Mustikkapasta

Hiekoitushiekkaa eteisessä vaikka juuri imuroin... Hyvää Kalevalanpäivän iltaa! On hyvä, että kansalliseeposta juhlitaan, mutta tänään aamu-ulkoillessa tuli mieleen, että kovin ankealta näyttää Suomen lipun roikkuminen lippusalossa tällaisena vuodenaikana. Sataa tihuutti, kadut olivat hiekoitussepelin, likaisen lumen ja jään ja kuraisen sulamisveden peitossa. Kun kävelin poikien kanssa lumen alta paljastuvia koirankakkoja ja kuralätäköitä väistellen nykyiseen lähikahvilaamme Green Bakeryyn, sen edellisen, lähempänä sijaitsevan ja harmittavasti toimintansa lopettaneen korvaajaan juna-aseman toiselle puolelle, mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia. Kuten että vaikka perillä voisarvea ja cappuccinoa saammekin, niin on tämä aika kaukana italialaisesta kahvilakulttuurista. Syy siihen, että Kalevalanpäivää juhlitaan näin ankeana ajankohtana on se, että helmikuun 28. päivä vuonna 1835 Elias Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version. Se on tietysti oikein hyvä syy.

Ulkoleikeissä kevään valossa.  Kävin eilen keskustassa ja huomasin, että kappas, kevät on tullut! Se on tapahtunut sillä aikaa, kun vietimme hiihtolomaviikon Roomassa. Suuri osa lumesta on sulanut, sen huomasimme jo automatkalla lentokentältä, kun lumi väritti tienvarsia enää vain reunoiltaan vetäytyneenä, kutistuneena ja likaantuneena kaistaleena. Kotipihalla lumikasat ovat pienentyneet kolmannekseen entisestä, takapihalla lumi levittäytyy sentään vielä kaikkialle mutta poluilla on enää jäätä jäljellä. Ja nyt keskustassa käydessäni huomasin, että sieltä oli lähes kaikki lumi hävinnyt ja ilmassa tuoksui keväälle. Auringon lämmittämälle hiekoitussepelille, varjopaikoissa vielä piileskelevälle mutta sielläkin jo sulavalle jäälle ja lumelle. Ihmisten kasvoilla näkyi heräilemisen merkkejä; monet hymyilivät tai katsoivat vastaantulijaa silmiin ikään kuin havahtuen pitkän talven jälkeen huomaamaan, että kanssaihmisiäkin on olemassa. Rakastan kevättä. Se on ylivoimaisesti paras vuod

Nyt kun aamu on valjennut pilvisenä ja valjuna ja arkeen pitäisi tosissaan päästä taas kiinni yhden sallitun laiskan reissustasiirtymäpäivän jäkeen, on hyvä hetki muistella hetkeksi sitä, minkä Roomassa sunnuntaina jätimme taaksemme. Päivä oli aurinkoinen, lähes tuuleton ja lämmin. Juuri sellainen helmikuun lopun italialainen päivä, joiden vuoksi kaipuuni Italiaanmuuttoon pysyy aina hereillä. Valo häikäisi silmiä, lämpö hyväili ihoa, ja kyllä, nyt tarkeni sillä t-paidalla, vaikka niitä en mukaan laukkuun pakannutkaan. Onneksi vaatevalikoimaan kuului lyhythihainen mekko, ja saatoin viettää suloisen aamuhetken aurinkoisella parvekkeella lempipuuhani eli artisokkien valmistamisen parissa. Lapset katselivat kaiteen takaa alhaalla kulkevaa autovirtaa, pienimmäinen auttoi mummoa parvekekukkalaatikoiden mullan möyhentämisessä ja sitten oli se ihana aurinko! Italialaisessa arkielämässä on paljon puutteita Suomeen verrattuna, on sietämättömiä ruuhkia, postissa jonottamista, byrokratian hita

