, raiskauksia, pedofiliaa, massojen ja yksilön mielipuolisuutta. Kiistelyä siitä, onko ilmastonmuutos tulossa vai jo alkanut vai...

Kun kaikki on vielä edessä: ensikosketus pulpettiin. Olin eilen ystäväni valmistujaisjuhlissa. Juhlat olivat ihanan lämminhenkiset, vieraita oli paljon ja päähenkilöstä hehkui tavoitteen saavuttamisen aiheuttama onnellisuus. Jes, urakka on ohi ja uusi ammatti taskussa. Katselin hänen hehkuaan iloisena hänen onnestaan, mutta samalla haikeana ajattelin: ollapa hänen sijassaan. Samanlaista saavutusta juhlimassa, työpaikan takaavaa ammattitutkintoa. Ja vielä "myöhemmällä iällä" eli kun lapset on hankittu ja kasvatettu siihen ikään, että pärjäävät elämässä päivät jo ilman äitiä. Hän teki sen, mikä minulla ehkä on piakkoin edessä, hankki uuden ammatin oltuaan ensin joitakin vuosia kotona lasten kanssa, lähti uudelle urapolulle siinä vaiheessa, kun monet muut jo puurtavat oman uransa "huipulla" eli sen stressaavimmassa vaiheessa, jolloin ensimmäiset ajatukset leipiintymisestä tai tässäkö tämä elämä nyt olikin -ajattelusta ilmaantuvat mielen laitamille. Tällekö olen ...

Aurinkoista vappua!  Äiti miksi kaikilla on noita valkoisia hattuja? kysyi esikoinen eilen kotvan verran Esplanadilla käveltyämme, pyrkimyksenä päästä Mantan lakitusta katsomaan. Pyrkimykseksi se sitten jäi, väenpaljous oli niin suurta, että vain suurella röykeydellä ja armottomalla kyynärpäätaktiikalla olisi päässyt enää eteenpäin. Mutta lakituksen kuulimme kyllä, ja tavallan näimmekin. Tuhannet valkolakit nimittäin tärisivät ihmisten heilutellessa niitä ilmassa ilohuutojen säestyksellä, kun Manta sai lakkinsa. Se oli aika vinha näky, samoin kuin Eteläesplanadin lakkimeri Kauppatorille päin katsottuna. Kylläpä meillä riittää ylioppilaita! Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin lakki oli merkki etuoikeutettuun kansanosaan kuulumisesta ja pienten piirien ulottuvilla olevasta korkeakoulutuksesta.  En voinut välttyä siinä lakkimeren keskellä ajatukselta, että kuten niin moni muukin asia, niin valkolakkikin on kokenut arvonalennuksen muuttuessaan yleiseksi, tavanomaiseksi ...

Päivälehden museossa on Pekka Töpöhäntä -näyttely syyskuun puoleenväliin asti. Suosittelen kaikille lapsiperheille! Aika ajoin sitä havahtuu pohtimaan, miten on elämässä oikein pärjännyt. Mitä osaan, missä olen hyvä, mistä haaveilen ja missä olen epäonnistunut. Riippuen mielentilasta ja katsantokannasta, nämä ovat joko miellyttäviä ja mukavia tai sitten turhauttavia ja piinaavia pohdintoja. Eilen ammattiani ja elämäni valintoja koskevat pohdiskelut aktivoituivat vähän kuin puun takaa, kun suuntasimme Päivälehden museoon Pekka Töpöhäntä -näyttelyä katsomaan. Pahaa-aavistamattomana avasin museon oven, ja lähes heti kaikki ne sananvapauteen, lehdistönvapauteen ja tiedonvälitykseen liittyvät otsikot ja kuvat, painokoneet ja sanomalehtien etusivut hyökyivät päälle aiheuttaen jännän efektin: tämä kaikki on ollut myös minun maailmaani, se voisi yhä olla minun maailmaani, ja osittain se sitä onkin. Mutta tällä hetkellä enää sillä tiedonvälitystä seuraavalla puolella. Aloin haaveilla ...

