Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Joulun (sivu)poluilla joulun taikaa etsimässä

Kuva
Nyt eletään joulupolkujen aikaa. Tähän mennessä olemme osallistuneet kahteen, Villa Elfvikin ja Nuuksion pohjoisen portin joulupolkuihin. Ensi sunnuntaina olisi Seurasaaren joulupolku, sinne vetävät vähän jo perinteetkin tai ainakin muistot.

Villa Elfvikin joulupolulla kaksi viikkoa sitten sattui sellainen mäihä, että oli pakkanen ja lunta hieman maassa, joten tunnelma oli ensiluokkainen. Viime viikonloppuna Nuuksiossa lunta ei ollut mutta aurinko sentään yritti paistaa ja vuorokausia jatkunut sade piti hetken aikaa taukoa, aikamoinen tuuri sekin näiden synkkien helsinkiläisten nykytalvien keskellä.

Löytyikö poluilta joulun taikaa ja tunnelmaa? Tunnelmaa ainakin yllin kyllin, lyhdyt puiden oksilla, tonttujen punaiset lakit, lasten ilo ja into, glögin ja piparin ja riisipuuron tuoksu. Joulun taiasta en niin tiedä, kun en ole koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä sillä tarkoitetaan. Luulen vahvasti, että taika-sanan taakse piilotetaan kaikki se, mitä joulusta ei voi sanoa ääneen jos halu…

Leïla Slimani: Adèle - Pakkomielteinen halu jättää kylmäksi

Kuva
Leïla SlimaninAdèle on tullut useaan otteeseen vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tähän mennessä olen vältellyt romaanin lainaamista, vaikka esikoisteos kyseessä onkin, sillä sen aihe tuo helposti mieleen kevyet seksifantasiakirjat: naisen pakkomielteinen halu. Kirjan avatessa silmä osuu melkein väkisin johonkin sen lukuisista seksikohtauksista, joten ensisilmäyksellä se tuntuu olevan enemmänkin viihdeosastoa.

Mutta kun tarkemmin katsoo ja lukee, huomaakin ettei seksikohtauksissa ole mitään viihteellistä, ei edes aistillista, ei mitään minkä tarkoitus olisi tuottaa nautintoa. Niitä lukiessa alkaa melkein kuvottaa, ellei satu pitämään rikkirepimisestä, riekaleisesta vulvasta ja halusta tulla kourituksi sisuskaluja myöten. Edes päähenkilö, miehen luota miehen luo kiertävä Adèle, ei nauti. Hän virtsaa jälkeenpäin verta ja ulvoo tuskasta. Ei tämä reginaosastoa olekaan.

Kirja kertoo surullisesta, tyhjästä, kylmästä ja sairaasta naisesta, jonka sairauden nimi on seksiriippuvuus. Adèlella…

Kaksikulttuurisesti yhdessä, onnellisesti Suomessa

Kuva
Olen aina ollut ihan varma, että sinä tulet ottamaan ulkomaalaisen miehen, eräs sukulaiseni sanoi minulle kerran. Oli hauskaa, että hän oli nähnyt asian niin, varmaankin siinä oli aina ollut vinha perä ja ihan oikeassahan hän lopulta olikin. Jaan elämäni ulkomaalaisen miehen kanssani, jaan ajatukseni ja vuoteeni, mutta on yksi asia jota ei ole koskaan mahdollista hänen kanssaan jakaa: itsenäisyyspäivän merkitys. 

Kun tutustuin tulevaan mieheeni, olin aikamoinen patriootti, sanan hyvässä merkityksessä, olin ollut pienestä pitäen ja olen sitä vieläkin. Jo alakouluikäisenä kirjoittelin haikeita tarinoita isien sotaanlähdöstä ja perheistä, jotka jäivät kotiportaille itkemään. Sota-ajat saivat minut itkemään, en voinut lakata lukemasta aihetta käsitteleviä kirjoja. Lukiossa sotahistoria oli mieliaiheitani.

Olen aina ollut suomalainen isolla S:llä. Arvostan sotasukupolvea, liikutun itsenäisyyspäivän paraatissa, Tuntematonta sotilasta katsoessani ja jopa aivan tavallista Talvisodasta kertov…

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Kuva
Joulukuun kolmas, elämäni vedenjakaja, se oli taas eilen täällä. Pimeä aamu, hitaasti vaaleneva päivä, vähän ulkoilua lasten kanssa, arjen  rutiineja, sitten taas pimeys. Tuikitavallinen, toistensa kaltainen talvipäivä.

