Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Oravasta sanotaan, että se on kuin rotta mutta paremmalla maineella.
Katson ulos lumihangen peittämälle takapihalle. Siellä liikkuu jotain, joku. Se ei ole lintu, se ei ole naapurin kissa, mikä se on? Siristän silmiäni nähdäkseni tarkemmin. Rotta! Iso, vaistomaista vastenmielisyyttä herättävä eläin pitkän häntänsä kanssa. Kuin paksu kastemato häntä kiemurtelee vartalon perässä kun rotta kiertää pihanperän kompostikasat, suuntaa taloa kohti ja asettuu tottuneesti ruokailemaan lintujenruokinta-automaatin alle. Rotta, taas. Siihen näkyyn omalla pihalla ei koskaan totu.

Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten näihin aikoihin, kevättalven kynnyksellä. Koko talven ulkona oli kipittänyt rottia, ne tulivat syömään talipalloja ja maahan pudonneita siemeniä joilla ruokimme lintuja. Kun satoi lumi, rottien siimahäntäjälkiä näkyi pitkin poikin hangella. Asumme Helsingissä alueella, jossa rottaongelma oli niihin aikoihin maanvaiva, ihmiset myrkyttivät niitä eikä ollut tavatonta nähdä kuollutta rottaa pihalla tai verisiä jalanjälkivanoja seinänvierustoilla, kun myrkkyihin kuolevat rotat ottivat viimeisiä askeliaan.

Sinä talvena aloimme kuulla myös katolta rapinaa, pienten jalkojen vipellystä edestakaisin välikatossa. Sitä kuului etenkin iltaisin ja öisin, kun talo oli muuten hiljainen. Herkkäunisena heräsin siihen joskus kesken unen, avasin silmäni pimeydessä, ja sieltä se taas kuului. Kipikipikipikipi. Katolla oli juhlat.

Samoihin aikoihin eräs makuuhuoneistamme muuttui hajuhelvetiksi. Kammottavaa lemua, raadon löyhkää, eikä huoneeseen voinut enää mennä, oksetus alkoi heti. Aluksi olimme ymmällämme, mistä haju saattoi olla peräisin (vesivahinko, kosteusvaurio, mikään ei voisi haista niin kammottavalle) mutta sitten ymmärsimme, että se oli kuoleman hajua. Yksi myrkytetyistä rotista oli vetäytynyt katon ja seinän rajan rakenteisiin kuolemaan, ja siellä se nyt mätäni ja muumioitui. Tämän kuulimme myöhemmin tuholaistorjujalta. Ei ole lainkaan tavantonta että rotat tekevät sillä tavalla, ryömivät rakenteisiin ja kuolla kupsahtavat sinne, ja sitten ne pikku hiljaa mätänevät levittäen ympärilleen kuvottavaa hajua.

Meillä oli siis rotanraato seinässämme, mutta siinä vaiheessa emme sitä vielä varmaksi tienneet, oli vain haju joka voimistui ja muuttui kuvottavammaksi päivä päivältä.

Eikä se vielä riittänyt: jyrsijät alkoivat tulla vielä lähemmäs. Eräänä helmikuun päivänä, kun podimme koko perhe influenssaa vauvaa lukuunottamatta, silloin kohta neljävuotias keskimmäisemme tuli luokseni sohvalle. Olin juuri paneutunut sen pohjalle lihassärkyjeni kanssa peiton alle ajatellen, että tästä en nousisi ainakaan kahteen tuntiin, nyt kun juuri vuoden täyttänyt vauvakin oli nukahtanut päiväunille ja isommat leikkivät harmonisesti keskenään.

”Äiti”, keskimmäinen sanoi ja nyki peittoa korviltani. ”Äiti herää, ruokakaapista kuuluu ääntä!”

Kompuroin peiton alta keittiöön, ja oikeassa poika oli, siellä rapisi ja rouskui niin että melkein saattoi sielunsa silmin nähdä jyrsijäperheen ruokailemassa. Nyt ne ovat tulleet jo sisälle taloonkin! En mitenkään uskaltanut avata kaapin ovea, vaan huusin mieheni paikalle. Hänkin oli ollut lepäämässä, hänellä oli siinä vaiheessa korkea kuume ja minulla influenssa vasta alkuvaiheissa, lapset onneksi jo toipumaan päin. Miehelläni oli paksu flanellinen yöpuku yllään ja hän näytti siltä kun ei olisi peseytynyt tai katsonut peiliin viikkoon, eikä hän melkein ollutkaan.

