Mustikkapasta

Antioksidanttipommeja lähimetsästä. Heinäkuun viimeinen päivä on aina jotenkin hieman haikea. Ihan kuin kesä olisi pikku hiljaa päättymässä, valoisat yöt  ja kesälomat takana ja seuraavana päivänä elokuu, josta tulee mieleen koulujen alku ja pimenevät illat, joista muuten viimeksi mainittujen hehkuttaminen mielestäni on pelkkää yritystä naamioida orastava syksyn pelko. Tämän kesän heinäkuun viimeinen kului minulta ja tyttäreltäni syvällä metsän siimeksessä, jossa haikeuden sijaan vallitsi lämmin, aurinkoinen ja iloisten lastenäänten täyttämä tunnelma. Yleisin ilonaihe oli aina uuden sinisen mättään löytyminen - mustikkametsässä siis, kiitos veljeni ystävällisen kutsun ja halukkuuden jakaa hyvä apajapaikka kanssani. Vaaroiltakaan ei retkellä vältytty.

Ranskalaiset perunat - tuo paistorasvan, nopeiden sokereiden ja liian suolan epäpyhä, terveyttä tuhoava kolminaisuus! Muistan lukeneeni jostakin, että ranskalaisten perunoiden täydellisessä suhteessa makeutta, rasvaa ja suolaisuutta sisältävä tuoksu aiheuttaa ihmisessä aivan erityisen syömishimon. Tietäähän sen itse kukin, miten hampurilasravintolasta kantautuva ranskisten käry saa veden ihan oikeasti kielelle, etenkin nälkäisenä - vaikkei edes pitäisi ranskalaisista perunoista. Näin käy terveystietoisemmallekin ihmiselle ja myös minulle jopa juoksulenkillä, eli hetkenä jolloin roskaruuan pitäisi olla kaukana mielestä ja rantakropan ja maratonkunnon ajatteleminen tilalla. Mutta niin vain kun juoksen Hesburgerin ohi ja tuo jumalainen, rasvaisenmakea tuoksu tavoittaa nenän,  saatan jopa ajatella, että kunhan pääsen kotiin ja suihkuun, palaan tänne takaisin hakemaan iltapalaa. Onneksi mielihalu yleensä katoaa saman tien sitä mukaa, kun rasvan haju jää taakse. Miten ihmeessä ranskikset ova

Mämmistä aina puhutaan hieman naureskellen ja toisaalta aavistuksen häpeillen, toisaalta hieman ylpeinä esitellään ulkomaalaisille tätä eriskummallista suomalaista perinneruokaa. Ottamatta kantaa siihen, onko sen enempää häpeään kuin ylpeyteen aihetta on todettava, että ainakin oma ruoka-asioissa peri-italialainen mieheni on ottanut mämmin täysin omakseen. Alussa oli toisin.

  Tulihan se helle Helsinkiin! Sen kunniaksi alkuun kuva Italian auringosta.=)    On vaikea kuvitella kampaajaa, ainakaan ammattitaitoista ja menestyvää, joka värjää asiakkaan hiukset omien mieltymystensä mukaan kysymättä asiakkaan mielipidettä - tai edes sitä, haluaako tämä värjätä hiukset. Sellainen on kuitenkin olemassa, ja kyseinen asiakas satuin olemaan minä. Arvaa kiehuinko kiukusta?

Lomat ovat monilla ohi, mutta tänään tuntui kyllä ensimmäistä kertaa koko kesänä ulkona siltä, että nyt on oikeasti lämmin. Jo aamusta ovella humahti vastaan lämmin, hikoiluttava ilmamassa, joka syntyy kun lämpömittari näyttää reilusti yli kahdenkymmenen. Tällaista on odotettu, ja tietenkin se saapuu Suomeen vasta nyt, kun viiden viikon Italian-loma alkaa häämöttää näkyvissä. Basilikat etelänpuoleisella ikkunalaudalla nuupahtivat ensimmäistä kertaa kesän aikana, kun keskipäivän aurinko oli aikansa paahtanut. Ilmeisesti kesä ei niiden kannalta ihan huono ole sittenkään ollut (vettä ainakin on riittänyt), sillä hyvin ovat kasvaneet, samoin kuin takapihan kasvimaan oreganot, tinjamit ja persilijat - ja muutama viimevuotinen porkkanakin on intoutunut kasvamaan suorastaan jättikokoiseksi. Ruohosipulia en mainitse, koska se kasvaa millä säällä hyvänsä ilman kummempia ongelmia. Hieman samaan tapaan kuin Italiassa menestyy mikä hyvänsä yrtti tai kasvi, jonka sattuu haluamaan parvekkeelle tai

Viime viikkoina on kaupan vihannesosastolla ollut mukavat oltavat: suomalaista kesäkurpitsaa, kaaleja, salaatteja ja muita vihanneksia on joka puolella. Vielä kun saisi samaa tavaraa kohtuuhinnalla luomuna... Joka tapauksessa oma ostoskärry täyttyy näistä ihanuuksista joka ostosreissulla, viime kerralla löytyi myös veikeää violettia kukkakaalia ja romanescu-parsakaalia, jota Rooman-anoppini käyttää paljon, enemmän kuin perinteistä parsakaalia. Italiassa kaalien sesonki on talvella, ja jo keväällä alkaa olla vaikeaa niitä löytää. Sen huomasin tämän vuoden maaliskuussa, kun etsiskelin lapsen suosikkivihannesta punakaalia kaupoista, huonoin tuloksin ja etsinnästä turhautuneena. Suomalaisena kun olen tottunut siihen, että mitä vain vihannesta löytyy mihin vuodenaikaan vain kauppojen valikoimista. Se on oikeastaan aika hölmöä. Italiassa mennään selkeämmin sesonkien mukaan, syödään sitä mitä mihinkin vuodenaikaan omassa maassa kasvaa, eikä raahata tuontivihanneksia ties mistä maai

Kulttuurien kohtaaminen on aina mielenkiintoista, arvaamatonta ja haastavaakin. Siihen osasin varautua jo siinä vaiheessa, kun reilut 10 vuotta sitten päätin lyöttäytyä yhteen italialaisen miehen kanssa. Vuosien varrella kulttuurit todella ovat sekoittuneet ja törmänneetkin välillä siinä määrin, että emme enää itsekään oikein tiedä, kumpi meistä on italialaisempi ja kumpi suomalaisempi. Konkreettisimmin suomalaisuuden ja italialaisuuden  yhteen sulautuminen näkyy keittiössä. Pöydässämme ovat sulassa sovussa karjanpiirakat, brushetat, pecorinot ja leipäjuustot, pastat, muikut,pizzat ja marjapuurot. Alussa mieheni teki minuun vaikutuksen pestopastallaan ja mammansa lasagnereseptillä, mutta aika pian minusta tuli se, jonka lasagne sai enemmän kehuja. En muuten tähän päivään mennessäkään ole kertonut Alelle, että olen lisäillyt lasagnereseptiin kaikenlaista "suomalaista", kuten mustapippuria ja kesäkurpitsaa, joita ei kuulemma missään tapauksessa voi sisältyä aitoon italialaise