Kolmetoista vuotta sitten päivässä ei ollut mitään tuikitavallista. Siitä tuli isäni kuolinpäivä. Se kaikki oli ollut ilmassa ja nähtävillä jo kauan, pahaenteinen tumma läikkä isän otsassa, hoitojaksot sairaalassa, nopeasti tapahtunut kuihtuminen ja väsymys, outo haju hänen makuuhuoneessaan, kuoleman haju, tajusin sen vasta jälkikäteen, ja kun sen kerran oppii tuntemaan sen muistaa aina. Mutta silloin kun vielä oli aikaa nähdä ja tajuta, sokeutuneilla silmilläni en nähnyt mitään, vain sen minkä halusin nähdä. Eikä kukaan halua nähdä kuolemaa.

Meillä kotona on yhä leivinuunin päällä yksinäinen muoviruusu. En ole muovikukkien ystävä,  parempana pidän eläviä, mutta tätä kukkaa en osaa heittää pois. Minun oli tarkoitus viedä se isälle kolmetoista vuotta sitten sairaalaan.…

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Kuva
Oli aika, jolloin Mustikkapasta oli ravitsemusaiheiden kyllästämä blogi. Jaksoin kirjoittaa terveellisestä ruuasta, ruuan vaikutuksista terveyteen ja lisäaineettomista valinnoista loputtomiin.

Sitten alkoi tökkiä. Huomasin, että ravitsemuksesta oli tullut somen pahimpia taistelukenttiä, aihepiiri jossa korostui moni somen huono puoli: omasta näkemyksestä pidetään kiinni kuin se oli Jumalan sanaa, toisten mielipiteet ei oo mittään, ja jos sittenkin jotain niin suorastaan vaaraksi itselle ja muille.

Monesti ravitsemususko lähentelee oikeaa uskontoa. On opinkappaleita, joita noudatetaan ja niistä poikkeaminen tuottaa huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä; apua, söin leivän, pavun, väärin ruokitun pihvin tai maan alla kasvaneen vihanneksen, karrageenia tai kovaa rasvaa. Mitä kenenkin syntilista kieltää.

En sano, etteikö terveellinen syöminen olisi hyväksi. Mutta se mikä on terveellistä, vaihtelee ravitsemususkovaisten ja ravitsemusasiantuntijoiden kesken niin paljon, että tavallinen ruokaili…

Minulla on kolme pientä lasta ja luen yli sata kirjaa vuodessa. Miten sen teen?

Kuva
Eilen illalla luin vuoden 98. kirjan, Soili Pohjalaisen Valuvian. Kirjasin luettujen listaan uuden nimekkeen ja tajusin, että ihan kohta tulee sata täyteen. Ja koska vuotta on vielä jäljellä, tulen pääsemään ainakin parilla, kolmella kirjalla yli sadan. Jos nimittäin normaali lukutahti säilyy joulusta ja jouluhössötyksestä huolimatta.

Tänään voi olla, että lukemiset jäävät vähemmälle. Nimittäin aamulla herätessä verhojen takaa pilkisti jotain outoa, jotain joka enteili loistavaa ulkoilupäivää. Vallitsi yhtä outo hiljaisuus, pehmeä ja kylmä, eikä sitä rikkonut edes aamupiirrettyjen ääni olohuoneesta. Piti oikein tarkistaa kellosta, olisiko sellainen ihme päässyt tapahtumaan että olisimme kaikki nukkuneet yli yhdeksään. Ei tietenkään ollut, kello oli se tavanomainen vähän yli kahdeksan.

Outo valo kajasti ulkoa siksi, että siellä oli lunta. Ohut, hädin tuskin maata peittävä kerros, mutta silti riittävä hohtamaan valoa, poistamaan säkkipimeyden ja tunkeutumaan verhojen raosta sisään. Ja …

Katja Kärki: Jumalan huone. Heikot, vahvat naiset synnin ja sallitun puristuksessa

Kuva
Lestadiolaisaiheisia romaaneja on viime vuosina tullut melkein liukuhihnalta. Suuri buumi alkoi Pauliina Rauhalan eteerisestä Taivaslaulusta, jossa joka toinen lause on kuin suoraan runokirjan sivulta. Sen jälkeen on ilmestyneistä olen lukenut myös Essi Ihosen Ainoan taivaan,Tarja Leinosen Koti koivun alla -teoksen sekä Suvi Ratilan Matkaystävän, josta lavea arvostelu täällä.

Ja nyt Katja KärjenJumalan huone. Kun kuulin Kärjen teoksesta, olin juuri lukenut Matkaystävän, ja ajattelin että ei, ei enää näitä, tämän aihepiirin kirjoja ei enää pysty lukemaan. Yliannostus uhkasi, vaikka minusta koko ajan tuntuikin, ettei kaikkia näkökulmia ole aiheesta vieläkään esitetty, että jotain tärkeää on jäänyt huomiotta.