Pojat pitkine tukkineen parvekkeella. Ensimmäinen aamu koto-Suomessa on sujunut hitaissa merkeissä. Lapset vilustuivat tuulisena Rooma-päivänä lauantaina, ja esikoinen jäi koulusta varmuuden vuoksi kotiin. Eilen pääsimme sänkyyn vasta puoli kaksi, sillä lentomme oli perillä puolenyön jälkeen. Siksipä nukuimme peräti yhdeksään tänään, ja nyt puolenpäivän tienoilla päivä on poikkeuksellisesti vasta alussa. Uloskaan emme ole vielä selvinneet, vaikka aurinko paistaa ulkona keväisellä kirkkaudella. Riskialtis kokeilumme eli iltalento sujui onneksi hyvin ja ilman ainuttakaan itkua, vaikka kaksi vanhinta oli flunssassa ja pienimmäisen nukkumaanmenoaika osui samaan hetkeen kun kone pääsi puoli tuntia myöhässä nousemaan ilmaan. Eilen nautimme viimeisen Rooman-aamiaisen tuttuun tapaan kahvilassa cappuccinon ja voisarven merkeissä. Kahvilassa tapahtui jotakin, joka jäi mieleeni pyörimään sen verran, että siitä taitaa syntyä kokonainen blogikirjoitus. Asia liittyy nykyään kovasti esillä ol

Suihkulähde Il Vittorianolla on lapsille elämys.  Minulta on usein kysytty, onko minulla antaa vinkkejä siitä, mitä tehdä lasten kanssa Roomassa. Olen aina vähän avuton kysymyksen edessä. Ei minulla ole antaa listaa huvipuistoista, tiedekeskuksista, pomppulinnoista ja muista aktiviteettiasemista täällä päin. Korkeintaan mainitsen Bioparco di Roman, eläintarhan Villa Borghesessa, sillä se on ainut perinteinen lasten kohde, jossa olemme omien lastemme kanssa käyneet. Meidän Rooman-huvituksemme ovat paljon tavallisempia, toisin sanoen emme juuri mieti erikseen, mikä olisi juuri lapsille kiva kohde. Tähän mennessä ovat silti tykänneet, mitä nyt välillä valittavat kävelemisestä tai siitä, että olisi kivempaa mennä vaikka edicolaan. Eilen läksimme aamutuimaan, pikaisen alakerran kahvilassa nautitun voisarvi-cappuccino aamiaisen jälkeen, taas juna-asemaa kohti. Tällä kertaa suuntana oli Rooma ja tarkoitus viettää tämän loman ainut "turistipäivä" ja käydä Colosseumilla, jonka

Laskeutuvia lentokoneita katsomassa.  Kotona täydellisessä hiljaisuudessa nukkuessani (koiran liikehdintää lukuunottamatta)unohdan aina, miten erilainen äänimaisema Roomassa vallitsee, öin ja päivin. Vuosien myötä olen kyllä oppinut aika kiitettävästi nukkumaan roomalaisessa ääniympäristössä, joka totta puhuen on myös kuin ihmeen kautta muuttunut hiljaisemmaksi siitä, mitä se pahimmillaan oli. Oli aikoja, jolloin lentokoneet läheiseltä Ciampinon lentokentältä nousivat ilmaan läpi yön, roska-autot tyhjensivät lasinkeräysastioita neljältä aamuyöllä, lähikahvilan happy hour venyi yli puolenyön ja vyöryi musiikkeineen makuuhuoneen ikkunasta sisään. Kello puoli kuusi kadunlakaisukone aloitti työnsä kera mahtipontisesti mölisevän lehtipuhaltimen. Ja mihin aikaan hyvänsä saattoi auton varashälytin laueta ulisemaan lähikadulla. Nämä kaikki äänet kantautuvat leikiten sisään, sillä ikkunalasit ovat täällä todella heppoisia, eikä paljonkaan ole eroa, ovatko ne kiinni vai auki. Ajattelin t

Junalla matkustamisessa on tunnelmaa. Erityisesti kun se tapahtuu auringon paistaessa ja kiskot kulkevat halki italialaisen maaseudun. Junan kolke kiskoilla vie mennessään raskaat ajatukset, alkaa aavistuksen unettaa, maisemat vilisevät silmissä ja hetken ajan on rutiineista irrallaan (ellei kyseessä ole työmatka junalla). Meillä oli tytön kanssa eilen pieni seikkailu, kun läksimme aamupäivällä juna-asemalle ja kohti Velletriä sukuloimaan. Reitti kulkee läpi Via dei Laghi -  alueen pikkukylien ja maaseutumaiseman ja matka kestää puolisen tuntia. Muut menivät autolla, meidät naiset patistettiin käyttämään junaa. Teimme sen kyllä enemmän kuin mielellämme ja täysin vapaaehtoisesti, monestakin syystä:

