Mustikkapasta

Kohta vuoden ajan olen kirjoittanut blogikirjoituksiani pääasiassa aamucappuccinon ääressä istuen. Alkuvuoden aikomukseni aloittaa luovan kirjoittamisen harjoittelu blogin avulla, tajunnanvirtatekniikalla, muotoutui heti alussa aamukirjoittamiseksi, luovaksi rutiiniksi ennen kotiäidin velvollisuuksiin sukeltamista, omaksi aamukahvihetkeksi. (Lue vuoden ensimmäinen postaus täältä)

Milloin olen kirjoittanut kirkkaassa aamuauringonpaisteessa kodin terassilla (Hellepäivän aamu), milloin synkkääkin synkemmässä syyssäässä (Vuoden harmain aamu). Mutta lähes aina aamulla, cappuccinoa juodessa.

Hassua kyllä, vain silloin kun olen ollut Italiassa, cappuccinojen luvatussa maassa, en ole kovinkaan usein pystynyt kirjoittamaan aamuisin. En nytkään, tämän vuoden neljännellä Rooman-reissulla. Täällä aamut ovat erilaisia, niissä on toinen rutiini. Yleensä täällä juon aamukahvini kahvilassa, ja aamumme alkavat muutenkin vauhdikkaasti. Kun ulkona paistaa aurinko ja kaupunki kutsuu, ei viitsi jäädä kov…

Tapaninpäivän iltana kodissamme vallitsi täydellinen hiljaisuus. Lapset nukkuivat, olimme laittaneet heidät aikaisin sänkyyn sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys lentokentälle lähtöä varten.

Oli viimeisen jouluiltahetkeni vuoro. Sammutin joulukuusesta italialaiset vilkkuvalot ja jätin suomalaiset kuusenkynttilät palamaan. Join viimeisen kupin karpaloglögiä, luin viimeisen luvun Charles DickensinJoulutarinasta ja laskin kirjan pöydälle, loin viimeisen katseen olohuoneen seimiastelmaamme, tänä vuonna surullisen tyhjänä pysyneeseen. Sen hahmot ovat kadonneet jonnekin varaston perukoille, niin paimenet, tietäjät, Maria, Joosef kuin Jeesus-lapsi. Onneksi matkustamme huomenna Roomaan, ajattelin, ja pääsemme piazza  Navonan joulutorille, sieltä niitä löytyy samoin kuin mistä tahansa marketista. Niine ajatuksineni sammutin viimeisetkin kuusenvalot ja kävin yöpuulle.

Nukuin levottomasti vartin yli neljään eli herätyskellon soittoon asti. Viideltä oli lasten herätys, puoli kuudelta tak…

Mieleeni on vuosien takaa jäänyt eräs Tapaninpäivän aamu. Vietimme joulun sedän luona Oravissa, olin ehkä yhdentoista tai kahdentoista vanha, jos sitäkään. Tapaninpäivän aamuna aikaisin läksimme saunomaan, sisko, täti ja serkku. Naisporukalla kävelimme aamuhämärässä kohti sukulaisen saunaa, lumi narskui askeleiden alla samalla kun kajo taivaanrannassa voimistui hiljalleen vahvemmaksi valoksi.

Saunoimme poskemme ja ihomme punaisiksi, sen jälkeen pukuhuoneessa katselin kuinka serkku laittoi iholleen tuoksuvaa kosteusvoidetta, varmaan ulkomailta asti ostettua, ja sitä sain kokeilla minäkin. Kuinka se tuoksuikaan!

Sitten kävelimme takaisin sedän talolle, oli jo aivan valoisaa ja vaaleaa, päivä oli valjennut. Se oli elämäni ensimmäinen Tapaninaamun sauna. Siitä lähtien olen halunnut saunoa Tapaninpäivän aamuna, perinneihminen kun olen. Sain nimittäin tietää, että Tapaninaamun sauna on juuri sitä, vanhaa perinnettä. Savossa oli ennen vanhaan tapana käydä lämmittämässä naapurin sauna tapani…