Nyt sitten Jumalan huone osui silmään kirjaston bestseller-osastolla ja pakkohan siihen oli tarttua. Ja onneksi tartuinkin! Kirjassa on yli 450 sivua, mutta luin sen kahdessa osassa, ensimmäiset 300 sivua ensimmäisenä iltana ja loput seuraavana. Sitä ei ollut malttaa jättää kesken.

Vedensäästöviikonloppu ja romantiikkaa paskaämpärin äärellä

Kuva
Montako litraa vettä kuluu, kun vetää wc-pöntön? Entä kun pesee käsin kauramaidon lämmitykseen käytetyn kattilan? Huuhtelee espressopannun? Onko niin pikaista suihkua olemassakaan, että selviäisi viidellä litralla? Ja miten sitä on joskus ollut niin hullu, että on jättänyt veden juoksemaan sillä aikaa kun saippuoi kädet?

Näitä kysymyksiä olemme joutuneet viime aikoina pohtimaan perheessämme. Kaikki alkoi reilu viikko sitten, kun wc-pöntön vesiraja rupesi vessaa vetäessä uhkaavasti nousemaan, ja yhtä uhkaavan hitaasti se sitten laski. Eikä lopulta enää oikein laskenut. Toisin sanoen vessat vetivät huonosti.

Sitten keittiön lavuaari alkoi keräännyttää vettä. Kylpyhuoneen viemärissä pulputtaa. Haiskahti siltä, että meillä oli viemäriongelma.

Tottuneesti laskimme vedenkäyttötasoamme, otimme viemäri-imukupin esiin ja aloimme syytää viemäreihin kaikenlaisia avausaineita, geelejä, rakeita, soodaa ja etikkaa, sillä kerta ei suinkaan ollut ensimmäinen. Kokemuksesta tiesimme, että näillä toime…

Sähköpotkulauta on hölmöläisen keksintö

Kuva
En enää muista alkoiko se viime keväänä vai sitä edellisenä. Kaupungilla kävellessä huomasi, että yhtäkkiä joutui katselemaan taakseen ihan uudella tavalla. Sieltä saattoi suhahtaa jotain ohitse, niin että säikähdys kävi. Tai vielä hurjempaa: alamäessä tulla vastaan, eikä tiennyt oikealtako vai vasemmalta mennä ohi.

Ne eivät olleet pyöriä, mutta liikkuivat yhtä kovaa. Niihin ei osannut varautua, koska tavallaan ne näyttivät kävelijöiltä - mutta eivät kuitenkaan olleet.

Ja sitten niitä alkoi olla lojumassa vähän joka paikassa. Keskellä jalkakäytäviä, kauppojen edessä, siellä sun täällä puistoissa ja porttikongeissa. Ahaa, näitä voi siis vuokrata ja käytellä pitkin keskustaa, jättää mihin sattuu. No jopas on jollakin tullut fantastinen liikeidea - fantastisen hölmö.

Tuosta ei voi seurata muuta kuin ongelmia, ajattelin jo silloin kun sähköpotkulautoja ensimmäisiä kertoja näin. Tuollainen vauhti yhdistettynä väkijoukossa kulkemiseen, kypärättömyyteen ja ota ja jätä -liikeideaan ei voi tar…

Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän joskus myös **tuttaa

Kuva
En ole voinut välttyä sivusilmällä seuraamasta keskustelua joka on virinnyt, kun eräs tunnettu bloggaaja tunnusti  keskusteluohjelmassaettä välillä oma lapsi vituttaa. Sitä seurasi haukkumaryöppy - miten äiti voi sanoa jotain tuollaista, miten kauhea, tunteeton äiti. Miten tuollaisella on lapsia, olisi jättänyt hankkimatta, minä ainakin yritin lastani viisi vuotta ja kun viimein sain, en ikinä hermostu lapseeni jne. jne. Tuomitsijoita on riittänyt.

Äitiys on yksi tunnetusti vapaata riistaa, mitä tulee arvosteluun, vertailuun, tuomitsemiseen ja niin ylemmyyden- kuin alemmuudentunteisiin. Teki äiti niin tai näin, aina on joku joka on valmis ilmaisemaan oman arvostelevan mielipiteensä. Somessa tämän kaiken voi vielä nostaa potenssiin kymmenen.

Jos olen jotain somemaailmasta oppinut niin sen, että siellä kestääkseen on kasvatettava hyvä ja vahva suojakuori kielteisten kommenttien ja kimaltelevan pinnan takana piilevän yleisen negatiivisuuden varalle.

Tällaista suojakuorta toki tarvitaa…