Karnevaaliaika on käsillä, saa sotkea! Terveiset Roomasta! Ilmassa on jo hitusen kevään ja karnevaalin tuntua. Tavallisesti karnevaali (laskiainen) onkin tähän aikaan jo hyvässä vauhdissa ellei jo ohi, mutta tänä vuonna sekä karnevaaliaika että pääsiäinen sijoittuvat vähän myöhäisempään ajankohtaan. Ensimmäiset karnevaalikulkueet nähdään täällä ensi sunnuntaina eli juuri kun lomamme päättyy. Lentokoneessa näkyi ensimmäinen turisti shortseissa ja t-paidassa. Niitä näkyy Roomassa aina, kun lämpötila kohoaa yli kymmeneen ja aurinko paistaa, eli käytännössä läpi kylmimpien talvikuukausienkin. En tiedä miten he tarkenevat, sillä kylmää täällä riittää. Vaikka auringossa päivällä lämpötila kohoaa yli viiteentoista, ovat illat ja varjot tosi viileitä ja kalseita luiden ytimiin asti ulottuvasta korkeasta ilmankosteudesta johtuen. Täällä sitä siis palellaan siinä paremmassa takissa, sillä eihän niitä toppavaatteita tänne tietenkään otettu mukaan (ks. edellinen postaus). Lapsilla toki on

Tässä matkalaukussa on tyyliä. Tänään on ollut pakkauspäivä. Matkalaukut on jälleen kerran otettu esiin, ja jo hyväksi todetulla rutiinilla on niitä täytetty. Kuuden päivän Rooman-reissu on sen verran lyhyt, ettei mukaan tarvitse kuin kahdet housut per isommat lapset (pienelle tuplamäärä plus lentomatkalle varavaatteet), tytölle pari mekkoa ja ja kaikille muutamat t-paidat. Lisäksi villatakki ja huppari kaikille, muutamat sukat ja alushousut, ja siinä se oikeastaan on. Yritän aina minimoida mukaan otettavien vaatteiden määrän, koska on ärsyttävää raahata turhaa painoa laukuissa. Lisäksi kun Roomassa aina mukaan tarttuu uusia vaatteita lapsille, jos ei muuta niin saamme niitä lahjaksi, niin mukaan ei todellakaan kannata ottaa liikaa. Omia  vaatteita yritän myös ottaa mukaan mielummin liian vähän kuin liian paljon. Nyt talvisaikaan tilaa vievät pakolliset villatakit ja pitkähihaiset, mutta muuten omat vaatteeni mahtuvat pieniin koloihin laukun laidalle. Otan nimittäin mukaan lähe

Jos ei pullaa pellillä, niin ainakin korvissa. Aloin tässä pohtia, milloin olen viimeksi leiponut pullaa. Aihe tulee yleensä aina mieleen, kun Italian-matka lähestyy, sillä meillä on Roomassa ystäväperhe joka on hulluna pullaan. Suunnittelen aina yllättäväni heidät itse tehdyillä korvapuusteilla, jotka leipoisin kotona lähtöä edellisenä päivänä ja kuljettaisin matkalaukussa lähes uunituoreina perille. En ole vielä koskaan saanut toteutetuksi aikomustani, erinäisistä syistä. Ehkä suurin niistä on, että pullanleipominen ei todellakaan käy minulta käden käänteessä. Toisin sanoen minulle ei ole kehittynyt pullanpaistorutiinia. Joudun aina katselemaan reseptistä ja joudun joka kerta ongelmiin taikinan nostatuksen kanssa. Se ei vaan nouse, vaikka kuinka yritän mittailla nesteen lämpötilaa ja asetan vadin vedottomaan nurkkaukseen keittiössä. En siksi leivo pullaa kovin mielelläni. Ja nyt kun aloin laskea, huomasin että edellisestä leipomiskerrasta on todella kulunut aikaa:

