Mustikkapasta

Ekologista salaattia,  vuohenputkea. Jokainen suomalainen heittää noin 25 kiloa ruokaa roskiin vuodessa. Liikaa ostettua, huonoksi mennyttä, homeen pilkuttamaa tai muuten vain syömättä jäänyttä ruokaa. Kalliilla rahalla ostettua, kalliisti ja ympäristöä kuluttaen tuotettua. Italialaisen keskimääräinen roskiin päätyvä ruokamäärä on 42 kiloa vuodessa. Aika paljon enemmän kuin suomalaisella! Silti 25 kiloakin on liikaa, eikä auta pröystäillä. On meillä syytäkin tuottaa vähemmän ruokajätettä, kun asumme täällä ankaran ilmaston alueella, jossa mikään ei kasva kunnolla tai ainakaan samalla vauhdilla kuin vaikkapa Välimeren lämmössä. Kauhea määrä ruokaa pitää tuoda ulkomailta tai kasvattaa kasvihuoneissa - erittäin epäekologista molemmat. Mistähän syystä italialaiset tuhlaavat ruokaa noinkin paljon enemmän? Tieteellisellä tasolla asialle on varmasti järkevät selityksensä, mutta noin maallikkona tulee heti mieleen pari syytä:

Trooppinen viilentäjä trooppisiin öihin. Aamulla lehteä lukiessa minulle valkeni lopullisesti, miksi Rooman helteet niin suuresti poikkeavat Suomen helteistä. Parhaillaanhan Suomessa kohkataan helteestä ja siitä, kuinka jopa sadat riskiryhmään kuuluvat ihmiset ovat kuumuuden takia hengenvaarassa. Mittari näytti eilen Helsingissä +28, ja tänään ukkosrintaman lähestyessä ja kesäsateen viilentäessä ilmaa + 23. Mikä tekee tästä meneillään olevasta suomalaisesta helteestä tavallista hellettä ehkä vielä herkullisemman uutisaiheen, on tavanomaista suurempi ilman kosteusprosentti. "Trooppiset yöt saapuvat", julistavat iltapäivälehdet. Lehdessä luki myös, että kun kosteusprosentti on sata,  20 asteen lämpötila tuntuu 26 asteelta, 24 34:ltä ja 27 astetta 40 asteelta. Kun Italiassa on helle, ei puhuta 28 vaan 38 asteesta, ja ilman kosteusprosentti lähentelee sataa. Eilen Helsingissä, 28 asteen lämmössä, mitattiin 80 % kosteutta, ja tänään oma kotimittari näyttää 58 %. Siinä siis

Ruusu hiuksiin ja menoksi. Muodonmuutos kaupunkilaisesta mökkiläiseksi menee näin: Menomatkalla iholla vielä komeilee BB-voide ja ripset on asianmukaisesti taivutettu "pirteämmän yleisvaikutelman" aikaansaamiseksi, kuten naistenlehdissä neuvotaan. Huoltoaseman vessassa vilkaisu peiliin ja varmistus, että hiukset ovat varmasti hyvin. Mökkisaunassa voiteet ja rasvat huuhtoutuvat rantasaunan viemäristä alas ja loput juhannuskylmään järviveteen. Saunan jälkeen kosteusvoide iholle ja dödö kainaloon, muutama harjanveto hiuksiin ja mökkilook alkaa olla valmis. Seuraavana aamuna kasvovoiteen levitys, mutta jo sitä seuraavana aamuna sekin unohtuu. Ainoa kosmetiikka, joka mökkioloissa on välttämätön, on hampaanpuhdistusvälineet sekä aurinkovoide, ja viimeisinkin vain siinä tapauksessa ellei halua käristää ihoaan punaiseksi. Ja jos haluaa vähän kaunistautua, riittää että hakee pihalta juhannusruusun korvan taakse. Kolmantena mökkipäivänä havahdun siihen, että en ole katsonut i

Lisää kuvateksti Joskus olen miettinyt, onko se jopa epänormaalia. Kuitenkin fakta on se, että olen viettänyt kaikki elämäni juhannukset yhtä lukuunottamatta samassa paikassa (Ja sinä yhtenäkin olin niin pieni, etten muista siitä mitään): Oravissa Haukiveden rannalla. Silloinkin, kun nuori tavallisesti tulee siihen ikään, että kavereiden seura ja kaiken maailman festarit alkavat houkuttaa enemmän kuin perhejuhannus keskellä ei mitään, asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä: juhannuksena Oraviin, tietenkin. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua vaihtamaan koivuntuoksuista juhannussaunaa maailman kauneimmassa paikassa häliseviin nuorisojuhliin, pussikaljoitteluun kaupungissa tai mihinkään muuhuunkaan. Sama tahti jatkui silloinkin, kun elämääni tuli italialainen mies ja juhannuksen aikana olisi joskus jopa ollut riskinä, että löydän itseni Rooman kaaoksesta kesäkuun 21.päivän tienoilla. Onneksi olen aina saanut asiat järjestettyä siten, että Italian-loma ei ole päässyt sijo