Lehtikaalia uuninpellillä. Kaikesta epäterveellistä pikaruuasta on mahdollista valmistaa kirkkaasti parempi, maistuvampi ja terveellisempi vaihtoehto, sanoi äskettäin tapaamani ravintoasiantuntija. Ja kun on kerran maistanut laadukkaista, ravitsevista raaka-aineista rakkaudella tehtyä raakasuklaata, kaupan maitosuklaat eivät enää ole mitään. Kun tietää, että saatavilla on jotain parempaa, miksi tyytyä hampurilaiseen? Nämä sanat pistivät minut toden teolla ajattelemaan - ajattelen niitä vieläkin, vaikka haastattelusta on kulunut jo parisen viikkoa. Yleensä unohdan melkein heti jutun valmistumisen jälkeen, mitä tarkkaan ottaen haastateltava sanoikaan. Hänen sanansa muistuvat mieleeni monta kertaa päivässä - joka kerta kun napsaisen palan maitosuklaalevystä, syön valmislohipullan tai puputan valkoista leipää. Pahin morkkis koettiin viime viikolla, kun hotkin Mäkkärissä kokonaisen hampurilaisaterian. Sen jälkeen oli koko päivän tukala ja hiukova olo yhtä aikaa - ja taas muistus sii...

Aperitiivi ja ruokajuoma vai ainekset kunnon känniin? Muistan vieläkin sen hetken, jolloin mieheni saapui kotiin Suomessaoloaikansa ensimmäisistä työpaikan pikkujouluista. Kaikkihan olivat siellä ihan kännissä, kuului hänen kommenttinsa kun kysyin, miten ilta oli sujunut. Niinhän minä olin etukäteen varoittanut, mutta mitä ilmeisimmin suomalainen pikkujoulumeininki oli ollut kaikkien etukäteiskuvitelmien ulottumattomissa. Suomalaiset pikkujoulut ovat kyllä melko näppärä keksintö. Pimeimpään ja ankeimpaan vuodenaikaan on ympätty joulun lähestymisen tekosyyllä juhla, jolloin rankan syksyn ja mustan asfaltin ahdistuksen voi hetkeksi hukuttaa pullonsuusta alas. Firman kustantama vuotuinen vintinpimennys ja puoliluvalliset puolisonpettämiset ovat aitosuomalainen, uniikki keksintö - mutta ylpeä siitä on vähän vaikea olla. Taidan puhua pelkkää kateuttani, sillä vapaana toimittajana ja yksinäisenä työn puurtajana en pääse firman pikkujouluihin - tosin en ehkä kauheasti siinä sittenkään...

Tässä niitä huonoja hiilareita piisaa! Olen tässä mietiskellyt, mihin on kadonnut motivaationi vhh-ruokavalioon. Jälleen tänään, tosin pyhänpäivän laiskan aamun kunniaksi, söin kokonaisen voisarven aamupalalla ja vielä suklaapatukan päälle, enkä enää viitsi edes pitää laskua kaikista pitsoista ja pasta-annoksista, joita nautiskelen. Muutaman vuoden hyvin toiminut sääntö, jonka mukaan hiilihydraattipitoista saa syödä, kunhan maku on turhien hiilareiden arvoista, on sekin päässyt unohtumaan. Saatan löytää itseni mutustelemasta keskinkertaisen makuista pullaa, lapselta tähteeksi jäänyttä kylmää pastaa tai kaapeista löytynyttä ylivuotista halpaa pääsiäissuklaata. Karppausbuumi on laantunut, sehän tiedetään, mutta en arvannut kulkevani näin tiiviisti yleisen joukkoliikkeen mukana. Että heti kun lehdessä lukee, että enää ei karpata, niin en karppaa minäkään. Yhtään aliarvoimatta omaa alttiutta massojen mukailemiseen, oman karppausinnon hiipumiseen on kuitenkin muu syy, kuin että se ei ...

Askartelumassaa leipomassa. Minusta on ihastuttavaa upottaa käteni erilaisiin taikinoihin, kuten pulla- tai sämpylätaikinaan. Lihamureketaikinakin menettelee, tosin nautinto himmenee hiukan, kun kuvittelen, kuinka raaka liha liiskautuu kynsien alle ja jättää sinne miljardeja bakteereja, vaikka kuinka huolellisesti puhdistan käteni jälkeen päin. Kädet taikinassa tunnen hyvin konkreettisesti tekeväni hyödyllistä työtä. Lisäksi siinä saa ihan luvan kanssa sotata käsiään, jolloin vuosien mittaan vaivihkaa paheneva ja kroonistuva likaisten käsien fobia jää hetkeksi taka-alalle.  Mistähän mahtaa johtua, että meillä Suomessa käsillä tekemistä arvostetaan niin paljon?