Pussillinen penkkarikarkkeja.  Vaikka kaikki kirjoittavat tänään ystävänpäivästä, uin rohkeasti vastavirtaan ja kirjoitan penkkareista ja siitä, kuinka omissa penkkareissani olin todellakin oikea vastarannan kiiski. Asia tuli mieleen elävästi taas tänään, kun satuimme Esplanadille parahiksi penkkariajelujen aikaan. Kaikki kolme lasta olivat mukana, sillä esikoisen lääkäri sattui samalle päivälle. Vielä aamulla hän valitti, että edessä on maailman tylsin päivä, koska pitää mennä lääkärille ja kiva koulupäivä jää väliin (koulussa oli talviurheilupäivä). Lounaallakaan mieli ei vielä ollut kovin korkealla, vaikka kävimme lasten suosikkiravintolassa Pizzariumissa, josta muuten saa ihan älyttömän hyvää roomalaistyylistä palapizzaa. Yritin kuvata edessä olevaa tapahtumaa lapsille (naamiaisasuisia nuoria täynnä olevia kuorma-autoja, karkkeja, värikkäitä abi-julisteita) mutta etukäteisodotukset eivät heillä siltikään olleet kovin korkealla,  ainakaan ei niin innostuneista ilmeistä ja

Kukkia tädille.  Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet alakuloista aikaa. Roomasta saapuneen kuolinviestin jälkeen ensi päivät menivät shokinomaisessa järkytyksessä, mielentilassa joka valtaa aluksi jokaisen joka menettää läheisensä; asia ei tunnu todelta vaan sitä kysyy itseltään: mitä on juuri tapahtunut, näenkö unta vai onko se oikeasti totta? Kun aikaa vähän kuluu, alkaa varsinainen haavojen aukeaminen, ja niin on käynyt meillekin. Se on sittenkin totta, häntä ei enää ole. Asian lopullisuus vyöryy tajuntaan ja ottaa siellä muodon. Ja niin alkavat lukemattomat pienet ja suuret haavat aueta; tämäkin asia, ja tämä ja tämä, on nyt eri lailla, kun hän on poissa. Lasten kysymykset eivät ota loppuakseen, he haluavat aivan vain uudelleen tietää, missä täti nyt on, millaista hänellä taivaassa on, näkeekö hän meidät, ja miksi hänen täytyi kuolla. Lasten kanssa on mahdoton jäädä paikoilleen suremaan. Heidän eläväisyytensä ja loputtomat tarpeensa pitävät huolta, että elämän jatkumi

Vitamiineja suoraan puusta.  Joskus katsellessani 4-vuotiaan poikani syömistä mietin, että onkohan olemassa rajoittuneempaa ruokavaliota kuin mitä hän noudattaa. Siis vapaaehtoisesti. Ruoka-aineintoleranssit ovat asia erikseen, eikä tässä ole kyse niistä. Ruokalajeista hän syö tomaattikastike-jauhelihapastaa parmesan-juustolla, linssipataa, hernekeittoa (itse tehtyä, ei valmisruoka), pinaattilettuja (valmisruoka, ei itse tehtyjä) ja pizzaa (hyvää italialaistyyppistä, ei mitä tahansa lättyjä). Aamiaisella ja välipaloilla kelpaa kreikkalainen jogurtti (vain Lidlin), kauraleipä tai mämmi, joskus harvoin keitetty kananmuna. Kasviksista ei menisi oikein mikään, mutta muiden ruokien seassa saan niitä toivottavasti edes minimimäärän ujutettua. Hedelmistä maistuvat banaani, mandariini ja omena. Ai niin, ja naapurin appelsiinit. Kyllä, aivan oikein, naapurin appelsiinit mutta eivät kotiin ostetut. Asia valkeni minulle viime kesänä, kun naapurin rouvan kanssa tuli puhe hänen pihalleen

Kadonnut hanska löysi kotiin. Kenellepä sitä ei olisi joskus tapahtunut. Nouset bussin tai junan kyydistä, kaivat hanskoja taskusta ja huomaat, että toinen puuttuu. Tai että hattu on jäänyt jonnekin. Tai kaulaliina, juuri se lempiasusteesi tai edellisviikolla ostettu uusi ja tuliterä, se josta maksoit rapiat viisikymppiä. Aina se harmittaa. Voisi tietysti ottaa yhteyttä liikenneyhtiöiden löytytavaratoimistoihin, mutta harva kuitenkaan ottaa. Niin paljon vaivaa, loppujen lopuksi vain yhden pipon tai hanskan takia. Eikä ole sanottua, että se hävisi juuri sinne bussiin tai junaan. Ehkä se putosi kun juoksit liikennevaloissa tai jäi jonnekin niistä lukuisista kaupoista ja kahviloista, joissa asioit. Mahdollisuuksia on loputtomasti. Parempi vain unohtaa koko asia, vaikka se muistuttaakin joka kerta kun laitat takin päälle ja ajattelet, miten hyvin juuri ne hanskat tai se pipo sointui tähän takkiin. Pieniä, turhia ja typeriä ajatuksia, mutta tulevat silti päähän. Mutta joskus kadon

