Mustikkapasta

Kello on viisi aamulla, joulukuun 20.päivän aamu ei ole vielä lähelläkään valkenemistaan. Herätyskellon ääni kiirii läpi jouluvalohämyisen makuuhuoneen. On aika nousta ja suunnata Tallinnan-laivalle, joka lähtee kello 8.  Sammutamme jouluvalot ja jätämme lumen peittämän kotipihan taaksemme. Laiva lähtee etuajassa, ja jo ennen kymmentä olemme Tallinnassa. Talvinen automatka kohti Roomaa voi alkaa. Via Baltica talvella - joulutonttu ja muut joulukoristeet mukana. Tämä ei ole ensimmäinen Rooman-matkamme autolla, vaan suurinpiirtein kahdeskymmenesneljäs tai -viides. Lukua on enää mahdoton pitää.  Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ajamme Via Balticaa talvikeleillä. Aikaisemmilla talviautoreissuilla eli noin kymmenen vuotta sitten ajoimme vielä laivalla Saksaan.  Pari Itämerellä koettua talvimyrskyä ja kymmenkunta onnistunutta kesäista Via Baltican ajoa myöhemmin uskallamme ja haluamme kokeilla Via Balticaa talvella. Alku ei ollut lupaava. Alunperin matkaan piti lähteä neljä päivää aiemmi

 Urut kajahtavat soimaan, se kuulostaa aina yhtä mahtavalta. Vaikka istunkin pienen lähikirkon puupenkillä eikä akustiikka ja tila vedä vertoja suurkirkoille. Silti tuntuu syvällä sisimmässä saakka, tuo urkujen tuttuakin tutumpi kajahdus. Jo syttyy valot tuhannet, ryhdymme laulamaan, minä, mieheni, kolme lastamme, kaksi ystäväämme ja koko saliin kokoontunut kirkkokansa. On alkamassa kauneimmat joululaulut ja joulukuvaelma. Kaikki eivät toki laula, monet vain kuuntelevat, mutta yllättävän moni myös laittaa koko laulutaitonsa peliin. Niin teen myös minä. Kirkkoveisuu tulee minulta selkäytimestä, se on kasvanut sinne kiinni. Pysyn aika hyvin melodiassa mukana, ääneni on kirkas ja kirkkomusiikille ominainen rytmitön, laahaava sointu tulee minulta kuin itsestään.  Tiellä ken vaeltaa - kaltaisten aavituksen rytmihtelevän laulun kohdalla taitan yhä vieläkin sujuvasti rytmin pois ja laulan pienet kompit tasaisiksi.  Se tulee ulkomuistista, ja yhtä lailla ulkomuistista tulevat joululaulujen san

Helsingissä on viime viikkoina satanut lunta urakalla. Monin paikoin lunta on tällä hetkellä enemmän täällä kuin Lapissa. Ja elämme vasta joulukuun puoliväliä! Tämä talvi on ollut tähän mennessä unelmien talvi: aikainen, marraskuun puolella satanut pysyvä lumi, säännöllisiä lumisateita, ei juuri ollenkaan loskakelejä ja vesisateita. Välillä pakkanen on kiristynyt enemmänkin. Tällä hetkellä mittari näyttää yhdeksää pakkasastetta.  Jo viikon, parin ajan on päässyt hiihtämään, luistelukenttiä jäädytellään. Näyttää siltä, että toistuu sama kuin viime talvena, unelmien lumitalvi sekin, eli että luistelemaan pääsee jo ennen joulua. Ihanaa, mahtavaa, täydellistä. Ylisanat loppuvat kun alkutalvea kuvailee.  Maisema ikkunasta ikituiskun aikaan. Juuri tällainen kuuluu talven olla näillä leveysasteilla. Lumi vie pois pimeyden marraskuussa ja valaisee toivottavasti helmi-maaliskuuhun saakka. Ei tätä pimeyttä muuten kestä.  Tällä hetkellä eletään talven ehkä kauneinta ja mahtavinta hetkeä, ainakin

Mistä on jouluaattotunnelma tehty? Jos tätä kysyy sattumanvaraisesti joukolta suomalaisia, vastaus on kutakuinkin seuraavaa: Kynttilöistä, piparintuoksusta, jouluruuista, lumisateesta ja lumihangesta, hyasinteista ja joulutähdistä, joululauluista, kuusesta, tontuista, lahjoista, tunnelmasta.  Entä mistä konkreettisista aineksista ja ohjelmanumeroista koostuu jouluaatto? Samalta sattumanvaraiselta joukolta kysyttäessä, vastaus olisi varmaankaan jotakin seuraavanlaista: Riisipuurosta, joulupiirretyistä, joulusaunasta, jouluateriasta, kodin joka huoneeseen sytytetyistä kynttilöistä, odotuksesta, kuusen alle ilmestyneistä lahjoista, uusista lahjayöpaidoista, yömyöhään jatkuneista lautapeleistä perheenjäsenten kanssa. Ainakin meidän perheessämme jouluaatto koostuu täsmälleen näistä asioista. Olen omaksunut nämä asiat lapsuuteni jouluista ja siirtänyt ne lähes identtisinä omille lapsilleni luomiini jouluaattoihin.  Italiasta olemme ottaneet mukaan seimen (joita kodissamme on jouluaikaan usea

 Joulukuu! Taas se on täällä, yhtäkkiä, odottamatta ja niin nopeasti, että tuskin on kesän päättymistä vielä ehtinyt tajuta.  Uhkaavasti näyttää yhä selkeämmältä se, mitä vanhat ihmiset aina toistelevat: mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin menee aika. Kevät, kesä, syksy, ne vaihtuvat talveksi ennen kuin ehtii kunnolla välissä hengähtää, vuodet sekoittuvat vuosikymmeniksi ja lopulta muuttuvat kaukaisiksi nuoruusvuosiksi, keski-iäksi ja vanhuuden päiviksi.  Ajan nopeudesta kirjoittaminen tuntuu jopa niin tunnetulta kliseeltä, että tekee äkkiä mieli siirtyä toiseen aiheeseen.  Riippumatta siitä, kuinka nopealta ajan kuluminen on syksyn kuukausina tuntunut, joulukuun ensimmäinen on nyt täällä. On kalenterien aukaisun aika.  Ostimme ensimmäiset joulukalenterit perheeseen jo ainakin kuukausi sitten. Silloin pojilla oli selkeä toiveteemansa, jonka mukaisen kalenterin he ehdottomasti halusivat. Mieheni pulitti siitä kipeät 44 euroa ja piilotti kalenterin visusti vaatekaapin uumeniin odottam