Mustikkapasta

 Tässä sitä taas ollaan, uusien vaatteiden kasan edessä. Olen polkenut kaupunginosasta toiseen hakeakseni vaatteita, joita ostan Facebookin kirpputoriryhmistä: villapaitoja, villatakkeja, villasukkia, housuja, t-paitoja, mekkoja, kaikkea löytyy. Tänään ostin mekon ja pipon, housutkin. Pelkästään tänä syksynä olen ostanut jo kolme villapaitaa tai -takkia, kaksi mekkoa, yhdet lenkkarit, yhden t-paidan ja yhden lämpimän pipon, yhden takin ja yhdet toppahousut (lapsille) näistä kierrätysryhmistä. Uutena olen ostanut vain yhdet kengät (paljasjalkakengät talveksi, nykykriteerieni mukaan tuikitärkeä ostos, villakaulurin mökkipaikkakunnan kaupasta ja  toppatakin lapselle, koska en käytettynä sopivaa ja lapsen hyväksymää ajoissa eli ilmojen jo kylmettyä löytänyt.  Uusia käytettyjä villapaitoja talven varalle. Silti uusien, vaikkakin käytettyjen, vaatteiden määrä on vaikuttava ja monella mittapuulla mitaten myös täysin tarpeeton. Lämpimien villavaatteiden ostoa en laske turhaksi vaan osaksi vara

Lämpö lyö lempeänä vastaan, kun avaan saunan oven. Ylälauteilla on kuuma, niin kuuma että polvet on löylyn heittämisen jälkeen vedettävä koukkuun ja laskettava pää alas.  Ihana, ihana lämpö!  Kun ilma syksyn edetessä kylmenee ja kesän helteet alkavat olla yhä kaukaisempi muisto, kaipaus lämpöön kasvaa. Onneksi suomalaisen ei tarvitse etelänmatkalle lämmön tähden laittautua, onhan meillä sauna. Harmillisen usein kyse on sähkösaunasta, joka näinä aikoina on muuttunut kalliiksi ylellisyydeksi. Maailman kuohuntojen aiheuttama energiakriisi ja omituisesti rakennettu yhteys ukrainalaisten auttamisen ja eurooppalaisten sähkönsäästämisen välille on aiheuttanut sen, että sähkösauna lämpiää yhä harvemmassa niemessä ja notkelmassa.  Kun jokainen saunakerta maksaa viisi euroa (tällaisen laskelman jostakin olen nähnyt), alkaa tosissaan miettiä, milloin ja kuinka usein sähkösaunan viitsii lämmittää.  Puusaunan kanssa ainoa raja saunan lämmittämiselle on puun saatavuus. Puutakaan ei toki pidä tuhlata

Viime viikolla olin astumassa paikallisjunaan, kun selässä sävähti kipu. Kun pääsin junan penkille, se vain paheni. Olin jo ehtinyt armeliaasti unohtaa, mitä se on, alituinen kipu alaselässä.  Sitten katsoin kenkiäni: korkeakorkoiset syyssaappaat, hienot kuin mitkä mutta voi sentään, tämäkö niiden käytöstä on hinta! Olin kävellyt päivän niillä, eikä näköjään muuta tarvittu selän vihoittelun paluuseen. Kotona aivastellessa puukko kääntyi jälleen alaselässä. Mitähän yöunista tulisi, olisiko se kivuliasta kääntyilyä taas? Tuolilla istuen ja varovasti selkää taivuttaen sain lopulta kengät uudelleen jalkaani, kun tuli aika lähteä iltakävelylle koiran kanssa. Tällä kertaa valitsin ne kengät, jotka olen viime kuukausina useimmiten valinnut: paljasjalkakengät.  Päivällä tapahtunut työkeikka oli kolmas kerta syksyn aikana, kun erehdyin pistämään jalkaan muut kuin paljasjalkakengät. Ja joka kerta lopputulos on ollut sama: selkäkipujen palaaminen ja paheneminen.  Joko vihdoin näen ja uskon, että

Tuuli pyörittelee keltaisia lehtiä, suuri osa vielä puussa kiinni olevia, ryöpsähtelee puuskissa, reuhtoo ja repii irti. Ja ennen kuin olen huomannutkaan, on taas syksy. Valo vähenee, taas. Taas uusi syksy, jo kolmas sen jälkeen kun hulluus on vuoden 2020 kevään jälkeen päässyt valloilleen maailmassa.  Ja jo vuosi on kulunut siitä, kun edellisen kerran huomasin valon vähenemisen. Silloin se suorastaan sammui, hävisi hetkeksi kokonaan, imeytyi pimeyteen joka sokaisi olemassaolollaan ja sillä, että tuli niin hirvittävän lähelle.  Silta syksyisessä auringonpaisteessa. Kollektiivisen hulluuden lisäksi oma henkilökohtainen elämäni on joutunut hullunmyllyyn, joka on temmannut mukaansa ja jopa uhannut peittää alleen sen hirvittävän seikan, että olemme lähipiirissämme menettäneet yhden jäsenen, lapsen.  Tragedia jonka olisi ajatellut yhdistävän, lähentävän ja peittävän alleen menneet kaunat, riidat ja erimielisyydet, toimikin päinvastaisella tavalla. Se on riistänyt meiltä paitsi yhden jäsenen

 Unesta sakea pimeys on ensimmäinen asia, jonka näen, kun avaan silmäni. Äiti, pimeyden keskeltä kuuluu, toistamiseen. Pimeyden muuttuessa hämäräksi erotan hahmon sängyn vieressä, kuopuksen joka on noussut istumaan omassa sängyssään. Olen varmaan taas kipeä, lapsi kuiskaa. Hapuilen lapsen otsaa, kättä: tulikuumia. Nousen hakemaan kuumemittaria, samoin tein kuumelääkettäkin. Ihon kuumuus jo on kertonut, että sitä tarvitaan. Mittari näyttää lopulta lukemia 39.9. Kun yölamppu on jälleen sammutettu ja kuumepotilas nukahtanut lääkkeenoton jälkeen levottomaan, tukkoisen hengityksen rytmittämään uneen, makaan valveilla vielä pitkään. Suola-aromadiffuuseri on tärkeä väline kodissamme näinä flunssaisina päivinä: se helpottaa hengitystieoireita ja avaa tukkoista hengitystä. Ensinnäkin kuuntelen lapsen hengitystä, kokeilen otsaa ja kättä, tunnustelen milloin kuume alkaa laskea. Onhan sen alettava, sen täytyy, voi kunpa se pian jo laskisi. Jokaisen vanhemman pelko, vakavan sairauden pelko lymyää t