Loppuja ja alkuja – viimeinen eskaripäivä ja muita merkkejä ajan kulumisesta
Mekko liimautuu hikiseen ihoon. On niin lämmin, että voisi kuvitella olevansa Italiassa keskikesällä. Mutta on toukokuun loppu Suomessa, meidät on vallannut niin lämmin ja kostea ilmamassa, ettei sellaisesta osannut vielä hieman yli kaksi viikkoa sitten haaveillakaan. Eskarin ovella ilma hautoo kuumuuttaan, ja kun katsoo pihalle, ilma väreilee kuin aavikolla. Ovi on kiinni, eskariryhmä on vetäytynyt lepohetkelle, mutta pihan oven lasin taakse ilmestyvät oman pojan tutut kasvot. Hymyilevä suu, tummat tuikkivat tähtisilmät. Ovi aukeaa, sisällä odottaa tuttu lepohetkihämärä. Monta kertaa aiemminkin olen hakenut lapsen kesken lepohetken, sillä hän on ryhmästä ainoa joka haetaan kolmesti viikossa heti eskaripäivän jälkeen kotiin. Loppukeväästä lepohetket ovat jääneet, kun ryhmää on kuulemma ollut niin vaikeaa saada rauhoittumaan unille. Tänään lapset kuitenkin lepäävät, mutta oma lapseni tietää tottuneesti tulla yhdeltä ovelle. Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä kuitenkaan ole. Tämä on vi