On ollut tarkoitus jo pidemmän aikaa kirjoittaa postaus viime joulustamme Roomassa. Se oli ensimmäinen joulu yhteentoista vuoteen, jonka Roomassa vietimme, ensimmäinen joulu lasten kanssa. Nyt joulumuistoihin tulee väistämättä haikea, surullinen sävy. Näin jälkikäteen ajateltuna on outoa ja lohdullista, että tulimme lähteneeksi matkaan juuri tänä jouluna. Aiemmin on aina tuntunut, että joulu on mukavampi viettää Suomessa, koska täällä sentään edes joskus on lunta ja joulutunnelma muutenkin enemmän, no, jouluinen, suomalaiseen makuun ainakin. Lippujen hankkiminen joulun alla jäi melko viime tippaan koiranhoidollisten ongelmien vuoksi. Taisimme ostaa liput vain kymmenisen päivää ennen aattoa, kun hoitaja koiralle vihdoin löytyi. Koko sen ajan Italian-täti pommitti meitä viesteillä:

Taas yksi mämmirasia tyhjenemässä. Tänään oli tarkoitus kirjoittaa mämmistä, tuosta suomalaisesta maittavasta perinneruuasta, joka näihin aikoihin vuodesta alkaa pikku hiljaa olla taas ajankohtainen. Mutta mieleni askartelee vieläkin yöllisessä herätyksessä, joka sai puoli perhettä ylös vuoteistaan. Ei, kyseessä ei ollut yöllä jollekin puhjennut vatsatauti, vaan aivan toisenlainen jysäys. Se kuulosti siltä, kuin jossakin aivan matalalla olisi lentänyt hävittäjäkone. Tai tuo kone olisi rysähtänyt niskaamme. Tai kuin taivaalta olisi pudonnut kivivyöry. Tai joku olisi pommittanut. Tai hirmumyrsky olisi pyyhkäissyt ylitse. Tai kuin katolta olisi pudonnut kymmenen tonnia lunta. Aamulla ikkunan takana näytti tältä:

Jos lumi ei mielestäsi riitä, voit aina ottaa lapset kolan kyytiin. Lumenluonti on fyysisesti rankimpia asioita, joita nykyihminen joutuu tekemään pakon edessä - jos sattuu asumaan omakotitalossa ilman lumenluontipalveluita. Kuntosaleilla huhkiminen on erikseen, mutta sitä ihminen tekeekin omaksi huvikseen, eikä sitä lasketa. Joka talvi varoitellaan vanhuksia ja sydänvaivaisia tai nuoriakin, jotka eivät tiedä sairastavansa piilevää sydänsairautta tai ovat muuten vain rapakunnossa. Kaikille heille äkillinen rankka lumenluonti on riski. Tänä talvena on lumihommia saanut paiskia sydämensä kyllyydestä. Minäkin, joka tavallisesti pidän kolaamisesta, olen joutunut mielipiteeni kanssa lujille. Varsinkin näinä päivinä. Jos nimittäin on lumityö rankkaa, niin on olemassa jotain vielä rankempaa:

Ämpärillä on nyt käyttöä. Viikko jatkuu ankeissa merkeissä. Eilen oli hautajaiset, joissa vain mieheni oli paikalla ja me muut elimme surussa mukana kotoa käsin. Olikin onni onnettomuudessa, että en tullut lähteneeksi sinne mukaan, sillä juuri kun mies istui hautajaisten vastaisena iltana lentokoneessa, jossa minäkin olisin istunut jos olisimme lähteneet kaikki, ryhdyin halailemaan ämpäriä täällä kotona. Lapset sain juuri nukkumaan, sitten se alkoi, kello kymmenen illalla. Ja jatkui aamukuuteen - vessassa juokseminen nimittäin. Ei puhettakaan nukkumisesta. Aamulla olo oli sen mukainen, ja vaikka oksentaminen aamun tunteina loppuikin, niin huono olo ei väistynyt koko päivänä. Ja siihen päälle vielä kaikki se murhe, mikä mielessä näinä päivinä velloo. Maatessani voimattomana sohvalla ja seuratessani päivän kulumista (esikoinen lähti ja tuli koulusta, leikkejä olohuoneen lattialla, äitini toi mehukassin ovelle, kuopus ryömi jossakin vaiheessa viereeni ja nukkui päiväunet, väli

