Mustikkapasta

Bar Pacetti, kantakahvilamme. Kohta vuoden ajan olen kirjoittanut blogikirjoituksiani pääasiassa aamucappuccinon ääressä istuen. Alkuvuoden aikomukseni aloittaa luovan kirjoittamisen harjoittelu blogin avulla, tajunnanvirtatekniikalla, muotoutui heti alussa aamukirjoittamiseksi, luovaksi rutiiniksi ennen kotiäidin velvollisuuksiin sukeltamista, omaksi aamukahvihetkeksi. (Lue vuoden ensimmäinen postaus  täältä ) Milloin olen kirjoittanut kirkkaassa aamuauringonpaisteessa kodin terassilla ( Hellepäivän aamu ), milloin synkkääkin synkemmässä syyssäässä ( Vuoden harmain aamu ). Mutta lähes aina aamulla, cappuccinoa juodessa. Hassua kyllä, vain silloin kun olen ollut Italiassa, cappuccinojen luvatussa maassa, en ole kovinkaan usein pystynyt kirjoittamaan aamuisin. En nytkään, tämän vuoden neljännellä Rooman-reissulla. Täällä aamut ovat erilaisia, niissä on toinen rutiini. Yleensä täällä juon aamukahvini kahvilassa, ja aamumme alkavat muutenkin vauhdikkaasti. Kun ulkona paistaa aurin

Joulukuusi piazza Venezialla. Tapaninpäivän iltana kodissamme vallitsi täydellinen hiljaisuus. Lapset nukkuivat, olimme laittaneet heidät aikaisin sänkyyn sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys lentokentälle lähtöä varten. Oli viimeisen jouluiltahetkeni vuoro. Sammutin joulukuusesta italialaiset vilkkuvalot ja jätin suomalaiset kuusenkynttilät palamaan. Join viimeisen kupin karpaloglögiä, luin viimeisen luvun Charles Dickensin Joulutarinasta ja laskin kirjan pöydälle, loin viimeisen katseen olohuoneen seimiastelmaamme, tänä vuonna surullisen tyhjänä pysyneeseen. Sen hahmot ovat kadonneet jonnekin varaston perukoille, niin paimenet, tietäjät, Maria, Joosef kuin Jeesus-lapsi. Onneksi matkustamme huomenna Roomaan, ajattelin, ja pääsemme piazza  Navonan joulutorille , sieltä niitä löytyy samoin kuin mistä tahansa marketista. Niine ajatuksineni sammutin viimeisetkin kuusenvalot ja kävin yöpuulle. Nukuin levottomasti vartin yli neljään eli herätyskellon soittoon asti. Viidelt

Rantasauna ja järvimaisema paketissa. Mieleeni on vuosien takaa jäänyt eräs Tapaninpäivän aamu. Vietimme joulun sedän luona Oravissa, olin ehkä yhdentoista tai kahdentoista vanha, jos sitäkään. Tapaninpäivän aamuna aikaisin läksimme saunomaan, sisko, täti ja serkku. Naisporukalla kävelimme aamuhämärässä kohti sukulaisen saunaa, lumi narskui askeleiden alla samalla kun kajo taivaanrannassa voimistui hiljalleen vahvemmaksi valoksi. Saunoimme poskemme ja ihomme punaisiksi, sen jälkeen pukuhuoneessa katselin kuinka serkku laittoi iholleen tuoksuvaa kosteusvoidetta, varmaan ulkomailta asti ostettua, ja sitä sain kokeilla minäkin. Kuinka se tuoksuikaan! Sitten kävelimme takaisin sedän talolle, oli jo aivan valoisaa ja vaaleaa, päivä oli valjennut. Se oli elämäni ensimmäinen Tapaninaamun sauna. Siitä lähtien olen halunnut saunoa Tapaninpäivän aamuna, perinneihminen kun olen. Sain nimittäin tietää, että Tapaninaamun sauna on juuri sitä, vanhaa perinnettä. Savossa oli ennen vanhaan tapa

Jouluaatto on täällä! Avaan silmäni. Ja muistan heti, aina. Nyt on se päivä. Nenässä tuoksuu, ilmassa väreilee, mielessä helähtää. Tämä on se tunnelma, joka vain yhtenä päivänä vuodessa on mahdollista: jouluaattoaamun hämyinen hetki. Olen tuntevinani kinkun tuoksun, vaikka emme ole kinkkua tänä vuonna paistaneetkaan. Ilmassa on jouluaaton sakeutta, sitä joka menee varpaisiin asti ja nostaa koko päivän irti kaikesta tavanomaisesta.   Tämä on se päivä, tämä on se tunne, odotettu, kaihottu, lapsuuden jouluina selkäytimeen kasvanut. Jouluaatto. Sitä jota lapset ovat odottaneet marraskuusta asti, ei, väärin sanottu, he ovat odottaneet sitä syntymäpäivästään asti, sieltä jostakin talvesta ja keväästä. Ja salaa olen odottanut itsekin, jos en nyt syntymäpäivästäni asti niin kauan kuitenkin. Odotamme, odotamme, toivomme että viikot menisivät nopeammin, pimeys taittuisi, joulu tulisi. Mutta miksi niin kiihkeästi odotamme ja toivomme, että aika kuluisi äkkiä. Mihin meillä oikein on kiire,

