Mustikkapasta

Leïla SlimaninAdèle on tullut useaan otteeseen vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tähän mennessä olen vältellyt romaanin lainaamista, vaikka esikoisteos kyseessä onkin, sillä sen aihe tuo helposti mieleen kevyet seksifantasiakirjat: naisen pakkomielteinen halu. Kirjan avatessa silmä osuu melkein väkisin johonkin sen lukuisista seksikohtauksista, joten ensisilmäyksellä se tuntuu olevan enemmänkin viihdeosastoa.

Mutta kun tarkemmin katsoo ja lukee, huomaakin ettei seksikohtauksissa ole mitään viihteellistä, ei edes aistillista, ei mitään minkä tarkoitus olisi tuottaa nautintoa. Niitä lukiessa alkaa melkein kuvottaa, ellei satu pitämään rikkirepimisestä, riekaleisesta vulvasta ja halusta tulla kourituksi sisuskaluja myöten. Edes päähenkilö, miehen luota miehen luo kiertävä Adèle, ei nauti. Hän virtsaa jälkeenpäin verta ja ulvoo tuskasta. Ei tämä reginaosastoa olekaan.

Kirja kertoo surullisesta, tyhjästä, kylmästä ja sairaasta naisesta, jonka sairauden nimi on seksiriippuvuus. Adèlella…

Olen aina ollut ihan varma, että sinä tulet ottamaan ulkomaalaisen miehen, eräs sukulaiseni sanoi minulle kerran. Oli hauskaa, että hän oli nähnyt asian niin, varmaankin siinä oli aina ollut vinha perä ja ihan oikeassahan hän lopulta olikin. Jaan elämäni ulkomaalaisen miehen kanssani, jaan ajatukseni ja vuoteeni, mutta on yksi asia jota ei ole koskaan mahdollista hänen kanssaan jakaa: itsenäisyyspäivän merkitys. 

Kun tutustuin tulevaan mieheeni, olin aikamoinen patriootti, sanan hyvässä merkityksessä, olin ollut pienestä pitäen ja olen sitä vieläkin. Jo alakouluikäisenä kirjoittelin haikeita tarinoita isien sotaanlähdöstä ja perheistä, jotka jäivät kotiportaille itkemään. Sota-ajat saivat minut itkemään, en voinut lakata lukemasta aihetta käsitteleviä kirjoja. Lukiossa sotahistoria oli mieliaiheitani.

Olen aina ollut suomalainen isolla S:llä. Arvostan sotasukupolvea, liikutun itsenäisyyspäivän paraatissa, Tuntematonta sotilasta katsoessani ja jopa aivan tavallista Talvisodasta kertov…

Joulukuun kolmas, elämäni vedenjakaja, se oli taas eilen täällä. Pimeä aamu, hitaasti vaaleneva päivä, vähän ulkoilua lasten kanssa, arjen  rutiineja, sitten taas pimeys. Tuikitavallinen, toistensa kaltainen talvipäivä.

Kolmetoista vuotta sitten päivässä ei ollut mitään tuikitavallista. Siitä tuli isäni kuolinpäivä. Se kaikki oli ollut ilmassa ja nähtävillä jo kauan, pahaenteinen tumma läikkä isän otsassa, hoitojaksot sairaalassa, nopeasti tapahtunut kuihtuminen ja väsymys, outo haju hänen makuuhuoneessaan, kuoleman haju, tajusin sen vasta jälkikäteen, ja kun sen kerran oppii tuntemaan sen muistaa aina. Mutta silloin kun vielä oli aikaa nähdä ja tajuta, sokeutuneilla silmilläni en nähnyt mitään, vain sen minkä halusin nähdä. Eikä kukaan halua nähdä kuolemaa.

Meillä kotona on yhä leivinuunin päällä yksinäinen muoviruusu. En ole muovikukkien ystävä,  parempana pidän eläviä, mutta tätä kukkaa en osaa heittää pois. Minun oli tarkoitus viedä se isälle kolmetoista vuotta sitten sairaalaan.…

Oli aika, jolloin Mustikkapasta oli ravitsemusaiheiden kyllästämä blogi. Jaksoin kirjoittaa terveellisestä ruuasta, ruuan vaikutuksista terveyteen ja lisäaineettomista valinnoista loputtomiin.

Sitten alkoi tökkiä. Huomasin, että ravitsemuksesta oli tullut somen pahimpia taistelukenttiä, aihepiiri jossa korostui moni somen huono puoli: omasta näkemyksestä pidetään kiinni kuin se oli Jumalan sanaa, toisten mielipiteet ei oo mittään, ja jos sittenkin jotain niin suorastaan vaaraksi itselle ja muille.

Monesti ravitsemususko lähentelee oikeaa uskontoa. On opinkappaleita, joita noudatetaan ja niistä poikkeaminen tuottaa huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä; apua, söin leivän, pavun, väärin ruokitun pihvin tai maan alla kasvaneen vihanneksen, karrageenia tai kovaa rasvaa. Mitä kenenkin syntilista kieltää.

En sano, etteikö terveellinen syöminen olisi hyväksi. Mutta se mikä on terveellistä, vaihtelee ravitsemususkovaisten ja ravitsemusasiantuntijoiden kesken niin paljon, että tavallinen ruokaili…

Eilen illalla luin vuoden 98. kirjan, Soili Pohjalaisen Valuvian. Kirjasin luettujen listaan uuden nimekkeen ja tajusin, että ihan kohta tulee sata täyteen. Ja koska vuotta on vielä jäljellä, tulen pääsemään ainakin parilla, kolmella kirjalla yli sadan. Jos nimittäin normaali lukutahti säilyy joulusta ja jouluhössötyksestä huolimatta.

Tänään voi olla, että lukemiset jäävät vähemmälle. Nimittäin aamulla herätessä verhojen takaa pilkisti jotain outoa, jotain joka enteili loistavaa ulkoilupäivää. Vallitsi yhtä outo hiljaisuus, pehmeä ja kylmä, eikä sitä rikkonut edes aamupiirrettyjen ääni olohuoneesta. Piti oikein tarkistaa kellosta, olisiko sellainen ihme päässyt tapahtumaan että olisimme kaikki nukkuneet yli yhdeksään. Ei tietenkään ollut, kello oli se tavanomainen vähän yli kahdeksan.

Outo valo kajasti ulkoa siksi, että siellä oli lunta. Ohut, hädin tuskin maata peittävä kerros, mutta silti riittävä hohtamaan valoa, poistamaan säkkipimeyden ja tunkeutumaan verhojen raosta sisään. Ja …