Siinä me sitten horjuen seisoimme ja ihmettelimme tilannetta. Olimme sairaudesta heikkona ja meillä oli kaapissamme rotta joka söi pastavarastoamme.

Koputtelimme ovea, ja ääni hiljeni saman tien. Koputimme uudestaan. Hiljaisuus.
”Mitä jos se on jähmettynyt jonnekin nurkkaan paikoilleen ja hyökkää, kun avaamme?” kuiskasin. Lapset seisoivat vieressä tarkkailemassa tilannetta silmät ymmyrkäisinä. Keksimmänen tarrasi paidanhelmaani, esikoisen sormi oli eksynyt huulille ja hän pureskeli jännittyneenä sen ihoa.
”Ei, kyllä se on varmaan jo luikahtanut sinne mistä on tullutkin”, mies sanoi. ”Avataan ovi.”
”Älä!” minä estin ja olin kasvoiltani varmaan ihan maidonvalkea, sekä kuumeesta että säikähdyksestä.
”Olen lukenut, että rotat voivat joskus pudota ruokakaappiin aukosta, jonka ovat jyrsineet jostakin ylhäältä. (Luen netistä aina vaikka mitä) Sitten ne eivät pääse enää sinne mistä ovat tulleet ja kun ne tuntevat olevansa ahdistettuja, ne hyökkäävät. Emme voi ottaa riskiä, että rotta puree lapsia tai meitä.”

Mieheni kuunteli minua kuten tavallista, hän kuuntelee minua aina vaikka selittäisin miten älyttömiä teorioita tahansa, vaikka ehkä päätään pudistellen, ja niin me pidättäydyimme avaamasta ovea. Sen takana jatkui hiljaisuus. Odotimme ja mietimme, mitä tehdä. Lopulta mies raotti varovaisesti ovea. Pimeää ja hiljaista.  "En halua tällaista", sanoin miehelle ja pyysin häntä sulkemaan oven. Me olimme kipeitä, me olimme väsyneitä, meillä oli rottia ja hiiriä joka puolella. Hätistin lapset pois paikalta ja hain puhelimen kouraani, etsin netistä ensimmäisen tuholaistorjuntapalvelun numeron joka tuli vastaan ja soitin paikalle ammattilaisen.

Oravakin voi nakertaa talonrakenteita ja tulee usein lähelle taloa,
 mutta useimmat pitävät sitä vain söpönä.


Tuholaistorjuja tuli alle tunnissa, avasi ammolleen oven jonka takana jauhot ja pastat olivat koskemattomina. Vain yhtä hapankorpun palaa oli maistettu. Siellä ei ollut mitään elävää. Hän tutki kaapin ja sanoi, että rouskuttaja ei ollut voinut olla rotta. Kaapin yläosassa oli kapea rako, josta mahtuisi vain hiiri. Helpotuksen huokaus. Jos pitää valita, onko ruokakaapissa hiiri vai rotta, valitsen ilman muuta hiiren. Koko kaapin sisältö meni luonnollisesti kuitenkin roskakoriin ja edessä oli perusteellinen desinfiointikäsittely.

Nyt kun kerran olet paikalla, tulepa haistamaan meidän vierashuonettamme, sanoin tuholaistorjujalle kuvitellen, että hän muka kohtaisi sellaisen hajun ensimmäistä kertaa. Mutta asia oli hänelle läpikotaisin tuttu ja hän teki rottadiagnoosin samalla hetkellä kun astui huoneeseen. Hiiri se ei voinut olla, sillä hiirenraadot kuivuvat niin nopeasti etteivät ehdi levittää hajua. Rotanroikaleet sen sijaan mätänevät ja kuivuvat hitaasti ajan kanssa. Joskus myös isot linnut aiheuttavat samanlaista haittaa kuollessaan talon rakenteisiin.