Karpalot ja tähtianikset kattilassa. Viime viikolla olin tutun tilanteen edessä: neljä päivää jouluun ja lahjat ostamatta. Siinä missä monet kehuvat saaneensa paketit taiteiltua sävy sävyyn sopivin käärein kiinni jo viikkoja sitten, meidän huushollissa on toinen meininki: lahjat ostetaan joustavasti ja stressittömästi viime tipassa ja paketoidaan - viimeistään aatonaattona.  En tiedä mistä tämä perinne kumpuaa, mutta en vain osaa olla lahjojen kanssa ajoissa. Mutta en myöskään onneksi koskaan stressaa asialla. Aina on tullut lahjat hankittua, tiedän että tarvitaan se yksi rykäisy, yksi ostoskerta, ja asia on hoidettu. Jos yritän ostaa lahjoja ajoissa, lähes aina käy niin että en kuitenkaan löydä koska ajattelen, että onhan tässä vielä aikaa. Roomalaista joulukuun kalenteria ( dicembre romano ) sivuten: ensimmäisenä viikkona ei huvittas enää tehdä töitä, kahtena seuraavana en yritä edes teeskennellä että huvittas, ja kaikki viikonloput ennen joulua kuluu tuloksettomassa lahjojen

Hammaslääkärin odotushuoneessa. Kotiäidin elämä on aikamoista 24/7 työtä. Pitkiä ja säännöllisiä taukoja lasten kanssa olemisesta ei tule, enkä ole vuosien varrella voinut välttyä pohtimasta, minkälaista se olisi, joka päivä yli kahdeksan tunnin erossaolo lapsista. Tulisiko sitä kotiin aina uutta leikkimis- ja lastenhuomioimistarmoa täynnä? Ikävöisinkö lapsiani, jos ei nyt alinomaa niin monta kertaa päivässä kuitenkin? Näitä pohdin, kun viime viikolla vietin sitä kuuluisaa omaa aikaa pariin otteeseen. Ensimmäiseksi edessä oli hammaslääkärikäynti , tuo epämiellyttävistä velvollisuuksista epämiellyttävimmästä päästä.  Tällä kertaa minulla oli kuitenkin uusi asenne: otin oppia kotiäitiystävästäni, joka on jo pidemmän aikaa kertonut suhtautuvansa kaikenlaisiin lääkärikäynteihin, kuten hammaslääkäriin ja luomenpoistoon, omana aikana. Lääkärinpöydällä makaaminen voimatta tai täytymättä tehdä yhtään mitään, on omaa aikaa jos mikä. Kenellekään et joudu antamaan mitään itsestäsi, et n

Tervetuloa Kaksplussan verkostoblogien joulukalenterin 19. päivän luukkuun! Olemme suomalais-italialainen perhe, joten on luontevaa että kerron postauksessa italialaisesta joulusta. Oletko koskaan ajatellut, miltä suomalainen joulunvietto näyttää "iloisemmista" maista tulevien silmissä? Nämä laahaavat, melankoliset joululaulut, tunnelmointi pimeydessä kynttilän valossa, hiljentyminen jouluenkelin tai kuusen tai kinkun ääreen, mikä kullekin joulussa tärkeintä on. Minulle, vannoutuneelle tunnelmajoulufanille ja surullisimpienkin joululaulujen rakastajalle tutustuminen italialaiseen jouluun on ollut kasvattava ja avartava asia, joskus vaikeakin, etenkin niinä jouluina jotka olemme viettäneet mieheni kotikaupungissa Roomassa. Joulutunnelmaa on ollut vaikea löytää, ja vasta vuosien totuttelun jälkeen olen alkanut hivenen tottua. Mutta on italialaisessa joulussa toki paljon hyvääkin. Me olemme yhdistäneet omaan jouluumme mielestämme parhaat puolet suomalaisesta ja italialais

Suomessa tulee poliisin tietoon vuosittain noin 3500 puolisoiden välistä väkivaltarikosta ja 1600 entisten puolisoiden välistä. Näissä rikoksissa kuolee 20-30 naista vuodessa. Suomessa noin 30 % naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa nykyisessä tai entisessä suhteessaan. Luvut löytyvät Laura Mannisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvasta esikoisromaanista Kaikki anteeksi  (WSOY 2018), tarkemmin sanottuna sen tietokirjamaisesta epilogista. Kirja on erittäin henkilökohtainen kuvaus perheväkivallasta ja persoonallisuushäiriöisen kumppanin kanssa elämisestä. Mitään ei jätetä kertomatta, lukijaa ei säästellä ja se on oikein, sillä jos joku on kokenut nämä asiat itse ja silti selvinnyt, miksi minä en kestäisi lukea niistä? Romaanin päähenkilö on nelikymppinen Laura, hyvin toimeentuleva työssäkäyvä nainen, jolla ei ole omia lapsia. Hän tapaa Mikon, komean, ihanan, kohteliaan ja rakkaudentunnustuksiin hukuttavan miehen, joka hurmaa kädenkäänteessä niin koko Lauran läh