Fermentoitua papaijaa annospusseissa. Neljä päivää Roomasta paluun jälkeen tilanne on tämä: levottomien aamujen ( lue niistä täältä ) aiheuttamat univelat on vihdoin saatu nukuttua takaisin (tänä aamuna heräsin klo 12.25), aiottu puhdistuskuuri on kutistunut puoli päivää kestäneeseen hedelmäpaastoon, ja päivälliseksi söin jälleen kerran pastaa (tällä kertaa superraskasta lasagnea). Vaikka arvelin, että pasta ei maistuisi ainakaan viikkoon, jo perjantaina söin sitä jälleen ja vielä aitoitalialaiseen tyyliin lähes kaksi tuntia pastakastiketta hauduttaen. Pöytä sattui vielä olemaan täynnä vieraita, ja kauhoin pastaa kattilasta lautasille kuin Rooman-anoppini ikään. Pihveistä olen sentään pysytellyt erossa. Pastansyönnin ja jopa jäätelönsyönnin jatkumisesta huolimatta olo on ihmeteltävän energinen, vaikka univelkoja olenkin nukkunut takaisin aina viime yöhön asti. Energisyyden takana on ainakin paluu omille tutuille lenkkipoluille Suomen suloisessa kesäluonnossa. Mikään ei ole pare

Suomalaista ylellisyyttä. Kotiinpaluussa on monta hyvää asiaa. Niistäkin voisi melkein tehdä listan, samaan tapaan kuten reissun alla listasin toukokuun parhaita puolia. Aloitetaan pienimmästä, mutta tärkeästä ylellisyydestä, joka Roomassa oleskellessa puuttuu: ensiluokkaisesta kraanavedestä. Anoppilan vesijohtoverkoissa kiertää sinänsä juomakelpoista, mutta maualtaan erittäin ikävän ruosteista ja sivumakuista vettä. Seutu on kuulu maan alta purkautuvista luonnonkaasuista, jotka haisevat nenässä lähinnä mädältä kananmunalta ja siltä suuhun pyrkivältä röyhtäykseltä, joka edeltää oksentamista. Nämä kaasut ilmeisesti sekoittuvat jollakin tavalla pohjaveteenkin. Pullovesien kanssa läträämisen jälkeen on ihanaa ylellisyyttä avata vesihana ja juoda raikasta, ensiluokkaisen makuista Helsingin vesijohtovettä, josta jopa arabimaailman raharikkaat ovat kiinnostuneita eli kelpuuttaisivat sen juomavedekseen. Seuraavakin kotiinpaluun tähtihetki liittyy veteen, mutta hiukan toisella tavall

Tänä aamuna Roomassa saattoi herätä tuttuun kesäiseen tunteeseen: siihen, että lakana oli kietoutunut hikisten jalkojen ympärille ja olo oli kauttaaltaan tukala. Verhojen raosta paistoi aurinko siniseltä taivaalta, eikä koko kaksiviikkoisen loman vaivanneista pilvistä näkynyt hattaraakaan. Aamiainen anoppilan terassilla piti ensimmäistä kertaa nauttia aurinkoverhon suojissa, sillä muuten olisi tullut aivan liian kuuma. Täydellinen uima-allaspäivä, mutta ei auttanut muu kuin viimeistellä matkalaukut ja lähteä kohti lentokenttää. Lentokoneen näytöltä voi lukea karun todellisuuden:

Vihdoin uima-allaskelit! Italialainen vastine Uuno Turhapurolle on Ugo Fantozzi-niminen epäonninen, onnettomuusaltis ja muiden päällepäsmäröimäksi joutuva toimistotyöntekijä. Kaikki mitä Fantozzi yrittää, menee jollain tavalla pieleen, ja yleensä vielä pahimman kautta. Työelämässäänkin Ugo on mitä ahkerin, mutta yleensä ilman minkäänlaista tulosta ja kollegoiden - etenkin suuren ihastuksensa - hyväksikäyttämä ja ylenkatseen kohde. Kotona Fantozzia odottaa ylihuolehtiva hiirulaisvaimo ja maailman rumin tytär, jonka ulkonäköä säikähtävät gorillatkin. Ikäkriisikin vaivaa, ja etenkin eläkkeelle joutuessa. Rikastuminen, kauniit naiset, maine ja kunnia houkuttelisivat, mutta tietenkin niiden tavoittelu päättyy aina huonosti. Ugo Fantozzi -elokuvia (näyttelijänä Paolo Villaggio) on tehty pitkä liuta. Niitä katsoessa on parasta laittaa aivot hyllylle ja valmistautua nauramaan - sillä nauru tulee ihan varmasti ennen pitkää, vaikka kuinka yrittäisi pysyä vakavana ja suhtautua Fantozzi-k

Vieraiden herkkua ja kevyt iltapala. Vieraiden lähdön jälkeen tuntuu aina hetken aikaa talo tyhjältä. Niin nytkin, kun sukulaistyttöni ovat vieneet vaateröykkiönsä ja ylitsepursuavat matkalaukkunsa yläkerrasta ja jättäneet minut illastamaan parvekkeelle ilman huolehtimista siitä, tulevatko he iltarimpsalta takaisin sovittuun kotiituloaikaan. Kälynkään viihtymisestä vilkkaassa ja eläväisessä ja ennen kaikkea vieraanvaraisuuttaan lähes tungettelevasti ja vaivaannuttavasti osoittavassa anoppilassani ei enää tarvitse huolehtia. (Koko perhe mm. lakkasi käyttämästä kokonaan vessaa, jonka vieressä käly nukkui, anoppi petasi hotellihuonemaisella perusteellisuudella hänen vuoteensa joka päivä, ruokaa, junalippuja ja jopa uima-altaan pääsymaksuja tarjottiin niin paljon kuin vatsa vain veti tai kehtasi ottaa vastaan). Ellei veljentyttöjen jättämää tyhjiöntunnetta oteta huomioon, illalliseni sujuu melko mukavissa merkeissä:

Pantheonin kupoli - aikansa taidonnäyte. Muistan, kuinka aikoinani listasin elämäni suurimpia haaveita päiväkirjan sivuille. Yksi niistä oli päästä kerran käymään Roomassa ja Ateenassa, länsimaisen kulttuurin kehdoissa. Olin haaveillessani noin kymmenvuotias, ja Ateenan-unelma toteutui kahdeksan vuotta myöhemmin. Haave sai lopullisen täyttymyksen, kun kaksi vuotta myöhemmin näin omin silmin myös Rooman. Ateenaa ja reissun mahtavaa matkaseuraa mitenkään väheksymättä, Rooma vei näistä kahdesta kaupungista heti kärkeen kirkkaan voiton. Osasyy oli varmasti paikallisella oppaalla ja autokyydillä, joka vei minut paikasta toiseen ja museosta museoon ilman, että täytyi seistä ruuhkabusseissa tai tihrustella karttoja. Vatikaanin museoiden kilometristen jonojenkin ohi taitava oppaani meidät jollain ihme konstilla järjesti. Tuntui, että ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Pää meni pyörälle raunioiden, nähtävyyksien ja monumenttien paljoudesta. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, e

Matkamuistoja Roomasta. Unohtakaa Colosseum! Se olisi ensimmäinen neuvo, jos voisin neuvoa Roomaan tulevia turisteja. Totta kai Flaviuksen amfiteatteri ja kaupungin symboli on käytännössä jokaisen turistin nähtävä ja se heille suotakoon, mutta kun sen kerran on nähnyt, sen voi unohtaa. Unohtakaa myös Piazza Venetsia, Fontana di Trevi, Pietarinkirkko, Pantheon, Espanjalaiset portaat ja Piazza Navona (ainakin kun ne on kerran nähnyt).  Sen sijaan suunnatkaa Trastevereen, Lungoteverelle, Villa Borgheseen, Aventinukselle, Campo dei Fiorin kulmille tai oikeastaan mille tahansa pienen ja rauhallisen näköiselle sivukadulle, jotka poikkeavat valtaturismin väyliltä. Ainakin, jos et satu pitämään tukkoisista jalkakäytävistä, hälisevistä turistilaumoista, kyynärpäätaktiikalla etenenemisestä jäätelöbaarin tiskillä ja kaikin tavoin rahoistasi kiinnostuneista sekalaisista kaupustelijoista, neuvo kannattaa laittaa korvan taakse. Varsinkin viimeksi mainittu haitta on turistirysissä todelline