Rotanraadon kuivumiseen menee muutamia viikkoja, ei auta muu kuin kestää, tuholaistorjuja sanoi. Sitten hajuhaitta poistuu, eikä episodista jää muuta muistoa kuin pienenpieni rotanmuumio katonrajan rakenteisiin. Monet talot, niin uudet kuin vanhat, ovat täynnä sellaisia muumioita, me ihmiset vain emme ole niistä tietoisia, varsinkaan hiiren- tai pikkulinnunmuumioista.

Jos haluaisimme päästä hajusta heti eroon, hän jatkoi, onnistuisi toki sekin. Paikalle tuotaisiin ruumiskoira paikantamaan raadon sijainti, ja sitten alettaisiin availemaan seiniä. Paljonko se kustantaa, kysyin. Helposti jopa nelinumeroinen summa, kuului vastaus. Ei puhettakaan.

Tuholaistorjuja tutki koko talon, vintin ja välikaton. Teillä on vintillä vilkas ja hyvinvoiva hiiripopulaatio papanoiden, paperisilmun ja muun revityn roinan määrästä päätellen, hän ilmoitti. Lisäksi seinässä mätänevä rotanraato ja pihalla elävien rottien aiheuttama ongelma. Perfetto!

Tuholaistorjuja vei vintille myrkyt ja asensi pihalle loukot ja jätti jälkeensä sadanviidenkymmenen euron laskun.  Palasimme peteihimme horrostamaan, eikä ajatus talossamme parhaillaan käynnissä olevasta jyrsijöiden joukkotuhosta jättänyt minua rauhaan. Olisiko sittenkin vain pitänyt hankkia kissa tai pari, niin kuin ennen vanhaan tehtiin ongelman ratkaisemiseksi?



Haju haaleni aikanaan, vipinä välikatossa väheni ja lakkasi lopulta kokonaan. Hiiriperhe oli poissa. Ihmisen yhteiselämä luontokappaleiden kanssa oli päättynyt siihen, mihin se meidän ajassamme yhä useammin päättyy: ihmisen vimmaiseen haluun hävittää läheltään kaikki, minkä kokee esteeksi omalle mukavuudenhalulleen, uhaksi omille hygieniavaatimuksilleen tai kyltymättömille lajin elinoloaluiden laajenemispyrkimyksilleen.

Olen osa sitä, minullekin oli liikaa jakaa oma kotini hiirien kanssa. Rotista puhumattakaan, niitä en talooni haluaisi elävinä enkä kuolleina, en tiedä kumpi on epämiellyttävämpi vaihtoehto. Ja toteutan tätä ihmisyyden puoltani kärsivin sydämin, tunnen myötätuntoa jopa niitä pieniä epähygieenisiä hiiriä kohtaan, jotka sotkevat vintin virtsallaan ja papanoillaan ja saattavat aiheuttaa vahinkoa rakenteisiin. Jopa rottia kohtaan, joiden myrkkykuolema on hidas ja tuskallinen. Rotat, mitä pahaa ne ovat meille tehneet? Niiden synti on se, että ne elävät jätteissämme, kaikessa siinä paskassa jota tuotamme; inhoamme niissä juuri sitä.

Ja sitten niistä vielä tuli mustan surman levittäjiä, koska ne olivat Yersinia pestis -paiseruttobakteeria kantavien kirppujen isäntäeläimiä. Uusin tutkimus tosin on osoittanut, että rotan osuus ruttoepidemioissa ei ehkä ollutkaan niin merkittävä kuin on luultu, vaan bakteeri olisi tarttunut ihmisestä toiseen pelkkien kirppujen ja täiden välityksellä. Kuolleisuus paiseruttoon vaihteli 25-75% välillä, vaarallisimmassa muodossa eli keuhkorutossa jopa 90%.

Näinä koronavirusaikoina on mielenkiintoista ajatella, että paiseruttobakteeria on edelleen olemassa maailmalla monissa jyrsijälajeissa. Satunnaisesti se tarttuu ihmiseen, mutta nykyään sitä voidaan hoitaa antibiootilla. Nyt jo tiedetään, etteivät tarttuvia tauteja aiheuta miasma eli huono ilma eikä Jumalan rangaistus. Mutta alueilla, joilla paiseruttoa tavataan, perustoimenpiteisiin tautitapauksen jälkeen kuuluu rottien perusteellinen hävitys.