Terassikynttilät palavat nyt tädin muistolle. On hetkiä, jolloin kaikki pysähtyy, se mitä olit tekemässä, ajattelemassa ja aikomassa. Ja kun kaikki taas hitaasti lähtee liikkeelle, ovat elämän osat järjestäytyneet uudelleen, mikä isommin, mikä pienemmin, emmekä kaikkia muutoksia heti edes huomaa, vaan vasta ajan kanssa. Tällainen hetki tuli meille lauantaina, kun saimme Roomasta surullisen puhelun: mieheni sisko on menehtynyt äkillisesti. Sillä hetkellä niin moni säie katkesi, se joka yhdistää perheenjäseniä ja läheisiä ihmisiä ja heidän elämiään toisiinsa, ja nyt täytyy säikeiden löytää uusi muoto. Ei täyttääkseen sitä, mikä on jäänyt tyhjäksi, sillä kenenkään paikkaa ei voi koskaan täyttää eikä varsinkaan rakkaan ihmisen, vaan mahdollistaakseen jäljelle jääneiden jatkamisen eteen päin. Kuolema ei kysy sopivaa hetkeä eikä paikkaa, se tulee aina kun sitä vähiten toivoisi. Tätä on vaikea aikuistenkaan ymmärtää, puhumattakaan lapsista. Viikonlopun vaikeimpiin hetkiin ovat kuulu

Vohvelia raudalla. Onko mitään kodikkaampaa, kuin perjantai-illan vohvelikestit? Posket ulkoilusta punoittaen ja mahat luistelusta kurnien lapset istuvat pöydän ääressä ja hakkaavat haarukallaan rytmikkäästi pöytää: vohvelia, vohvelia (paitsi kuopus, joka toistelee: pizza, pizza, hänelle mikä tahansa herkku on pizzaa). Vohvelit hävisivät parempiin suihin muutamassa hetkessä. Yhtäkkiä tajusin, että sama taikinamäärä, joka jossain elämänvaiheessa aiheutti vinon pinon vohveleita lautaselle, riitti juuri ja juuri ruokkimaan vohvelinnälkäiset suut. Eikä yhtään jäänyt tarjoilulautaselle hetkeksikään pyörimään, vaan suoraan raudalta siirtyivät syötäväksi. Siinä se konkretisoituu, perheen kasvaminen nimittäin, ruokapöydän ääressä. Se määrä mikä aiemmin riitti mainiosti ja jäi vielä yli, on nyt juuri ja juuri sopiva määrä tai sitten vain pieni osa tarvittavasta. Meidän perheen perusruoka, pasta tomaattikastikkeella, on toiminut hyvänä perhekoon kasvamisen mittarina, ja erityisesti tom

Pilvien yllä.   Sen voi laukaista jokin ajatus, tuoksu tai ääni, kuten lentokoneen jylinä, tai sitten uutisten katsominen Rai1-kanavalta. Mutta jostakin se aina syntyy ja jossakin vaiheessa se aina iskee Suomeen kotiutumisen jälkeen: reissukaipuu. Eilen se iski, aurinkoisena talvipäivänä kun ulkoilimme kotipihalla ja kiipeilimme etupihalle muodostuneen jättimäisen lumikasan päällä. Aurinko häikäisi ja taivas oli lähes pilvetön, ja lumikasan leikkikeittiössä valmistui pizza. Jostakin kantautui pakokaasun hajua, ehkä se tuli päätiellä ohiajavista valtavista aurausautoista, ja siitä tuli mieleen talvisen Rooman kylmänkostea, savunsekainen tuoksu. Olen jo aikaa sitten tottunut siihen, tunteeseen että aina kaipaa jonnekin. Jos ollaan Suomessa, niin Italiaan, ja pitkillä Italian-lomilla takaisin Suomeen. Se kai kuuluu jokaisen kaksikulttuurisen perheen arkeen, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Mutta voi, miten hauskaa onkaan muistella kaikkia niitä reissuja, joita Italiaan o