Salaattibaaritiskillä. Al Kaksiviikkoisen Roomassa oleskelun yksi odotetuimmista päivistä koitti tänään, kun vuorossa oli markkinakeskiviikko. (Muita odotetuimpia asioita ovat aurinkoiset iltapäivät anoppilan terasilla, ja vihdoin viimein niitäkin on alkanut siunaantua.) Ei riitä, että Italiassa on on meneillään pahin talouskriisi pitkään aikaan, mutta sään jumalatkin näyttävät kääntyneen italialaisia kauppiaita vastaan. Muutenkin on talous jäissä ja ihmisten ostoshalut vähissä, ja sen lisäksi pitkään jatkunut epätavallisen kylmä alkukesän sää jarruttaa kulutusta entisestään. Kukapa haluaisi kesävaatteita ostaa, kun vähän väliä saa pelätä, että milloin se aurinko taas menee pilveen ja kylmä tuuli alkaa puhaltaa. Markkinoilla huomasi toisen kylmän sään aiheuttaman ja ostoshaluja hillitsevän ilmiön:

Äidin perusaamiainen Roomassa. Enpä olisi teini-ikäisenä uskonut, että tämänkin päivä koittaisi. Takana on viikko lomailua Roomassa oman äidin kanssa, ja koko ajan oli hauskaa. Kauaksi on siis tultu niistä ajoista (ja jokaiselle teini-ikäiselle tutusta ajattelutavasta) jolloin mikä tahansa matkaseura oli mukavampaa kuin matkustaminen omien kalkkisvanhempien kanssa. Muutoksen taustalla lienee ainakin ikävuosien karttuminen, henkinen kypsyminen (toivottavasti), välien yleinen paraneminen ja oman tyttären saaminen. Kuulemma viimeistään sitten tajuaa - jos on tajutakseen -  omien vanhempien arvon, kun itse tulee äidiksi (tai isäksi). Aamupäivällä saattelimme äidin Fiumicinon lentokentälle ja nyt hän lienee jo saapunut Suomen kamaralle tuskailemaan hellelukemien keskelle. Terveisiä vaan äiti, täällä parvekkeella ei ole tietoakaan tuskastuttavasta kuumuudesta, vaan on oikein miellyttävän lämmin auringonpaiste ja virkistävä tuuli käy viereisiltä sypressien laikuttamilta unikkopelloilt

Aikainen herätys - erinomainen lounas. Normisunnuntaiaamu roomalaisella pienkerrostaloalueella yksinkertaisten, joka äänen läpi päästävien ikkunalasien maassa: Kello seitsemän alkaa kirkonkellojen iloinen kalkatus, joka jatkuu yhtä soittoa sadanviidentoista lyönnin ajan (olen laskenut tarkkaan). Kellonsoiton rytmi on noin kolme lyöntiä sekunnissa, eli ei puhuta mistään rauhallisista ehtookelloista. Varsinainen herkkäunisen painajainen, joka ikävä kyllä osoittautuu totiseksi todeksi. Vähän kellonsoittojen päättymisen jälkeen katon yli jyriseen muutama lentokone parin kivenheiton päässä sijaitsevalta Ciampinon lentokentältä. Viimeisen koneen jyrinän jälkijunassa äänimaisemaan ilmaantuu uusi ja tähänastisista äänistä itsepintaisin tulokas:

Kaloja jäässä roomalaisessa ruokakaupassa - aiheeseen sopiva kuva jostain syystä! Jotain nurinkurista tässä on. Italialainen mieheni pukeutuu Helsingissä t-paitaan ja shortseihin, grillaa pihviä ja nahkaansa pihaterassilla ja viilentää oloaan kylmällä oluella. Minä sitä vastoin istun Roomassa anoppilan terassilla villatakki ja villabolero (kyllä, molemmat) ylläni, katselen ohikulkevia sadekuuroja ja lämmittelen itseäni punaviinillä ja teekupposella. Toivon todella, että mieheni osaa arvostaa harvinaista suomalaista herkkua eli touko-kesäkuun vaihteen helteitä, ja tosiaan myös grillaa sitä nahkaansa eikä pelkästään pihviä, eikä vietä koko aikaa sisällä pelikoneen ääressä. Toisin sanoen, toivon että hän nauttii ihanasta lämpöisyydestä minunkin puolestani. Nyt yöpuulle käydessä jalkaan on vedettävä villasukat, ylle puettava yöpuvun lisäksi se samainen villabolero ja pujahdettava kahden peiton alle (anoppini nukkuu peräti neljän peiton alla). Päivät ovat toki sujuneet muuten hyvin,