Mikä oikeus meillä on, meillä ihmisillä, mistä tulee tämä ottamamme oikeus pyyhkiä tieltämme kaikki, aivan kaikki luontokappaleet jotka vain satumme haluamaan ja määrittelemään haitallisiksi? Periaatteessa vastaus on selvä, ihmisyys ja ihmishengen suurempi arvo luontokappaleeseen verrattuna, järjellä sen tajuan, mutta en voi silti olla joskus kysymättä.

Tämä kahden vuoden takainen jyrsijätarina tuli mieleeni, kun eilen luin bloggaajakollegani tekstiä hänen blogissaan Ikkunalaudalla. Tekstissä univaikeuksien lisäksi viitataan lyhyesti talossa havaittuun hiirien liikkeisiin. Kahden vuoden takainen jyrsijätalvi tulee mieleeni joskus muutoinkin, vaikka rottia ei viime aikoina enää ole näkynytkään, ilmeisesti kaupungin aloittamien rotanmyrkytysten ansiosta.

Ketunjälkiä mökkirannan jäällä. Luontokappaleita on kaikkialla ympärillämme. 


Mutta tänä talvena olemme taas muutaman kerran kuulleet hiiren rapinaa välikatosta. Myöhäisillan hiljaisina tunteina kuultuna se on oikeastaan aika metka ja jollain tapaa jopa kodikas ääni, vinkeä vipellys katon päästä päähän. Tulevat melkein mieleen ajat, jolloin olin lapsi ja minulla oli vastoin vanhempieni suostumusta hankittu eli kaverilta salakuljetettu hamsteri tai myöhemmin varhaisaikuisuudessa kaksi gerbiiliä.

Silloin sellaisia ääniä kuului hamsterihäkistä ja gerbiiliterraariosta, ja minusta se oli pelkästään mukavaa ja söpöä. Mutta kun ne kuuluvat oman kodin katolta, pitäisi tuntea puistatusta ja inhoa. En onnistu tuntemaan, vaikka yrittänyt olen kuinka. En voi sille mitään, mutta olen melkein vähällä hymyillä, vaikka tiedän vallan hyvin että jyrsijät voivat olla uhka talon kunnolle, etenkin rotat mutta myös hiiret.

Hiiriperhe on palannut, siellä ne menevät talon toisessa päässä asuvia sukulaisiaan tapaamaan ja takaisin, kuka tietää. Näitä ääniä täällä kuului joskus jo lapsuudessanikin, ja kun leikin vintillä saatoin nähdä siellä hiirenpapanoita ja joskus myös isän virittämiä hiirenloukkuja.

Pitäisikö viedä sinne taas myrkkyä, mies on pari kertaa pohtinut äänen kuullessamme, ennen kuin ne jyrsivät paikat pilalle. Odotetaan vielä vähän, olen aina vastannut. Jospa ne ymmärtäisivät muuttaa itse muualle. Nolostuttavasti välttelen tappamiseen ryhtymistä viimeiseen asti. Sydämeni on heikko ja ääriään myöten täynnä empatiaa luontokappaleita kohtaan, joita me ihmiset jo niin monilla tavoin kohtelemme kaltoin ja katsomme syyttä suotta nenänvarttamme pitkin, olemme jo aiheuttaneet kuudennen sukupuuttoaallon tällä asenteellamme.

Tunnen empatiaa niitä kohtaan siksi, että meitä ihmisiä on niin paljon eikä yhteiselämämme muiden luontokappaleiden kanssa ota enää onnistuakseen - joko kylvemme tuhoa ympärillemme tai saamme eläimistä kaikenlaisia tauteja kuten tämän uusimman, koronavirus covid-19:n,  koska olemme levittäytyneet niiden elinalueille tai alistaneet ne liian läheisiin olosuhteisiin kanssamme, sullomme niitä häkkeihin toreille, syömme mitä ihmeellisimpiä osia niistä ja pidämme lemmikkeinä eläimiä, joiden kuuluisi kulkea vapaana.

Sydämeni on heikko eikä minusta ole edes hiiriä hävittämään. Sallittakoon minulle tämä heikkouteni.

PAROLA DEL GIORNO: topo (m) = hiiri ratto (m) = rotta


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen

Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?

Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa