Mustikkapasta

Kesällä aamucappuccinon juominen onnistuu ulkona auringonpaisteessa. Kuulun niihin ihmisiin, joiden aamu ei lähde käyntiin ilman kahvia. Tarkemmin sanoen cappuccinoa.  Ja nyt aion kertoa, kuinka täydellinen cappuccino, se jota joka aamu juon, valmistetaan. Se on samalla tarina siitä, kuinka aamucappuccinosta on elämäni varrella tullut asia, joka suunnilleen pitää minut hengissä, jota varten en voisi olla ja etenkin jota ilman aamuni olisivat usein huomattavasti paljon nihkeämpiä. Teen sen aina saman kaavan mukaan: ensin keitän moka-keittimellä espresson , sitten lämmitän kauramaidon levyllä pikku kattilassa noin 80 asteeseen. Kaadan lämpimän kauramaidon korkeaan kuppiin, suosikkikuppiini josta en luovu eli punaiseen (totta kai!) Iittalan Taika-sarjan kahvikuppiin. Mukin pitää olla korkea, sillä vaahdotan maidon maidonvaahdottimella niin että se lopulta yltää melkein kupin reunoille asti. Olen todennut, että IKaffe -merkkinen kahvikauramaito on tähän tarkoitukseen kaikkei...

Pyörätietä pitkin kohti merenrantaa. Sadetta uhkaavat pilvet ylläni lähden polkemaan kotipihasta. Ilma on sakeana kosteudesta, ja kun poljen puiden reunustamia jalkakäytäviä, saan oksista niskaan vettä niin ettei tiedä onko se sadetta vai pelkästään puista putoavia pisaroita. Matalapaine tuntuu päässä asti painostavana tunteena, säryn alkuna. Vai särkeekö päätä siksi, että lapset eivät ole sadepäivänä muuta tehneetkään kun kinastelleet keskenään ja nostaneet vanhempiensa verenpainetta? Mutta nyt kotiin jäävät lapset ja mies, tämä äiti lähtee pyöräilemään! Koita pärjätä, armas aviomies, ja pitää lapset erossa toistensa kimpusta. Lähdetkö huomenna pyöräilemään keskustaan, minulta kysyttiin edellisenä päivänä. Tietenkin lähden, vastasin. Silloin on aika lähteä ja tehdä asioita, kun on elämää jäljellä ja terveyttä tallella. Kolmen naisen porukassa suuntaamme siis kohti hyviä pyöräilyteitä ja Helsingin keskustaa. Kotihuolet jäävät taakse samalla sekunnilla. Ensin ajamme hiekkatei...

Iltataivas Taas sataa! Toinen aamu peräkkäin, kun taivas valuu vettä. Katson olohuoneen ikkunasta kasvimaatani ja yritän olla iloinen siitä, että kesäkurpitsat ja persiljat saavat vettä. Eikö aina sanota, että asioista pitää kääntää esiin se myönteinen puoli? Eilen illalla vietin pitkän tovin ulkona puutarhassa. Ilma oli päivän sateiden jäljiltä muuttunut raikkaaksi mutta myös ihmeen lämpimäksi, pilvipeite repeillyt yhä hahtuvaisemmaksi, ja sitten ilta-aurinko kultasi sen kaiken väreillään, niiden kaikilla sävyillä. Sitä oikeastaan jäinkin tuijottamaan, taivaan tuhansia värejä. Pilviä jotka muuttivat muotoaan, pienenivät ja kapenivat ja häipyivät lopulta kokonaan pois, mutta sitä ennen ne säihkyivät väreissä joita kukaan ihminen ei osaisi taivaaseen maalata ellei sellaista todeksi ensin näkisi. Korkealla taivaalla liitelivät pääskyset. Mitä niiden korkealla lentäminen nyt tarkoittikaan, pohdin kuten sata kertaa ennenkin mutta en tälläkään kertaa muistanut. Joko korkea-tai mata...

Tänään en juo aamucappuccinoani ulkona. Puutarhakalusteet ovat märkiä eikä auringon valo osu puutarhakeinuun, kuten sen aurinkoisina aamuina osuu. Tänä aamuna heräsin sateen ropinaan katossa. Oikeastaan heräsin siihen jo viideltä, jolloin sade kai alkoi. Peltikaton alla herkkäuninen ei voi olla huomaamatta, että sataa. Kun avasin ulko-oven, auringon ja helleilman sijaan vastaan löi viileä kostea ilma. Toki raikas ja puhdas, mutta niin kylmä että iho, viime aikoina lämpöön jo niin tottunut, meni heti kananlihalle. Vetäydyin cappuccinokupin kanssa suosiolla sisälle. Sateen tuoksu ja siinä vivahtava muistutus tulevista sateisista syysaamuista osui jonnekin syvälle, kuin varoituksena: sieltä se taas tulee, syksy ja pimeys. Eikö olisikin juuri nyt ihana matkustaa jonnekin missä olisi varmasti lämmintä ja aurinkoista? Nyt kun luvataan että Suomen elokuusta tulee juuri niin epävakainen ja sateenuhkainen kuin se kenkuimmillaan osaa olla, kun illat jo pimenevät ja niissä lymyilee jo syksy...

Poljen ruosteisella mummonpyörällä minkä pääsen, mutta silti pienimmänkin ylämäen kohdalla on noustava satulasta taluttamaan. Hiki kohoaa iholle, vaikka on pilvistä ja aika viileää. Mutta hien lisäksi iholla väreilee into: ohjaustangolla kolisee ämpäri. Olen menossa mustikkametsään. Mikä voisi olla sinne parempi menopeli kuin tämä ikivanha polkupyörä allani. Tämä metsäreissu ei kasvata grammaakaan hiilijalanjälkeäni. Näin sen tulisi mennä, kaikkien elämän reissujen. Kiireettömästi omin voimin. Ja jos et ylämäissä jaksa niin sitten vaan nouset satulasta etkä välitä siitä, että matka hidastuu entisestään. Jossakin kyllä odottaa alamäki ja saat taas viilettää. Sen salaisen polun kohdalla jota ei muille kerrota käännyn pyöräni kanssa metsään. Polku on kapea ja joudun pyörää taluttaessani tallomaan mustikanvarpuja niin että kumisaappaiden pohjiin liiskaantuu varmaan litran verran marjoja. Mustikkaa on kaikkialla, tekisi mieli pysähtyä heti poimimaan mutta mennään kuitenkin ensin syvem...

Potkupyörällä liikuntapuistoon Eilen tein jotain, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Tarkemmin sanoen perjantain 6.3. jälkeen, jolloin matkustimme kuopus rattaissa junalla Talvipuutarhaan ja takaisin. Juuri ennen sairastumistamme koronaan ja poikkeusaikojen alkamista siis, ja sen jälkeen moni asia on ollut toisin. Kuten se, että en ole työntänyt lastenrattaita.  Mutta eilen siis otin ne esiin varastosta, raivasin esiin polkupyörien ja potkulautojen takaa ja raijasin ulkoilmaan. Ne olivat pölyttyneet, näyttivät ikälopuilta (niin kuin ne ovatkin) ja kuin johonkin toiseen maailmanaikaan kuuluvilta. Korista löytyivät talvitumput, sormikkaat, pari pipoa ja fleece-peitto, talviajan perusvarusteita. Kuopus katsoi rattaita kuin vierasta, tuohonko pitäisi muka istua , ja tarttui potkupyöräänsä. Oli selvää, millä hän halusi aikomamme matkan taittaa. Potkupyörällä hän on kevään ja kesän potkutellut silloin kun olemme jonnekin asfattiteitä pitkin kävelleet. Muilla ulkoiluilla eli etup...

Kyykistelen pöpelikössä varpujen seassa. Korvassa vuoroin inisee, vuoroin surisee. Joku ötökkä hyökkää suorastaan päälle, jää hiuksiin jumiin. Nytkö ne hirvikärpäset iskevät? Sitten tunnen kuinka jokin puraisee nilkasta ja kirvelee oikein kunnolla. Sukka lähti lahkeiden päältä juuri äsken, mutta se oli aivan riittävä aika että joku ötökkä ehti iholle. Raaputtelen aikani, sitten löydän rikoskumppanin eli toisen kusimuurahaisen, joka nousee säärtäni pitkin. Opetus numero yksi: sukka on aina pidettävä lahkeen päällä, kun on mustikanpoiminnassa. Siinä hommassa nimittäin olen. Kaikkein parasta olisi olla kumisaappaat jalassa, mutta tällä kerralla minulla ei niitä ole. Tämä kun ei ole mikään totinen poimintasessio vaan kirkkonummelaisessa metsässä perheen kanssa toteutettu metsäretki, jonka ohessa poimimme sen minkä ehdimme. Olemme varustautuneet kolmella Lidlin jogurttipurkkisangolla, mikä osoittautuu erittäin optimistiseksi arvioksi saaliin määrästä. Esikoinen karkaa heti ensimmäiseks...